Sururutiineja

 

Ensimmäisen suruviikon aikana minulle on kehittynyt turvallinen rutiini: Aamulla heräilen ja laitan lapset koulutielle sitten istahdan kahvikupponen kädessä ja koira jaloissa nojatuolin uumeniin. Siinäpä sitten rupean varovasti tunnustelemaan, että minkähän muotoinen ja tuntuinen suru mahtaa tänä aamuna olla. Heti kun saan kiinni jostakin ajatuksesta, nappaan iPadin käteen ja pikakirjoitan päivityksen sen hetken tunnelmista. Yleensä vielä hivuttaudun pianon ääreen ja Rosie-parka saa kuulla xx-ännen paatoksellisen version Suomalaisen Messun Viimeisistä veneistä.

Sitten kierrän suruni kippuraan ja jatkan päivää sangen normaalisti. Äiti kulkee päivän halki olkapäällä, mutta ei mitenkään musertavana painona vaan lämpönä. Illat menee lasten harrastuksissa ja läksyjen parissa niin kuin aina ennenkin. Eilen minulla alkoi espanjan opinnot läheisessä yliopistossa. Lähdin liikkelle oikein reippain ja luottavaisin mielin, mutta hyydyin tunnilla ihan täysin. Amerikkalaisten teinien sosiaalisuus oli vaan minulle ihan liikaa ja tunsin olevani Erakko-Hermanni, joka on eksynyt totaalisen väärään paikaan. Vaikka omasta mielestäni voin oikein hyvin, niin en vaan pysty ollenkaan keskittymään ja heittäytymään täysin rinnoin kaikenkarvaisiin roolileikkeihin. Olen armelias itselleni ja hyväksyn tämän (toivottavasti tilapäisen) mörrimöykkyyden, sillä tällä hetkellä ei koneesta yksinkertaisesti lähde enempää irti.