Oodi äidilleni

Kävi kovin ikävästi sille minun lupaamalleni juttutulvalle. Elämä tai oikeastaan kuolema puuttui peliin ja laittoi tärkeysjärjestyksen uusiksi. Minä menetin elämäni ankkurin ja innokkaimman blogini seuraajan.

Rakas äitini siirtyi eilen ajasta ikuisuuteen. Kaipaus on valtava ja suru suunnaton, mutta päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. Olimme onnekkaita kun saimme pitää äidin elämäämme näin pitkään. Äidin elämänpolkuun mahtui monenlaista kuoppaa ja läheltä piti tilanteita. Jäähyväiset oli jätetty jo useampaan kertaan ja jatkoajalla mentiin.

Olen kovin kiitollinen siitä, että äitini sai lähteä saappaat jalassa. Juttelin hänen kanssaan viimeisen kerran sunnuntaina ja silloin äiti oli täynnä elämää. Hän iloitsi kauniista syyskesän päivistä ja pihaa koristavista kukkasista. Hän kertoili kuulumisia veljeni perheestä ja kyseli suurella kiinnostuksella meidän lasten koulutaipaleen aloituksesta.

Äiti asui yksinään minun lapsuuskodissani loppuun asti ja meillä lapsilla oli huoli siitä, jos hän ei pahan paikan tullen saa hälyytettyä apua, vaan jää virumaan yksikseen. Jälleen kerran äiti hoiti homman täydellisesti eikä jättänyt meitä epätietoisuuteen. Äiti oli ilmeisest  tuntenut sydänoireita ja oli itse soittanut hätäkeskukseen. Apu oli ehtinyt perille kun hän oli vielä ollut tajuissaan, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kukaan ei tiedä tarkalleen mitä äiti puuhaili viimeisinä tunteinaan, mutta meillä on vahva aavistus asiasta. Äitiä innokkaampaa penkkiurheilijaa ei löydy ja hätäpuhelu sijoittui ajallisesti keskelle kuuminta MM-keihäsfinaalia. Olemme melko varmoja, että äiti oli kannustanut Tero Pitkämäkeä niin hurjasti, että sydän aivan pakahtui.

Kiitollinen olen myös veljestäni ja hänen vaimostaan, jotka väsymättä huolsivat ja tukivat äitiä näinä meidän Saksan ja Amerikan vuosina. Nykin he jaksavat surun keskellä hoitaa kaikki käytännön asiat ja vielä tiedottaa minua valtameren ja aikavyöhykkeiden taakse. Lähiomaisen kuolema kaukana koti-Suomessa on jokaisen ulkosuomalaisen kauhuskenaario ja painajainen ja silloin on sukulaisten tuki kultaakin kalliimpi.

Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että minulle sattui äidiksi poikkeuksellisen reipas, urhea ja positiivinen nainen. Vaikka ikävuosia ja vaivoja oli kertynyt reppuun roimasti, niin matka jatkui ja elämänhalua riitti. Äiti oli perheemme ja koko sukumme liima ja liisteri, joka oli perillä kaikkien kuulumisista ja piti meitä kasassa. Ei ollut nimipäivää tai kissanristiäistä, jota äitini ei olisi muistanut. Hän vaan oli meille kaikille niin korvaamattoman tärkeä ja rakas.