Kesäreissusta Suomeen voisi kirjoittaa romaanin. Sulateltavaa on ollut siinä määrin, että kynnys kirjoittaa keveitä blogipäivityksiä on noussut varsin korkealle. Näin muutaman viikon pureskelun jälkeen päällimmäisenä on valtava kiitollisuus kaikista niistä ihmisistä, joita saimme tavata. Kiitos kun pidätte meidät mielissä ja sydämissä, ettekä anna välimatkan ja toisinaan laiskan yhteydenpidon haudata meitä unholaan.
Onni oli nähdä kaikki rakkaat sukulaiset, läheiset ystävät ja joukko maanmainioita kollegoja. Hämmästyttävää oli se, että kahden ja puolen vuoden poissaolon jälkeen Suomi tuntui heti omalle ja hyvälle. Ei ole pienintä epäilystäkään siitä, että lasten juuret ovat vahvat ja voivat hyvin. Armaan mummun tapaaminen oli koko reissun kohokohta, josta oli haaveiltu pitkään. Perinteisiin kuuluu myös kävelyretki hautausmaalle, jossa oli liikuttavaa seurata, millä hartaudella lapset huolsivat edesmenneitten sukulaisten hautakiviä. Siinäpä juurihoitoa kauneimmillaan.
Lasten suhtautuminen ulkosuomalaisuuteen on mahtavan mutkatonta. Kuopuksen viisaita sanoja lainatakseni Suomi on koti-koti, vaikka siellä ei ole varsinaista fyysistä paikkaa olisi kodiksi osoittaa. Lomaviikot Suomessa olivat ihaninta ihanuutta, mutta mukava oli palata Amerikan kotiin tuttuihin arkipuuhiin. Suomea ja suomalaisuutta ei meistä voi pois pestä, mutta sen rinnalla on hienoa vaalia myös maailmankansalaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti