Kultainen kummitäti

Muistan lapsena aina ajatelleeni, että minulle on siunaantunut maailman paras kummitäti. Tuntui, että kenelläkään kaverillani ei ollut mitään vastaavaa, siihen aikaani vaan ei ollut tapana panostaa kummiuteen paljon kummilusikkaa enempää. Minulla on sen sijaan roppakaupalla muistoja kummeistani, jotka olivat lapsuudessani vahvasti läsnä.

Äidin hautajaisissa kummini olivat tietysti paikalla ja samoin hautajaisia varten tehdyssä äitini elämäntaipaleen kuvakoosteess, jossa he olivat jakamassa juhlaa ja arkea. Kun hautajiasmuodollisuudet olivat ohi ja koko meidän pieni suku kerääntyi vielä hengähtämään lapsuudenkotiini, niin kummitätini yllätti minut jälleen kerran. Sain häneltä pienen lahjakassin, jonka sisälle kurkkasi vasta vieraiden lähdettyä.

Sieltä löytyi kaunis kortti ja Anna-Mari Kaskisen kirjanen Lohdutuksen polulla. Kaikista riipaisevinta oli pussin pohjalla olleet villalapaset. Olin veljen vaimolleni surrut, että hukkasin viime talvena äidin tekemät ihanat lapaset jäähalliin ja olin suunnitellut toivovani uusia joululahjaksi. Pikkulinnut olivat kertoneet asiasta kummitädilleni ja hän oli vastannut äänettömään huutooni.

Tässä vielä kortista löytynyt Anna-Mari Kaskisen runo, jossa kuulen vahvasti äitini äänen. Kummitätiyden rima on kohdallani nostettu aika korkealle. Yritän tehdä parhaani kaikkien niiden aarteiden kohdalla, joita meille on kummilapsiksi siunaantunut.

"Silloin kun en ole enää täällä,

kun soittaa ylitseni tuuli hiljainen,

on Taivaan Isän käsi pääsi päällä,

Jää sydämeesi lämpö rakkauden.

Silloin kun en ole enää täällä,

vaan lähden sinne, mistä saavuinkin,

et yksin kulje pimeällä säällä,

on vierelläsi siipi enkelin.

Silloin kun jo olen täältä poissa

jää siunauksen sana elämään.

Niin paljon rakkautta vuosissamme noissa,

se kaikki, kaikki talteen säilötään."

Kultakimpale

Monesti olen miettinyt, että miten minun tielleni sattuu niin tavattoman hienoja ihmisiä. Eikä siinä kaikki, vaan miten ihmeessä niistä parhaista parhaat sitten jäävät rinnalleni ja ottavat kestopaikan sydämessäni. Teitä on monta, siellä sun täällä. On lapsuudenystävää, naapurintyttöä, uudelleen löydettyä koulukaveria, opiskelukaverikaimaa ja läheistä työtoveria. Sitten on näitä mammaystäviä, joiden kanssa on kasvatettu lapsosia ja jaettu arjen iloja ja suruja. Onpa meillä ihania lasten kummivanhempia, jotka ovat meille kaikille kovin tärkeitä. Oma lukunsa ovat ne kohtalotoverit, joita elämä on myös kuljettanut ulkomaille ja joiden kanssa on jaettu monta ikimuistoista hetkeä, iloa ja surua.

Ystävyys on ennen kaikkea arjen vuoristoradan jakamista, rinnalla seisomista ja aitoa läsnäoloa. Välimatkaa voi olla paljon tai vähän, samoin yhteydenpito saa olla tiivistä tai vähän harvempaa. Ystävyys voi olla uusi tai vanha, mutta oleellista on se, mitä tapahtuu kun kohdataan. Olen tässä äidin kuoleman myötä jälleen kerta hämmästellyt ja ihaillut ihmisten kykyä ja rohkeutta välittää lähimmäisestään ja myötäelää toisen surussa. Olen niin kiitollinen kaikista kauniista sanoista ja lämpimistä halauksista.

Tällä minun saattomatkalla on yhden ystävän tuki ollut mykistävää. Vaikka perhe jäi kauas valtameren taakse, niin minä en ole reissussa yksin. Minua oltiin Oulun lentokentällä vastassa ja tänne minut nyt sitten hetki sitten saateltiin. Koko tämän ajan rinnallani on kulkenut kallisarvoinen sydänystävä. Hän saattoi minua hautajaismatkalla, jakoi kaiken sen päivän ilon ja surun, käytti illalla reippaalla juoksulenkillä ja pikavisiitillä haudalla. Hän seurusteli mutkattomaan tyyliinsä uppo-outojen hautajaisvieraiden kanssa ja loi lämpöä ja valoa murheen keskelle.

Seuraavana päivänä samainen kultakimpale kuskasi minut takaisin Ouluun ja illalla lähti aveciksi hujopin kummisedän synttärijuhliin. Sielläkään ei lähtökohtaisesti tainnut olla tuttuja, mutta tilanne muuttui radikaalisti illan aikana. Sunnuntaina sitten ystäväni piti avoimia ovia kodissaan, paistoi omenapiirakkaa ja keitteli kahvia, kun minä pidin halausvastaanottoa halukkaille. Ehtipä siinä käyttämään minua vielä pitkällä metsälenkillä armaan kummityttäreni kanssa.

Kiitos tuntuu aika laihalle sanalle tässä kohtaa, vaikka se kumpuaa kuinka syvältä sydämestä, mutta siihen on nyt tyydyttävä. Toivon itse joskus pystyväni olemaan yhtä hyvä ystävä sellaiselle, joka olkapäätä ja käsikynkkää tarvitsee. Kuvassa on kultakimpaleen koira, yhtä hurmaava ja uskollinen tapaus kuin emäntänsä, aamuisella saattomatkalla lentokentälle.

                   

Aitoa, puhdasta, kirkasta

Taas on tällä tytöllä aamuneljältä silmät auki kuin paremmalla pöllöllä. Neljän tunnin päikkärit on ohi ja ilmeisesti minulla on aamu koittanut. Yritän tässä nyt palata vielä hetkeksi hautajaispäivän tunnelmiin ja sitten on aika jatkaa matkaa.

Nyt kahden nukutun, enimmäkseen kukutun, yön jälkeen hautajaispäivän muisto vain kirkastuu. Oman äidin arkun ääressä on kaikki varsin aitoa, puhdasta ja kirkasta. Ei ole tyhjiä sanoja, näyteltyjä tunteita eikä kiirettä mihinkään. Elämä on oikeastaan valtavan yksinkertaista ja kaunista, kun se paljaaksi riisutaan.

Haluaisin säilyttää palan sen päivän hengestä aina mukanani. Toivon, että palattuani kotiin Amerikkaan jaksaisin edes hetkittäin pitää sielua oikealla tavalla auki. Ihan käsittämätöntä, miten paljon kauniita hetkiä ja ikuisia muistoja äitini vielä meille hautajaispäivänään antoi. Hän on yhä vahvasti meissä läsnä, niin kaipuun kyynelissä kuin hervottomissa naurunpyrskähdyksissä ja ennen kaikkea suurena lämpönä sydämessä.

Tyynyn tuoksu

Köllöttelen lapsuuskodissani äitini sängyssä ja valvon. Kaunis hautajaispäivä on ohi ja mieli on rauhaisa. Eilinen oli melkoinen elämän kuultokudos, jossa vilahteli niin paljon iloa ja surua, kaipuuta ja muistoja. Mieleen nousee lapsuudestani tuttujen ihmisten kasvoja, lämpimiä halauksia, naurun helähdyksiä. Me saattelimme äidin rakkaudella matkaan ja meitä tuettiin taipaleellamme suurella lämmöllä.

Seremoniassa oli paljon kaunista ja kannattelevaa, mutta myös aivan musertavia hetkiä. Maailmani romahti hetkeksi, kun kirkon ovet aukenivat ja urut alkoivat tapailla Suvivirren säveliä. Niin monesti olin itse lapsuudessani samassa kirkossa laulanut sitä sävelmää kesäloman alkajaisiksi. Eilen Suvivirsi saattoi opettajaäitiäni vielä kerran ja ne sävelet osuivat kovin syvälle sydämeen.

Toinen taivaallisen kaunis hetki oli kirkossa äidin arkun äärellä. Kokoonnuimme koko perhe yhdessä äidin ympärille ja aika pysähtyi. Olin toivonut, ettemme lukisi ääneen kukkalaitteitten muistovärssyjä, koska se on aivan painajaismaisen epätoivoinen pinnistys suuren surun hetkellä. Sen sijaan hiljennyimme kuuntelemaan aivan jumalaisen kaunista laulua urkuparvelta. "Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme." Siinä hetkessä sielu lepäsi ja äiti lohdutti meitä.

Olen tässä koko yön kelannut eilistä päivää mielessäni ja sieltä löytyy paljon helmiä, joista ehkä kertoillen myöhemmin. Nyt vaan käperryn vielä hetkeksi lämpimän peiton alle ja painan pään tyynyyn. Se tuoksuu ihanasti äidin yövoiteelle. Tässä minun on hyvä olla.

Avainsoppa

 

Juuri kun selvittiin allergiaepisodista, niin eiköhän seuraava katastrofi odottanut kulman takana. Olin hakemassa teinejä koulusta ja siinä kun olin saanut lauman kasaan, väänsin laiskasti virta-avainta. Valot syttyivät kojelautaan, mutta siinäpä se sitten olikin. Moottorista ei kuulunut inahdustakaan. Muutaman epätoivoisen yrityksen jälkeen minulla hiipi mieleen ajatus, että tämä on tainnut sattua joskus aiemminkin.

Reilu vuosi sitten Volvo alkoi venkuilemaan oudosti, eikä aina suostunut käynnistymään. Huollossa vika paikallistettiin minun käyttämään auton avaimeen, jossa turvatarkastussignaali jostakin syystä pätkii ja laittaa satunnaisesti käynnistykseneston päälle. Avain kätkettiin käsilaukkuni sivutaskun uumeniin ja ryhdyin käyttämään toista avainta. Tajusin siinä töröttäessäni keskellä koulun pihaa, että avaimet olivat vahingossa päässeet vaihtumaan ja olimme täysin avaintenhengettären armoilla. Lämmintä oli rapiat 30 astetta ja aurinkoon parkkeeratusta autossa tarkeni oikein hyvin. Ritari tuli tunnin kuluttua pelastamaan ja survouduimme Poschun kyytiin kiitollisina.

Kotiin päästyämme käynnistimme toimivan avaimen suuretsinnät. Koko talo myllerrettiin läpikotaisin ja tunnin välein ajoimme koululle yrittämään, josko Volvo suostuisi käynnistymään. Pimeyden laskeuduttua heitimme viimeisen epätoivoisen kuutamokeikan ja aivan yllättäen moottori hyrähti käyntiin, niin kuin ei olisi ikinä käynnistysongelmista kuullutkaan. Hurjan helpotuksen vallassa siirsimme auton kotipihaan ja jatkoimme avaimen metsästystä.

Seuraavana aamuna lähdin kotoa hipsutteleman lenkille kohti Villa Montalvoa. Tarkkasilmäinen seuralaiseni huomasi parinsadan metrin päästä kotiamme tien vieressä varsin kolhiintuneen autonavaimen. Siinähän se Volvon avain köllötteli kaikessa rauhassa täysin tietämättömänä hurjista etsinnöistä. Ällistyttävinä oli se, että vaikka sillä ei saa kaukosäätimellä enää ovia avattua, niin sepä käynnistää auton pomminvarmasti. Nyt hiipii mieleen sanonta ei kahta ilman kolmatta. Mikähän seikkailu odottaa minua tälle päivälle.

Vauhtia arkeen

 

Viikon hiljaiselon jälkeen meillä on ollut täällä melkoista äksöniä. Meidän mega-allergikko sai koulussa rajun reaktion ja joutui piikittämään itseään EpiPenillä. Minä olin tietysti lenkillä, kun hätäsoitto tuli koululta. Kotvan kuluttua koululle pamahti paikalle tummanpunavalkopilkullinen, hikinen ja haiseva äiti, joka samoilla vauhdeilla juoksi halki offiisin takahuoneeseen. Loppukiriäni todisti palomiesten ja ambulanssisetien kunniakuja.

Takahuoneesta löytyi rauhallinen potilas, jolla henki kulki sangen mallikkaasti ja huumorikin kukki kauniisti. Rakkaani reipasta toimintaa ylistettiin vuolaasti ja pienen neuvottelun jälkeen sain luvan viedä hänet kotiin elpymään. Illalla vointi tosin huononi ja jouduimme käymään päivystyksessä ottamassa vauhtia. Siinäpä taas Volvon renkaat vinkuivat, kun vietyäni potilaan sairaalaan, tein pikaisia liikkuja hakemaan yhtä koulusta ja toista kotoa tekemään odotushuoneeseen läksyjä ja syömään eväitä ennen kuin matka jatkui jäähallille. Siinä ohessa ruokin myös potilaan  jääkiekkoilijan muonien jämillä.

Illalla sitten istahdin kotisoffalle ja huokaisin. Potilas oli päässyt kotiin hyvässä kunnossa ja kukaan muukaan ei ollut jäänyt taipaleelle. Kyllä sitä ihminen vaan pysty nostattamaan hetkessä kierrokset ihan käsittämättömän korkealle ja jonglööraamaan yhtä jos toistakin hommaa. Täytyy myöntää, että meidän mussukat venyy kyllä hienosti hätätilanteissa ja hoitavat oman osuutensa nopeasti ja mukisematta.. Kirsikkana kakun päälle sain seuraavana päivänä puhelun paloaseman sediltä, jotka halusivat vielä tarkistaa potilaan voinnin. He olivat kuulema olleet valtavan vaikuttuneita armaani ripeästä toiminnasta ja halusivat vielä välittää kehut hänelle. Kovin kaunis ele, joka lämmitti sekä potilaan että äidin mieltä.

Lähtölista

Tajusin yhtäkkiä, että minulla on oikeastaan koko elämäni ollut päässä lista siitä, kenen vuoro on seuraavaksi lähteä. Olin nelivuotias, kun tätini menehtyi kotini tulipalossa ja siitä asti olin aina huolissani seuraavasta lähtijästä. Ensin se oli mummini, joka asui meillä kotona ja eli oikein rikkaan elämän yli 90-vuotiaaksi. Sitten jonossa oli isäni, anoppini ja appeni. Äitini oli se viimeinen mohikaani, joka lähtiessään sulki ympyrän. Nyt on edellinen sukupolvi saateltu matkaan ja seuraava lähtijä on sukupuussa rinnalla tai alapuolella.

Tähän saakka lähtölista on pitänyt paikkansa ja mitään yllätyksiä ei ole tullut. Tästä eteenpäin järjestys on arvoitus ja toisaalta on jopa vapauttavaa, ettei sitä tiedä. Kuopus on selvästikin pohdiskellut samaa asiaa ja tuumasi yhtenä päivänä, että koiramme Rosie taitaa olla seuraavaksi hyvästelyvuorossa. Jatkoipa vielä filosofointiaan sanomalla, että toivottavasti on oikein surra koiran poismenoa, varsinkin kun se karvaturri on meille kaikille niin rakas.

Sururutiineja

 

Ensimmäisen suruviikon aikana minulle on kehittynyt turvallinen rutiini: Aamulla heräilen ja laitan lapset koulutielle sitten istahdan kahvikupponen kädessä ja koira jaloissa nojatuolin uumeniin. Siinäpä sitten rupean varovasti tunnustelemaan, että minkähän muotoinen ja tuntuinen suru mahtaa tänä aamuna olla. Heti kun saan kiinni jostakin ajatuksesta, nappaan iPadin käteen ja pikakirjoitan päivityksen sen hetken tunnelmista. Yleensä vielä hivuttaudun pianon ääreen ja Rosie-parka saa kuulla xx-ännen paatoksellisen version Suomalaisen Messun Viimeisistä veneistä.

Sitten kierrän suruni kippuraan ja jatkan päivää sangen normaalisti. Äiti kulkee päivän halki olkapäällä, mutta ei mitenkään musertavana painona vaan lämpönä. Illat menee lasten harrastuksissa ja läksyjen parissa niin kuin aina ennenkin. Eilen minulla alkoi espanjan opinnot läheisessä yliopistossa. Lähdin liikkelle oikein reippain ja luottavaisin mielin, mutta hyydyin tunnilla ihan täysin. Amerikkalaisten teinien sosiaalisuus oli vaan minulle ihan liikaa ja tunsin olevani Erakko-Hermanni, joka on eksynyt totaalisen väärään paikaan. Vaikka omasta mielestäni voin oikein hyvin, niin en vaan pysty ollenkaan keskittymään ja heittäytymään täysin rinnoin kaikenkarvaisiin roolileikkeihin. Olen armelias itselleni ja hyväksyn tämän (toivottavasti tilapäisen) mörrimöykkyyden, sillä tällä hetkellä ei koneesta yksinkertaisesti lähde enempää irti.

Etäsurutyötä

Onkohan tällaista termiä oikeasti olemassa vai olenko minä epähuomiossa tullut lanseeranneeksi uuden käsitteen? Jos etäsurutyötä ei virallisesti ole olemassa, niin ei voi olla sille sääntöjäkään. Jos ei ole oikeaa ja perinteistä tapaa, niin eipä ole väärääkään. Tässä saa jotenkin harvinaisen vapaasti temmeltä surun tantereella. Kaikki jää vähän leijumaan ilmaan, kun elämää ei ole rytmittämässä perinteiset hautajaisvalmistelut. Arki jatkuu hämmästyttävän muuttumattomana ja välillä on helppo uskotella itselleen, että kaikki on vaan pahaa unta.

Olen saanut näistä surun sävyttämistä päivityksistä koskettavia viestejä. Tarinoiden kautta äidille tuntemattomat ihmiset ovat oppinee tietämään minkälaista ihmistä me suremme. Monet ovat osanneet löytää juuri oikeat sanat, jotka osuvat suoraan sydämeen. Useampi on kertonut soittaneensa omille vanhemmilleen Suomeen ja jakaneet heidän arkisia kuulumisia kanssani. Niin kuin eräässä viestissä sanottiin, että elämässä riittää kun on ihminen ihmiselle, niin ilossa kuin surussa. On tässä maailmassa niin paljon hienoja ihmisiä.

Sairaalakarkuri

Äidin suuret seikkailut jatkuvat taas tarinoissani. Eletään siis kesää 2012 ja äitini on juuri tehnyt sankarillisen paluun kuoleman porteilta. Toipuminen lähti teho-osastolla hyvin käyntiin ja jatkui omassa terveyskeskuksessa. Soittelin äidille useamman kerran päivässä ja potilas tuntui piristyvän kovaa vauhtia.

Yllättävän nopeasti äiti rupesi puhumaan kotiin lähtemisestä ja minä ihmettelin vähän, että aika rohkeasti lääkäri on laittamassa 80-vuotiasta sydänvaivoista avannepotilasta yksin kotiin. Tarmokkaasti äiti järjesteli asioitaan ja varsin nopealla aikataululla olinkin neidin kanssa matkalla kotiuttamaan mummua.

Sairaalassa odotti pirteä potilas, jonka fyysinen kunto oli vielä varsin heikko. Siinä kun kyselin, että minkä verran äiti on jaksanut kävellä, niin hän kehui pystyneenaä jo muutaman kerran käymään itsekseen vessssa, jonne oli matkaa noin 10 askelta. Samassa huoneeseen pyyhälsi sairaanhoitaja, joka nopeasti kertasi avannepussin vaihtamisen ja antoi paketillisen pusseja mukaan. Minulle tuli jotenkin epätodellinen olo, että hoitaja luotti kykyihini vähän turhan paljon. Kävi jo mielessä, että näinköhän äiti on narranut sairaalan henkilökuntaa, että tytär on sivutoiminen avannehoitaja ja vaihtelee pussukoita vaikka unissaan.

Kun jäimme keskenämme huoneeseen, niin otin äidin tiukkaan puhutteluun. Kävi ilmi, että äiti ei ollut vielä kertaakaan vaihtanut avannepussia itse eikä ollut todellakaan kävellyt muutamaa kymmentä askelta enempää. Äidin luottamus siihen, että selviämme yhdessä kotona, oli aivan vankkumaton, joten mitä siinä sitten empimään.

Hetken kuluttua lykkäsin äitiä pyörätuolissa sairaalan pihalla ja kampesin hänet neidin avustuksella Volvon etupenkille. Rollaattori taitettiin kasaan ja tungettiin takakonttiin. Niin me menimme kotiin ja vaihdoimme pussukoita ja kävimme pesulla ja hurruuttelimme rollaattorilla. Jälleen kerran äiti oli oikeassa. Ihan hienosti me selvisimme.

Pullonkauloja

 

Uni loppui taas tänä aamuna varhain. Päivät menee mukavasti touhuillessa, mutta jokaisena aamuna tieto äidin lähdöstä jysähtää aina uudelleen päähän, sillä nukkuessa sen saattaa hetkeksi unohtaa. Tämä aamu oli erityisen paha, sillä äiti laittoi aina sunnuntaiaamuisin sähköpostia viikon kuulumista ja samalla sovittiin mahdolliset Skype-treffit samalle päivälle. Tämä oli viimeinen aihe, josta äitini kanssa puhuin tasan viikko sitten. Äiti lupasi kiltisti jatkaa viikkoraportointiaan ja naureskeli vielä, ettei uskalla sitä unohtaa, kun tietää minun heti hälyyttävän koko pienen sukumme, ellei viestiä kuulu.

Näitä pullonkauloja riittää loputtomiin, sillä äidin muisto leijuu joka paikassa. Tähän mennessä pahoja paikkoja on ollut ensimmäinen Skype-puhelu veljelleni. Siinä kun virittelin konetta, niin eiköhän näytölle pamahtanut ihana luomukuva ykköskontaktistani äidistä, joka hieman kulmat kurtussa katseli kameransilmään. Kone tiesi kertoa, että äiti on offline eli saavuttamattomissa. Auts! Yhtenä aamuna meinasin henkisesti kompastua Sotilaskoti-tulitikkurasiaan, jota pojat olivat käyttäneet mummun kynttilämuistomeren sytyttelyyn. Lapset ovat nostaneet mummulta saatuja kortteja yöpöydälleen. Kuopus totesi hiljaa itsekseen, että ilman mummua mikään juhla ei tunnu enää samalta. Joulu tulee olemaan aika raskas, samoin äitienpäivä, syntympäivät ja nimipäivät ihan tässä vaan muutamia luetellakseni.

Kaunis kaipuu

 

Heräilen tässä kolmanteen aamuun äidin poismenon jälkeen ja mietin elämää - en sen enempää enkä vähempää. Lapset nukkuvat vielä ja ritari on yhä työreissulla Suomessa. Huomenna saadaan lauma kasaan ja päästään suunnittelemaan jatkoa. Minä olen lukenut yön aikana tulleita viestejä naamakirjasta ja tunnen että en ole yksin. Joka ainoa viesti on henkilökohtaisesti lämmittänyt mieltäni ja olen pysähtynyt jokaisen kohdalla. Olen miettinyt niitä hetkiä ja keskusteluja, joita viestin lähettäjän kanssa olen jakanut. Vaikka sanoja ei olisi viestissä ollut paljon, niin sitäkin enemmän aitoa myötätuntoa. Nöyrä kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet ajatusten siivin pienen hetken rinnallamme.

Äiti on mielessä jatkuvasti mutta ei synkkänä suruna vaan lämpöisenä kaipuuna. Keskiviikon suru-uutinen oli se, mitä olin jo vuosia pelännyt ja kauhulla odottanut. Sitten kun se on totta, niin maailma pysähtyi hetkeksi. Moni asia täytyy ajatella nyt uusiksi ja vaikka arki ei meillä miksikään muutu, niin jotenkin koko elämä pitää  kalibroida uudelleen. Hyvä esimerkki on tämä blogi, jota olen kirjoittanut pääasiassa äidilleni. Tiedän, että myös äitini ystävät ovat lukeneet juttujani ja niistä on sitten aina riittänyt jutun juurta. Minulla on valmiina läjä äidille kirjoitettuja arkisia päivityksiä ja nyt en tiedä, mitä niille tehdä. Koko blogilta tippui pohja pois ja nyt täytyy löytää uusi motivaatio ja suunta.

On sääli, että kaikki jotka surevat kanssamme, eivät saaneet iloa tuntea äitiäni. Yksi kaikista ihailtavin luonteenpiirre äidissäni oli se, että elämä oli aina hänelle lahja. Vaikka terveys rakoili ja vointi ei hetkittäin ollut häävi, niin kainuulaisella sisulla hän nousi suosta kuin suosta. Missään vaiheessa äiti ei voihkinut kohtaloaan tai ruvennu vaipumaan vaivoineen hautaan, vaan jaksoi aina nähdä eteenpäin. Hän tiesi, että lähtö tulee kun sen aika on ja toivoi hartaasti pikapassia taivaaseen.

Tämän tarinan olen taatusti kertonut aiemmin, mutta sen sanoma ei himmene koskaan. Äitini legendaarisin lausahdus sijoittuu meidän viimeiseen kesään ennen muutoa Amerikkaan. Äiti vietti 80-vuotissynttäreitään epäonnekkaasti OYS:in päivystyksessä, jonne minä olin kiiruhtanut kaveriksi. Äidin tila oli kriittinen ja ennuste huono. Soitin veljelleni ja jätimme varmuuden vuoksi yhdessä jäähyväiset. Otin äidiltä sormukset ja korvakorut lompakkooni ja annoin leikkaussalin ovella pusun poskelle.

Unettoman yön jälkeen soitin aamulla sairaalan keskukseen ja kyselin varovasti, että miltähän osastolta löytyisi tällainen potilas. Suureksi riemukseni äiti oli taistellut tämänkin pullonkaulan läpi ja löytyi teho-osastolta. Vähän myöhemmin, kun sain pökkyräisen potilaan puhelimeen, niin käheä ääni sanoi minulle ensimmäisinä sanoina : "Olipa iloinen yllätys kun heräsin, niin olinkin elossa." Aika kingi elämänasenne, sopii hyvin motoksi jokaiseen aamuun.

Jätän toiseen kertaan tarinan siitä, kuinka tämä samainen potilas keplotteli itsensä ulos sairaalasta aika kehnossa kunnossa. Voi että minulla oli melkoinen äiti.

Oodi äidilleni

Kävi kovin ikävästi sille minun lupaamalleni juttutulvalle. Elämä tai oikeastaan kuolema puuttui peliin ja laittoi tärkeysjärjestyksen uusiksi. Minä menetin elämäni ankkurin ja innokkaimman blogini seuraajan.

Rakas äitini siirtyi eilen ajasta ikuisuuteen. Kaipaus on valtava ja suru suunnaton, mutta päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. Olimme onnekkaita kun saimme pitää äidin elämäämme näin pitkään. Äidin elämänpolkuun mahtui monenlaista kuoppaa ja läheltä piti tilanteita. Jäähyväiset oli jätetty jo useampaan kertaan ja jatkoajalla mentiin.

Olen kovin kiitollinen siitä, että äitini sai lähteä saappaat jalassa. Juttelin hänen kanssaan viimeisen kerran sunnuntaina ja silloin äiti oli täynnä elämää. Hän iloitsi kauniista syyskesän päivistä ja pihaa koristavista kukkasista. Hän kertoili kuulumisia veljeni perheestä ja kyseli suurella kiinnostuksella meidän lasten koulutaipaleen aloituksesta.

Äiti asui yksinään minun lapsuuskodissani loppuun asti ja meillä lapsilla oli huoli siitä, jos hän ei pahan paikan tullen saa hälyytettyä apua, vaan jää virumaan yksikseen. Jälleen kerran äiti hoiti homman täydellisesti eikä jättänyt meitä epätietoisuuteen. Äiti oli ilmeisest  tuntenut sydänoireita ja oli itse soittanut hätäkeskukseen. Apu oli ehtinyt perille kun hän oli vielä ollut tajuissaan, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kukaan ei tiedä tarkalleen mitä äiti puuhaili viimeisinä tunteinaan, mutta meillä on vahva aavistus asiasta. Äitiä innokkaampaa penkkiurheilijaa ei löydy ja hätäpuhelu sijoittui ajallisesti keskelle kuuminta MM-keihäsfinaalia. Olemme melko varmoja, että äiti oli kannustanut Tero Pitkämäkeä niin hurjasti, että sydän aivan pakahtui.

Kiitollinen olen myös veljestäni ja hänen vaimostaan, jotka väsymättä huolsivat ja tukivat äitiä näinä meidän Saksan ja Amerikan vuosina. Nykin he jaksavat surun keskellä hoitaa kaikki käytännön asiat ja vielä tiedottaa minua valtameren ja aikavyöhykkeiden taakse. Lähiomaisen kuolema kaukana koti-Suomessa on jokaisen ulkosuomalaisen kauhuskenaario ja painajainen ja silloin on sukulaisten tuki kultaakin kalliimpi.

Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että minulle sattui äidiksi poikkeuksellisen reipas, urhea ja positiivinen nainen. Vaikka ikävuosia ja vaivoja oli kertynyt reppuun roimasti, niin matka jatkui ja elämänhalua riitti. Äiti oli perheemme ja koko sukumme liima ja liisteri, joka oli perillä kaikkien kuulumisista ja piti meitä kasassa. Ei ollut nimipäivää tai kissanristiäistä, jota äitini ei olisi muistanut. Hän vaan oli meille kaikille niin korvaamattoman tärkeä ja rakas.

Juttutulva

 

Nyt on varoituksen sana paikallaan. Pitkä hiljaiseloni bloggaajana on päättynyt ja luvassa on varsinainen juttutulva. Osasyynä hiljaisuuteeni oli tekniset hankaluudet, jotka tekivät päivittämisen tuhannen hitaaksi ja vaivalloiseksi. Melkoisen koheltamisen ja pienoisen epäonnen siivittämänä olen nyt huippuvarusteltu ja yllättäen tursuan taas tarinoita. Saa nähdä miten kauan tätä riemua riittää. Joka tapauksessa jonossa on turinoita jo ainakin viikoksi eteenpäin ja lisää tuntuu olevan tulossa, kunhan vaan sormet ehtii näpyttelemään.

Reissukoira Rosita

Suomen matkaamme sulostutti reissukoira Rosita ainutlaatuisen reippaalla asenteellaan. Meidän päivänsäde otti kaikki lentomatkat ja odottelut esimerkillisen iloisella mielellä ja hurmasi kanssamatkustajia mennen tullen palatessa. Kyseessä on kyllä maailmanluokan sopeutuja, joka viis veisaa aikaeroista ja vaihtuvista maisemista, kunhan matkaseurueena on oma perhe.

Olen monesti miettinyt, että voisiko Rosien terveen itseluottamuksen patentoida? Koiraprinsessallamme on vankkumaton usko siihen, että elämä on hyvää ja tulevaisuus vielä parempaa. Kaikki ihmiset ovat kavereita ja potentiaalisia rapsuttajia. Kuvassa prinsessamme nauttii kesäisestä auringosta Tukholman keskuudessa, jossa hän ei valitettavasti päässyt tapaamaan kollegoitaan Viktoriaa tai Estelleä.

Juurihoitoa

 

Kesäreissusta Suomeen voisi kirjoittaa romaanin. Sulateltavaa on ollut siinä määrin, että kynnys kirjoittaa keveitä blogipäivityksiä on noussut varsin korkealle. Näin muutaman viikon pureskelun jälkeen päällimmäisenä on valtava kiitollisuus kaikista niistä ihmisistä, joita saimme tavata. Kiitos kun pidätte meidät mielissä ja sydämissä, ettekä anna välimatkan ja toisinaan laiskan yhteydenpidon haudata meitä unholaan.

 

Onni oli nähdä kaikki rakkaat sukulaiset, läheiset ystävät ja joukko maanmainioita kollegoja. Hämmästyttävää oli se, että kahden ja puolen vuoden poissaolon jälkeen Suomi tuntui heti omalle ja hyvälle. Ei ole pienintä epäilystäkään siitä, että lasten juuret ovat vahvat ja voivat hyvin. Armaan mummun tapaaminen oli koko reissun kohokohta, josta oli haaveiltu pitkään. Perinteisiin kuuluu myös kävelyretki hautausmaalle, jossa oli liikuttavaa seurata, millä hartaudella lapset huolsivat edesmenneitten sukulaisten hautakiviä. Siinäpä juurihoitoa kauneimmillaan.

 

Lasten suhtautuminen ulkosuomalaisuuteen on mahtavan mutkatonta. Kuopuksen viisaita sanoja lainatakseni Suomi on koti-koti, vaikka siellä ei ole varsinaista fyysistä paikkaa olisi kodiksi osoittaa. Lomaviikot Suomessa olivat ihaninta ihanuutta, mutta mukava oli palata Amerikan kotiin tuttuihin arkipuuhiin. Suomea ja suomalaisuutta ei meistä voi pois pestä, mutta sen rinnalla on hienoa vaalia myös maailmankansalaisuutta.

Kuiva ukkonen

 

 

Matkalla jäähallille radio tiesi kertoa, että näillä nurkille on annettu säävaroitus kuivista ukkosista. On tämä kuivuus kyllä mennyt aika pitkälle, kun ukkoskuurotkin on kuivahtaneet. Luvassa on siis ilmeisesti salamia ja ehkä jopa vienoja jyrähdyksiä, mutta ei pisaraakaan vettä.

Viime päivinä taivas on ollut miellyttävän pilvinen ja elohopea on pysytellyt kiltisti juuri ja juuri alle 30 astetta. Tässä yksi päivä olin karauttaa pusikkoon, kun auton tuulilasiin ilmestyi kokonaista parikymmentä sadepisaraa. Siinä kun yritin toipua järkytyksestä, niin pisarat ehtivät haihtua ennen kuin ehdin turvautua pyyhkijöihin. Illalla sain ikuistettua taivaalle hiipineet taiteelliset pilvenreikaleet, jotka laskeva aurinko on värjännyt sievän pinkiksi.

Pako Alcatrazista

 

Talossa on jo Suomi-vieraat vaihtuneet ja ilonamme on meidän hujopin kummit Oulusta. Kyseessä on vakiovieraat, joiden kanssa kummasti löytyy vielä uutta puuhaa. Muutostamme asti olemme kuumeisesti suunnitelleet Alcatrazin vankilasaaren valloitusta, mutta liput on olleet varattu ainakin kuukaudeksi eteenpäin.

Tällä kertaa olimme riittävän ajoissaliikkeellä ja eräänä kesäkuisena sunnuntaina löysimme itsemme vieraiden kanssa Alcatrazin lautalta. Saari on hämmästyttävän lähellä San Franciscon keskustaa, etäisyyttä rantaan on vain 2,4 km, mutta sitä eristää mannermaasta hyiset merivirtaukset ja veden alla partioivat nälkäiset hait.


Alcatrazin historia on värikäs kuin tilkkutäkki. Se on toiminut 1800-luvulla majakkasaarena ja sotilastukikohtana ja armeijan vankilana. Kuuluisin pätkä historiaa sijoittuu vuosien 1933 ja 1963 väliin, jolloin saarella oli pahamaineinen liittovaltion vankila. Saarella säilöttiin kaikista hankalampia rikollisia, jotka eivät muissa vankiloissa pysyneet kurissa ja ojennuksessa. Alcatrazissa laski tiilenpäitä moni kuuluisa gangsteri, joista maineikkain oli itse Al Capone.

Alcatrazista ei ole todistettavasti päässyt yksikään vanki elossa karkuun. Wikipedia tiesi kertoa, että kaikkiaan 36 vankia on tehnyt pakoyrityksen ja heistä 23 saatiin elossa kiinni, kuusi kuoli pakomatkalla ja kaksi hukkui. Jäljelle jää ne salaperäiset viisi, jotka on merkitty historiankirjoihin kadonneena ja oletettavasti hukkuneena. 

 

Golden Gate juoksujalkaa

Olimme jo kevättalvesta asti suunnitelleet yksityistä viiden tytön juoksutapahtumaa Golden Gate -sillan yli. Toukokuun lopulla saimme arvokkaan vierailijalastin Suomesta ja hieman rikkinäisen harjoituskauden jälkeen suuntasimme sisukkaasti kohti San Franciscoa lenkkivermeissä. Ritari huolittiin mukaan autonkuljettajaksi, joka kuskasi meidät vastarannalle ja siirtyi sitten kaupungin puolelle passiin.

Perillä odotti sangen sumuinen ja tuulinen Golden Gate, joka herättää kyllä massiivisuudessaan melkoista kunnioitusta pienessä ihmispoloisessa. Siinäpä sitten lähdimme hipsuttelemaan sillan yli ja pysähdyimme välillä kuvaamaan maisemia. Seurueessamme oli sen verran korkean paikan kammoa, että liiskauduimme mahdollisimman kauas ulkokaiteesta, jolloin autot suhahtelivat varsin läheltä ohi.

Kyseessä ei ole mikään extreme-suoritus, vaan monelle taatelin tallaajalle ihan arkipäiväinen juoksu. Meille kyseessä oli kuitenkin huikea ryhmäsuoritus, josta olen turkasen ylpeä. Kiitos kummitytölle ja seurueelle ikimuistoisesta juoksusta!

Hai loikkasi Puumiin

Kesän suuri uutispommi jääkiekkorintamalta on se, että meidän pikkuhai on loikannut Sharkseista Puumiin eli California Cougarseihin. Olemme viime kauden aikana tuskailleet pikkuhaiden maalivahtivalmennuksen kanssa ja ystävälliset pikkulinnut kertoivat, että Puumissa olisi tarjolla huippuvalmennusta.

Pikkuhai kävi kesäkuun alussa Puumien karsinnoissa ja selvitti tiensä edustusjoukkueeseen. Ison maailman tyyliin isin piti allekirjoittaa sitoumus jo ensimmäisen karsintasession jälkeen, jotta meidän mokke ei livahtaisi muiden joukkueiden karsintoihin. Kovaa peliä tämä tuntuu olevan, sillä kollia kosittiin jälkikäteen tosissaan vielä Sharksien edustusjoukkueeseen, vaikka ei ollut edes osallistunut karsintoihin.

Tällä hetkellä kesätreeni on kovimmillaan. Seitsemän jälkeen mokke istuu joka arkiaamu auton kyydissä kohti Puumien kesäleiriä, joka pitää sisällään reilun kolme tuntia jäällä ja tunnin kuivatreenit päälle. Parina iltana viikossa on vielä Sharksien kesätreenit ja pelit, joten kunto nousee kohisemalla ja Volvon renkaat vinkuu lähiseudun jäähallien parkkipaikoilla.

Autokoulunopettajana

Teen tänä kesänä uuden aluevaltauksen opetusalalla: minusta tulee autokoulunopettaja!!! Enpä voisi kuvitella tehtävään juurikaan heikkolahjaisempaa henkilöä. Suomessa en olisi eläissäni ryhtynyt opetusluvalla opettamaan jälkikasvulle autoilun saloja, tai korkeintaan kuopukselle, jolla on teräksiset hermot ja muutenkin tavattoman tolkku luonne.

Täällä systeemi on hieman erilainen kuin Suomessa. Prosessin voi aloittaa jo 15-vuotiaana opiskelemalla 100-sivuisen liikennesääntöeeppoksen ja suorittamalla hyväksytysti teoriakokeen.15 ja 1/2 -vuotiaana saa sitten aloittaa ajoharjoittelun, kunhan on suorittanut yhden ajotunnin virallisen autokoulun puitteissa. Puolen vuoden harjoittelun jälkeen 16-vuoden varttuneessa iässä saa sitten suorittaa ajokokeen, jonka jälkeen saa ajokortin tietyillä rajoituksilla. 18-vuoden iässä rajoitukset esim. yöllä ajamisesta ja alaikäisten kuljettamisesta poistuvat.

Meidän neiti suoritti maanantaina kunniakkaasti teoriakokeen ja tänään oli vuorossa ainoa pakollinen ajotunti. Autokoulun opettaja karautti puolen päivän aikoihin autolla pihaan ja parin minuutin pikakurssin jälkeen auto uusine kuskeineen häipyi horisonttiin. Parin tunnin pörräyksen jälkeen kotiin tupsahti innokas ja tyytyväinen teinikuski, joka oli laitettu heti ensimmäisellä ajotunnilla rälläämään ympäri Piilaaksoa.

Neidin taidot oli todettu riittäviksi, jotta kuski voi siirtyä kotiopetukseen mamman kaikkitietäviin ja -osaaviin kätösiin. Luvassa on hiuksianostattavia läheltäpititilanteita ja vertahyytäviä kiljaisuja, sillä meidän Volvossa ei todellakaan ole apukuskin puolella hätäjarruja eikä edes käsijarrua vänkärin ulottuvilla. Saa nähdä mitä minun hermonriekaleista ja äänijänteistä on loppukesästä jäljellä.

Takaisin ruotuun

Yllätys, yllätys! Täällä taas pukkaa päivitystä pienen tauon jälkeen. Hirveä lorvikatarri iski, kun hetkeksi rutiini herpaantui. Meillä on ollut ihastuttavia vieraita sulostuttamassa elämäämme ja rouva on laiskistunut blogin suhteen totaalisesti.

Kesäloma on alkanut vauhdikkaissa merkeissä ja kännykkääni on kertynyt paljon mielenkiintosia kuvia. Nyt täytyy vain toivoa, että meikäläinen saa jonkinlaisen ryhtiliikkeen suoritettua blogin suhteen. Näin makupaloina voin mainita maineikkaan Golden Gate -sillan ylityksen jalkapelillä ja visiitin legendaariseen Alcatrazin vankilasaareen. Myös lätkärintamalla on raportoitavaa. Nyt jäämme jännityksellä odottamaan potentiaalista tarmonpuuskaani :)

Kojoottien paluu

 

Meidän kotikojootit on tehneet comebackin. Ei mene viikkoa, ettei iltakävelyllä tulisi kojoottiseuraa vastaan. Eräs naapuri raportoi nähneensä kolme pennun lauman liikenteessä, joten pesä taitaa olla jossakin lähistöllä.Tällä kertaa kojoottikohtaamiset ovat olleet varsin sivistyneitä ja vastapuoli on luikkinut vauhdilla karkuun.

Tänä iltana meillä oli ulkoilutuskokoonpanossa perheen esikoinen ja kuopus koripallolta aseistautuneena. Seurue ei ehtinyt kymmentä metriä kotipihasta, kun kojootti pomppasi läheisestä puskasta tielle. Koiraprinsessa ei jälleen kerran tajunnut höykäsen pöläystä uhkaavasta vaarasta, vaan tassutteli tyytyväisenä omaa tahtia. Kuopus oli karjahtanut ja hätistellyt kojootin koripallolla loitommaksi. Sitten seurue oli jatkanut lenkkiä tyytyväisenä ja raportoi kommelluksista vasta kotiin palattuaan.

Lennot varattuna

Jihaa!! Nyt meillä on lennot varattuna Suomeen. Matkaseurueeseen kuuluu myös koiraprinsessa Rosita, jolle toivomme lennolle vähän parempaa vointia kuin tänne tullessa. Lentojen varaaminen koiruudelle oli vähän mutkikkaampaa, mutta ritari kukkui urhoollisesti yhden yön soitellen lentoyhtiöille Suomen päähän.

Kaikki ovat aivan innoissaan Suomen-reissusta, eivätkä malta odottaa kunnes pääsevät tapaamaan reissun pääkohdetta mummua. Meillä on niin monta ihanaa sukulaista ja ystävää, jotka haluaisimme välttämättä tavata. Nyt kun lähtöpäivä on tiedossa, niin tekisi ruveta jo pakkaamaan kasseja. Onneksi meillä on tulossa ihastuttavia vieraita sulostuttamaan lähiviikkojamme.

Puuman pesässä

 

Tässä ei ole viime päivinä ehtinyt blogiakaan päivittämään, kun kaikki illat on mennyt puumien pesässä lätkätreenejä seuratessa. Meidän pikkuhai loikkasi alkuviikoksi puumiin hiomaan maalivahdin taitoja. Treenit jatkuu Sharkseissa kesäkaudella pari kertaa viikossa, mutta hai halusi siihen päälle lisäharjoitusta.

Saimme tutun jääkiekkoisän kautta vinkkiä, että maalivahdeille saattaisin löytyä tehotreeniä lähiseudun toisesta jääkiekkoseurasta. California Cougarit eli Puumat kokoontuu naapurikaupungissa Cupertinossa erään jättiostoskeskuksen alakerrassa. Siellä se meidän mamma on nyt istua napottanut nenä punaisena toppatakki päällä. Huomenna käydään sitten vuorostaan palelemassa Sharksien treeneissä. On tämän lätkämamman elämä vaan aika viluista.

Kolhu kylkiluussa

 

Maalivahtimme sai lauantain treeneissä mojovan osuman rintalastaan ja kylkiluihin, mutta tyylilleen uskollisena porskutti hammasta purren loppuun asti. Mamman röntgensilmä huomasi heti, että nyt kävi oikeasti kipeästi ja yritin viittoilla sankaria pois jäältä. Eiköhän se rontti vetänyt vaan henkeä pienen kunniakierroksen ajan ja luisteli takaisin tulilinjalle. Valmentajat innostuvat välillä vetelemään tosi kovia laukauksia, jotka jättää suojuksiinkin lommoja. Sitten kun maalivahti sattuu olemaan huonossa asennossa ja rintapanssari nousee ylös, niin jälki voi olla pahaa.

Treenien jälkeen kurkkasin heti paidan alle ja siellä näkyi kaksi pientä viivaa niissä kohtaa mihin kiekko oli osunut. Meikäläisellä ei mainittavaa kokemusta murtuneiden kylkiluiden diagnosoinnista, varpaista ja ranteista kyllä sitä enemmänkin. En antanut edes kipulääkettä, kun halusin tietää oikeasti kuinka kipeä rinta oli.

Maanantaina kolli lähti normaalisti treeneihin ja veti sekä kuivatreenit että jäät kunnialla läpi. Kotimatkalla hän sitten rupesi juttelemaan, että oikeastaan hän haluaisi mennä lääkäriin näyttämään ruhjoutunutta rintaa. Se oli kuulema kipeytynyt koulussa koripalloa pelatessa niin, että oli ollut vaikea kävellä portaita. Lisäksi hengittäminen sattuu ja rinnassa on sellainen yksi kohta, jossa joku painaa. ARRGGH! Olisikohan asiasta voinut mainita aiemmin?!?!

Tiistaiaamuna sitten suuntasimme lääkäriin ja minä pyysin mokkeamme olemaan mainitsematta edellisen illan treeneistä. Lääkärin kanssa lähdettiin sitten liikkeelle oikein perusasioista. Jouduimme valaisemaan tohtoria kiekon anatomiasta ja maalivahdin varusteista. Lisäksi minä yritin parhaani mukaa selittää, että Tarzanin kipukynnys on normaalia korkeampi ja hän voi esimerkiksi hiihtää pitkiä matkoja murtuneella ranteella.

Röntgenreissun jälkeen saimme helpottavan tiedon: ei murtumia. Molemmat kiekot olivat osuneet hyvin keskelle, jossa luu on paksuimmillaan. Kylkeen tai alavatsaan osuessa olisi kyseessä ollut pahempi juttu.

Käännösiskelmiä

Olemme pikkuhain kanssa viettäneet erinäisiä hetkiä moottoritiellä ruuhkassa matkalla jäähallille. Siinä ehtii hyvin jutustella päivän päällimmäiset kuulumiset ja ihmetellä maailman menoa. Viime aikoina olemme keksineet uuden konstin tehokkaaseen ajantappoon.

Tutuilla radiokanavilla pyörii ne yhdet ja samat kipaleet, jotka alkaa osata jo takaperinkin ulkoa. Olemme ryhtyneet simultaanitulkkaamaan lauluja suomeksi ja jollotamme niitä erittäin vapaalla kädellä käännettynä muutaman sekunnin viiveellä alkuperäisen päälle. Koko karmeuden kruunaa kuopuksen husky-vaikutteiset ulvahdukset, joita hän sirottelee sopivan sentimentaalisiin kohtiin.

Lauantain lietsut

 

Löysin tässä itseni lauantaina koiran kanssa kahdestaan sohvalla katsomassa NBA-koripalloa. Ritari karkasi aamulla muille maille vierahille ja neiti on kaverin kanssa elokuvissa. Pojat rupesivat katsomaan paikallisen koripallojoukkueen Golden State Warriersien semifinaaliottelua, mutta sitten tuli kiireitä.

Naapurin intialaisella perheellä on sukulaisia kylässä ihan Intiasta asti. On se kyllä vaan riipaisevan ihanaa, että naapurin pojalla on aina hirveä kiire esittelemään meidän pojat kaikille sukulaisilleen ja tuttavilleen. Nytkin pihassa vilisti jos minkä ikäistä tummatukkaista tyttöä ja poikaa, ohessa salaa näpätty kuva keittiön ikkunasta  kesken tiskauksen. Sitten seurue vilahti tien toiselle puolelle palatsin pihalle telmimään. Minä siivoilin täällä keittiötä juhlakuntoon huomisaamuksi, kun kaikki muut olivat saanet itsensä ulkoistettua siivoushommista. Huomenna aion heittäytyä aivan prinsessaksi ja laitan palvelijat koville :)

Pöksykatastrofi

Kahdeksannen luokan päätösjuhlat lähestyy ja tilaisuuteen on tullut jo ajat sitten selkeät pukeutumisohjeet. Minä olen tuudittautua virheelliseen turvallisuudentunteeseen ja yrittänyt uskotella itselleni, että meidän hujopille vielä mahtuisi vuosi sitten ostetut rippihousut jalkaan. Niitä housuja sitten metsästettiin oikein urakalla ja apujoukkoina meillä oli oikein Suomesta tullut puvustusasiantuntija.

Tänään päätin ottaa härkää sarvista ja selvittää asiain todellisen tilan. Meidän nuorenherran kasvukäyrä ei osoita minkäänlaista hiipumista ja senttejä on kertynyt viime keväästäkin ihan käsittämättömän paljon. Viimeisin virallinen mittaus on viikon takaa ja silloin mittanauha venyi ja paukkui yli 184 cm mittaan.

Niinhän siinä kävi, että housut olivat kutistuneet ja nilkat vilkkuivat lahkeiden alta iloisesti. Ei siis muuta kuin etsimään neulaa heinäsuovasta. Housutehtailijat ei nyt kertakaikkiaan tunnista tällaista ihmisrotua, jolla on kinttujani metritolkulla ja vyötärönympärys on mallia nälkäkurki.

Tehokasta sairastamista

Nyt kun se varvasvamma haittaa minun urheilu-uraani, niin ajattelin ottaa sitten kaiken ilon irti tästä sairastamisesta. Kehitin itselleni aivan megaflunssan, joka vaatii armotonta sohvalla pötköttelyä jalat koholla. Olen antanut kitkerää palautetta nuhanenien tuottamista nenäliinaläjistä, mutta nyt olen itse kunnostautunut uutterana niiskuttajana.

Koko kakun kruunaa luonnollisesti reippaat allergiaoireet, jotka takaa sen, että joka ainoa aukko naamataulussa on aivan tukossa. Olen tällä hetkellä lähes kuuro, kun korvat on aivan tukossa. Aamun askareina yritin tyhjentää korvia pienen pumpun avulla ja siitäkös sain sitten tasapainoaistinkin pillastumaan. Loppupäivä onkin mennyt paineita tasatessa ja seiniä pitkin hiippaillessa.

Historiaa pikakelauksella

Olipas opettavainen iltapäivä kuopuksen koulussa, kun oppilaat marssivat pikakelauksella läpi Amerikan vallankumouksen. Vanhemmat pääsivät ihailemaan esitystä ja minä olin innolla kuuntelemassa ja paikkaamassa aukkoja historian tiedoissa.

Tukevan tietopaketin lisäksi oli jälleen kerran mukava katsella kuopuksen reipasta asennetta ja tehokasta toimintaa. Kiva huomata, että vieraan kielen käyttö ei mitenkään arveluta tai hidasta herrasmiehemme vauhtia. Lopussa koko porukan piti laulaa luikauttaa Amerikan kansallislaulu, mikä aina on minulle vähän vaikea paikka. Nousen kyllä mieluusti kunnioittamaan hetkeä, mutta en mitenkään taivu laulamaan täysin palkein käsi sydämellä kuten vierustoverini. Jäin taas miettimään, että näinköhän me olemme ainoita koko huoneessa, joiden sydän sykkii toisen maan lipulle.

Musta varvas

Ei tästä pääse yli eikä ympäri, minulla taitaa olla varvas murtunut. Mielestäni sen voisi laskea urheaksi urheiluvammaksi, sillä kompastuin eilen olohuoneen lattialla lojuvaan sählymailaan ja siinä rytäkässä onnistuin mystisesti telomaan oikean jalan nimettömän varpaan.

En sitten ensialkuun ottanut asiaa mitenkään vakavammin, sillä koluutan kinttujani ja varpaitani tasaiseen tahtiin huonekaluihin ja seinän kulmiin. Kävinpä sitten illan päälle reippaan viiden kilometrin iltalenkin neidin ja koiran kera. Varvas oli vähän arkana, mutta hyvin sillä pystyi köpöttelemään tukevat läppöset jalassa.

Yöllä sitten heräsin useamman kerran siihen, kun peitto koski varvasta ja se tuntui keljulta. Aamuhämärässä nostin sitten varovasti peitonkulmaa tarkistaakseni varpaan vointia silmämääräisesti.
Se ryökäle oli yön aikana muuttunut sievän lilaksi ja muutenkin vähän paisunut. Kyseessä ei yllättäen ole ensimmäinen murtunut varvas perheessämme, joten merkit oli harmittavan tutut. Yritän nyt ottaa nämä hoitotoimenpiteet vähän vakavammin kuin tuon kevyehkön ensiavun. Saatan jopa malttaa pitää muutaman päivän taukoa juoksemisesta ja keksiä korvaavaa toimintaa.

Karvatöppöset

Seuraavaksi esittelen kahdet eri jalanlämmittimet mallia karvakuono. Ensimmäisen kuvan karvaläjää esittää arvoisa koiraprinsessamme Rosita. Tässä eräänä päivänä palasin aamulenkiltä ja yllättäen ovella ei odottanutkaan innokas yhden koiran vastaanottokomitea. Rosie ilmestyi saarekkeen takaa hitaasti laahustaen ja päätään roikottaen. Sitten sen pysähtyi jalkojeni juureen, köpsähti selälleen ja nosti kintut kohti taivasta. Ei siinä tarvittu ylempää matematiikkaa, kun osasin yhdistää koirani katuvaisen matelun ja pöydältä kadonneen munakkaanpalan yhteen. Aika rehdisti rinsessa kuitenkin tunnusti rötöstelynsä ja säästyikin ihan kaikista pahimmalta höykkyytykseltä.

Toisen kuvan jalanlämmitin on Rositan sulho, joka oli vähän aikaa sitten meillä hoidossa. Sulho on jotenkin erityisen ihastunut villasukkiin, joten viluiset jalkani saivat erittäin hyvää hoitoa. Mummun kutomien villasukkien päälle sain vielä villakoiran pään karkoittamaan viimeisetkin vilunväristykset varpaista.

Elossaolotodistus

Nyt sekin on sitten virallisesti todistettu, että meikäläinen on elossa! On se kyllä vaan tosi iloinen asia, josta ei aina muista olla kiitollinen. Mietinkin tässä, että täytynee ottaa paperista oikein kopio, jota voi sitten pahana päivänä katsella. Kun oikein keljuttaa ja tuntuu että kaikki asiat menee pieleen, niin aina voi olla kiitollinen siitä, että on elossa. On se vaan melkoinen lahja ja etuoikeus.

Tässä kohtaa on aivan pakko muistella armaan äitini legendaarisia sanoja hengenvaarallisen leikkauksen jälkeen. Kun sain äitini heräämöstä paluun jälkeen puhelimen päähän, niin ensimmäinen kommentti oli, että olipa mukava yllätys olla elossa, kun heräsin. Aika kunnioitettava asenne.

Nyt tietenkin herää kysymys, miksi meikäläisestä on pitänyt laatia elossaolotodistus. Kyynisimmät voisivat arvailla, että Kalifornian aurinko on tehnyt tehtävänsä ja naama alkaa näyttää siltä, että parasta ennen -päiväys on ehtinyt hurahtaa pahemman kerran ohi. Ei pidä paikkaansa, vaikka kurttuja (lue: naururyppyjä) on kertynyt naamatauluun matkan varrella kiitettävästi. Itse asiassa tarvitsimme Suomen talokauppa varten todistuksen Suomen konsulaatissa siitä, että emme ole mitään Amerikan haamuja.

Lätkämatikkaa

Täällä sitä taas ollaan viettämässä keskiviikkoiltaa jäähallin lehtereillä. Illan istunnolla on pituutta kaiken kaikkiaan neljä tuntia, tosin osa menee rattoisasti moottoritiellä ruuhkassa istuessa. Nyt kun talvikausi on ohi, vuorossa on Hockey Academy, jossa treenataan kahdesti viikossa. Kyseessä on ihan kunnon myöhennys, ensin tunnin kuivatreenit punttisalilla ja sitten jäät päälle. Autoon kömpii illalla puoli kahdeksan jälkeen kirkkaanpunainen, hikinen ja onnellisen uupunut mokke.

Minulla on nyt mahtava tilaisuus sukeltaa matematiikan syvyyksiin kolmen tunnin ajan ilman, että tekemättömästä kotityöt hyppivät silmille. Seuranani on termospullo kahvia ja vanha kunnon ruutuvihko ja lyijykynä. Saapa nähdä, miten viisas olen ennen kuin on aika kurvata takaisin kotiin.

Koulun penkille

Eilen onnistuin yllättämään itseni. Olen jo pitkään katsellut läheistä West Valley Collegea sillä silmällä, että olisikohan sillä jotakin tarjottavaa minulle. Matkaa kyseiseen oppilaitokseen on meiltä ihan reilu kilometri. Se on itse asiassa kaikista kouluista lähimpänä meidän taloa.

Haahuilin aikani collegen nettisivuille ja yritin selvittää hakuprosessia. Katsoin parhaaksi kerätä kaikki mahdolliset dokumentit mukaan ja tehdä täsmäiskun paikan päälle. Suureksi ällistyksekseni prosessi eteni sangen sutjakkaasti. En ottanut mukaan mitään tutkintotodistuksia, sillä minulla ei ole niistä englanninkielisiä käännöksiä. Ilmoittautuakseni uudeksi opiskelijaksi tarvitsin joko voimassa olevan viisumin, jonka perusteella voin todistaa asuneeni yli kaksi vuotta Kaliforniassa. Toinen vaihtoehto olisi ollut green card, joka on ollut voimassa yli vuoden.

Marssin ulos opintotoimistosta West Valley Collegen opiskelijatunnus kädessäni ja nyt minulla on toukokuun alussa oikeus rekisteröityä syksyllä alkaville kursseille. Periaatteessa tällaisen uuden opiskelijan pitäisi suorittaa tasokoe englannissa ja matikassa, mutta kaikille kursseille se ei ole välttämätöntä. Koska tässä on kuitenkin tullut viime vuosina vierestä vilkuiltua high schoolin matematiikkaa, niin ajattelin kuitenkin kokeilla onneani. Opiskelenkin tässä kahlannut jo ihan toista päivää YouTuben preppauskursseja ja kummasti asioita alkaa palautua mieleen.