Tyynyn tuoksu

Köllöttelen lapsuuskodissani äitini sängyssä ja valvon. Kaunis hautajaispäivä on ohi ja mieli on rauhaisa. Eilinen oli melkoinen elämän kuultokudos, jossa vilahteli niin paljon iloa ja surua, kaipuuta ja muistoja. Mieleen nousee lapsuudestani tuttujen ihmisten kasvoja, lämpimiä halauksia, naurun helähdyksiä. Me saattelimme äidin rakkaudella matkaan ja meitä tuettiin taipaleellamme suurella lämmöllä.

Seremoniassa oli paljon kaunista ja kannattelevaa, mutta myös aivan musertavia hetkiä. Maailmani romahti hetkeksi, kun kirkon ovet aukenivat ja urut alkoivat tapailla Suvivirren säveliä. Niin monesti olin itse lapsuudessani samassa kirkossa laulanut sitä sävelmää kesäloman alkajaisiksi. Eilen Suvivirsi saattoi opettajaäitiäni vielä kerran ja ne sävelet osuivat kovin syvälle sydämeen.

Toinen taivaallisen kaunis hetki oli kirkossa äidin arkun äärellä. Kokoonnuimme koko perhe yhdessä äidin ympärille ja aika pysähtyi. Olin toivonut, ettemme lukisi ääneen kukkalaitteitten muistovärssyjä, koska se on aivan painajaismaisen epätoivoinen pinnistys suuren surun hetkellä. Sen sijaan hiljennyimme kuuntelemaan aivan jumalaisen kaunista laulua urkuparvelta. "Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme." Siinä hetkessä sielu lepäsi ja äiti lohdutti meitä.

Olen tässä koko yön kelannut eilistä päivää mielessäni ja sieltä löytyy paljon helmiä, joista ehkä kertoillen myöhemmin. Nyt vaan käperryn vielä hetkeksi lämpimän peiton alle ja painan pään tyynyyn. Se tuoksuu ihanasti äidin yövoiteelle. Tässä minun on hyvä olla.