Kultakimpale

Monesti olen miettinyt, että miten minun tielleni sattuu niin tavattoman hienoja ihmisiä. Eikä siinä kaikki, vaan miten ihmeessä niistä parhaista parhaat sitten jäävät rinnalleni ja ottavat kestopaikan sydämessäni. Teitä on monta, siellä sun täällä. On lapsuudenystävää, naapurintyttöä, uudelleen löydettyä koulukaveria, opiskelukaverikaimaa ja läheistä työtoveria. Sitten on näitä mammaystäviä, joiden kanssa on kasvatettu lapsosia ja jaettu arjen iloja ja suruja. Onpa meillä ihania lasten kummivanhempia, jotka ovat meille kaikille kovin tärkeitä. Oma lukunsa ovat ne kohtalotoverit, joita elämä on myös kuljettanut ulkomaille ja joiden kanssa on jaettu monta ikimuistoista hetkeä, iloa ja surua.

Ystävyys on ennen kaikkea arjen vuoristoradan jakamista, rinnalla seisomista ja aitoa läsnäoloa. Välimatkaa voi olla paljon tai vähän, samoin yhteydenpito saa olla tiivistä tai vähän harvempaa. Ystävyys voi olla uusi tai vanha, mutta oleellista on se, mitä tapahtuu kun kohdataan. Olen tässä äidin kuoleman myötä jälleen kerta hämmästellyt ja ihaillut ihmisten kykyä ja rohkeutta välittää lähimmäisestään ja myötäelää toisen surussa. Olen niin kiitollinen kaikista kauniista sanoista ja lämpimistä halauksista.

Tällä minun saattomatkalla on yhden ystävän tuki ollut mykistävää. Vaikka perhe jäi kauas valtameren taakse, niin minä en ole reissussa yksin. Minua oltiin Oulun lentokentällä vastassa ja tänne minut nyt sitten hetki sitten saateltiin. Koko tämän ajan rinnallani on kulkenut kallisarvoinen sydänystävä. Hän saattoi minua hautajaismatkalla, jakoi kaiken sen päivän ilon ja surun, käytti illalla reippaalla juoksulenkillä ja pikavisiitillä haudalla. Hän seurusteli mutkattomaan tyyliinsä uppo-outojen hautajaisvieraiden kanssa ja loi lämpöä ja valoa murheen keskelle.

Seuraavana päivänä samainen kultakimpale kuskasi minut takaisin Ouluun ja illalla lähti aveciksi hujopin kummisedän synttärijuhliin. Sielläkään ei lähtökohtaisesti tainnut olla tuttuja, mutta tilanne muuttui radikaalisti illan aikana. Sunnuntaina sitten ystäväni piti avoimia ovia kodissaan, paistoi omenapiirakkaa ja keitteli kahvia, kun minä pidin halausvastaanottoa halukkaille. Ehtipä siinä käyttämään minua vielä pitkällä metsälenkillä armaan kummityttäreni kanssa.

Kiitos tuntuu aika laihalle sanalle tässä kohtaa, vaikka se kumpuaa kuinka syvältä sydämestä, mutta siihen on nyt tyydyttävä. Toivon itse joskus pystyväni olemaan yhtä hyvä ystävä sellaiselle, joka olkapäätä ja käsikynkkää tarvitsee. Kuvassa on kultakimpaleen koira, yhtä hurmaava ja uskollinen tapaus kuin emäntänsä, aamuisella saattomatkalla lentokentälle.