Kaunis kaipuu

 

Heräilen tässä kolmanteen aamuun äidin poismenon jälkeen ja mietin elämää - en sen enempää enkä vähempää. Lapset nukkuvat vielä ja ritari on yhä työreissulla Suomessa. Huomenna saadaan lauma kasaan ja päästään suunnittelemaan jatkoa. Minä olen lukenut yön aikana tulleita viestejä naamakirjasta ja tunnen että en ole yksin. Joka ainoa viesti on henkilökohtaisesti lämmittänyt mieltäni ja olen pysähtynyt jokaisen kohdalla. Olen miettinyt niitä hetkiä ja keskusteluja, joita viestin lähettäjän kanssa olen jakanut. Vaikka sanoja ei olisi viestissä ollut paljon, niin sitäkin enemmän aitoa myötätuntoa. Nöyrä kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet ajatusten siivin pienen hetken rinnallamme.

Äiti on mielessä jatkuvasti mutta ei synkkänä suruna vaan lämpöisenä kaipuuna. Keskiviikon suru-uutinen oli se, mitä olin jo vuosia pelännyt ja kauhulla odottanut. Sitten kun se on totta, niin maailma pysähtyi hetkeksi. Moni asia täytyy ajatella nyt uusiksi ja vaikka arki ei meillä miksikään muutu, niin jotenkin koko elämä pitää  kalibroida uudelleen. Hyvä esimerkki on tämä blogi, jota olen kirjoittanut pääasiassa äidilleni. Tiedän, että myös äitini ystävät ovat lukeneet juttujani ja niistä on sitten aina riittänyt jutun juurta. Minulla on valmiina läjä äidille kirjoitettuja arkisia päivityksiä ja nyt en tiedä, mitä niille tehdä. Koko blogilta tippui pohja pois ja nyt täytyy löytää uusi motivaatio ja suunta.

On sääli, että kaikki jotka surevat kanssamme, eivät saaneet iloa tuntea äitiäni. Yksi kaikista ihailtavin luonteenpiirre äidissäni oli se, että elämä oli aina hänelle lahja. Vaikka terveys rakoili ja vointi ei hetkittäin ollut häävi, niin kainuulaisella sisulla hän nousi suosta kuin suosta. Missään vaiheessa äiti ei voihkinut kohtaloaan tai ruvennu vaipumaan vaivoineen hautaan, vaan jaksoi aina nähdä eteenpäin. Hän tiesi, että lähtö tulee kun sen aika on ja toivoi hartaasti pikapassia taivaaseen.

Tämän tarinan olen taatusti kertonut aiemmin, mutta sen sanoma ei himmene koskaan. Äitini legendaarisin lausahdus sijoittuu meidän viimeiseen kesään ennen muutoa Amerikkaan. Äiti vietti 80-vuotissynttäreitään epäonnekkaasti OYS:in päivystyksessä, jonne minä olin kiiruhtanut kaveriksi. Äidin tila oli kriittinen ja ennuste huono. Soitin veljelleni ja jätimme varmuuden vuoksi yhdessä jäähyväiset. Otin äidiltä sormukset ja korvakorut lompakkooni ja annoin leikkaussalin ovella pusun poskelle.

Unettoman yön jälkeen soitin aamulla sairaalan keskukseen ja kyselin varovasti, että miltähän osastolta löytyisi tällainen potilas. Suureksi riemukseni äiti oli taistellut tämänkin pullonkaulan läpi ja löytyi teho-osastolta. Vähän myöhemmin, kun sain pökkyräisen potilaan puhelimeen, niin käheä ääni sanoi minulle ensimmäisinä sanoina : "Olipa iloinen yllätys kun heräsin, niin olinkin elossa." Aika kingi elämänasenne, sopii hyvin motoksi jokaiseen aamuun.

Jätän toiseen kertaan tarinan siitä, kuinka tämä samainen potilas keplotteli itsensä ulos sairaalasta aika kehnossa kunnossa. Voi että minulla oli melkoinen äiti.