Setelinaamat

Nyt tulee pitkästä aikaa asiapitoinen päivitys. Meikäläisen lompakosta harvoin majailee setelitukkoa, mutta kesällä vierailleen kummitytön kapsekistapa sellainen löytyi. Saimme harvinaiseen yhteispotrettiin yhden, viiden, kymmenen, kahdenkymmenen ja viidenkymmenen taalan setelit.

Porukasta löytyi ihan odotettuja nimiä, lähinnä presidenttejä, mutta myös muutama musta hevonen. Yhden taalan seteliä koristaa George Washingtonin naama ja kahta taalaa Thomas Jefferson. Vitosessa komeilee itse Abraham Lincoln ja kympissä Alexander Hamilton, joka ei toiminut presidenttinä vaan hankki kannuksensa valtakunnan ensimmäisenä valtiovarainministerinä. Kahdenkympin valtias on Andrew Jackson ja viidenkympin Ulysses S. Grant. Porukan toinen ei-presidentti on Benjamin Franklin, joka on valloittanut sadan taalan setelin ja minulle täysin uusi tuttavuus William McKinley viiden sadan taalan setelin.

Mitä isommaksi setelit muuttuvat, sitä tuntemattomammaksi nimet ja naamat käyvät. Tonnin seteli on omistettu Grover Clevelandille ja viisitonninen James Madisonille. Kymppitonnia tulen tuskin koskaan pitämään kädessäni, enkä näin ollen pääse katselemaan lähietäisyydeltä ihailemaan Salmon P. Chasen naamataulua, joka hänkään ei kantanut presidentin titteliä. Sadan tonnin tuttavuus olisi Woodrow Wilson, joka taitanee hänkin jäädä kaukaiseksi tuttavuudeksi. Miljoonan dollarin seteli on saatavilla vain hupiversiona, aika arvokas hukattava se olisikin.

Solu jääkaapissa

Aamulla meidän jääkaapista löytyi solu, joka lähti kuopuksen mukana kouluun näytille. Viime viikolla koulussa on käyty solubiologian alkeita ja amerikkalaiseen tapaan jakso päättyi kotona askarreltavaan projektiin. Niinpä me sitten suuntasimme eilen suoraan koulun jälkeen lähikaupan hedelmätiskille etsimään sopivia rakennusaineita.

Mukaan tarttui verkkomeloni, omena, rypäleitä ja kirsikkatomaatteja. Kotona veistimme melonista sopivan lohkareen pois ja tyhjensimme keskustan mössöstä. Sitten tiedemiehemme tunki aukkoon omenan ja koversi lusikalla pienet syvennykset rypäleelle ja tomaatille, jotka kiinnitettiin hammastikulla meloniin. Kaikki solun osat ja niiden tehtävät nimettiin vielä pikku lappusilla, jotka niin ikään kiinnitettiin hammastikuilla soluun. Oli kyllä mukava projekti ja aika makean näköinen lopputulos.

Pyöräilyä rantajyrkänteellä

 

Viime viikonloppuna laitoimme uuden pyöränkuljetustelineen totiseen testiin. Kolme pyörää mahtui auton perään ja yksi saatiin tungettua peräkonttiin, kun irroitti eturenkaan. Yksi pyöräilijä saatiin eriytettyä hurjemmalle vuoristoajelulle kaverin kanssa. Sitten käänsimme auton nokan vuorten yli kohti rannikkoa ja päädyimme Santa Cruzin pohjoispuolelle Wilder Ranch State Parkiin upeisiin rantamaisemiin.

 

Monenlaista rantajyrkännettä ja jylhää maisemaa on tullut jo tämän Amerikan oleskelun aikana nähtyä ja ihan vähästä en enää pillastu räpsyttelemään valokuvia. Mutta nyt ei seurue meinannut päästä ollenkaan eteenpäin, kun mamma ikuisti kännykällä henkeäsalpaavia maisemia varsin uutterasti. Kyllä tämä maailma on vaan kaunis paikka.

Puuma tästä puuttui

 

Hurjia uutisia kantautui tänään läheiseltä vaelluspolulta. Puuma oli käynyt 6-vuotiaan pojan kimppuun, hyökännyt takaapäin ja raahannut niskasta pusikkoon. Vanhemmat olivat saaneet otuksen säikytettyä tiehensä ja poika selvisi tilanteesta hengissä. Nyt on alueen suljettu yleisöltä ja siellä on riistanvartijoilla armoton puumajahti käynnissä.

Kaikki tapahtui keskellä kirkasta päivänvaloa yhden aikoihin iltapäivällä. Seurueessa oli lehtitietojen mukaan ollut kaiken kaikkiaan 10 henkeä, joista neljä oli aikuista. Hyökkäyksen jälkeen puuma oli vielä jälkien mukaan seurannut apua hakevaa seuruetta. Aika outoa ja pelottavan epätervettä käyttäytymistä petoeläimeltä.

Tapahtumapaikkalle on matkaa noin 10 kilometriä linnuntietä, mutta äkkiäkös puuma sellaisen matkan hilpaisee, varsinkin jos kotikonnut on käyneet levottomaksi. Olimme sattumoisin juuri viime torstaina sauvakävelemässä alueella ja saimme kuulla monia vitsikkäitä kommentteja varusteistamme. Ehkä ei sittenkään ole hassumpi ajatus pitää kättäpidempää maastossa mukana. Täkäläiset suosittelevat turvaksi pippurisumutetta, mutta meikäläisellä on iso riski, että mausteallergikkona lamautan itseni ennen puumaa ja minusta saa kisumirri sitten ylihelpon makupalan.

Talo matalaksi

Nyt ei sitten kuitenkaan puhuta meidän talosta, se on vielä ihan kelpo kannattimissa. Mutta naapuritontilla on laitettu tuulemaan ja talonrötisköstä on vain muisto jäljellä. Purkuhommat etenivät reipasta tahtia kellontarkkuudella aamu kahdeksalta alkaen maanantaista lauantaihin. Tällä viikolla on ollut vähän hiljaisempi vaihe, mutta saa nähdä millaisia ääniefektejä meille on talven mittaan luvassa.

Täällä on vielä meidän talon lisäksi muutama alkuperäinen talovanhus jäljellä. Suurin osa on jo jäänyt puskutraktorin alle ja saanut tilalleen uljaamman version. Meidän armaan kodin tunnistettavuus sen kun paranee näiden kaikkien palatsien keskellä. Kyseessä alkaa olla varsinainen viimeinen muinaismohikaani.

Matikkapaja

 

Meillä toimii takapihalla sellainen matikkapaja aina iltapäivisin iltaisin. Sinne kokoonnutaan vaihtelevalla kokoonpanolla ihmettelemään matematiikan ihmeellistä maailmaa. Tänään oli neidillä vähän tiukempaa tavaraa algebran syvyyksistä. Jotakin ihmeellistä lineaarista ohjelmointia, jota ei kyllä minun muinaisessa lukion lyhyessä matikassa tunnettu ollenkaan.

Käänsimme ja väänsimme hartiavoimin muuttujia ja objektiivisia funktioita. Sitten neiti taikoi niistä kaavioita, joista sitten metsästimme maksimi- ja minimiarvoja. Siinäpä sitten päivittelin, että eipä meinaa mamman aivot taipua enää tällaiseen jumpaan. Neiti totesi siihen ihan tyynesti, että jo viime vuonna oli suurimmalla osalla oppilaista tutori eli kotiopettaja auttamassa matikan läksyissä. Mahtavaa, ja mina raukka olen luullut, että tama tuutorointi kuuluu kotirouvan luontaisetuihin ja olen epätoivoisesti yrittänyt roikkua mukana.

Elämyksellinen elokuva

Los Gatosiin keskustaan on jo jonkun aikaa sitten ilmestynyt elokuvateatteri ihan sen meidän lempikarkkikaupan kylkeen. Pitkähkön vaaninnan jälkeen siellä pyörii nyt sellainen elokuva, jonka halusimme välttämättä nähdä tyttöporukalla.

Herkullinen elämä (The Hundred-Foot Journey) oli mahdottoman makea elämys, joka tempaisi meidät täysin mukaansa. Etelä-Ranskan maisemat ja eurooppalaisuus suorastaan tursusivat tarinasta ja intialainen perhe maustoi hurmaavasti soppaa. Hassun eksoottiselle tuntui filmin lukuisat sadepäivät ja olikin suorastaan kulttuurishokki astua ulos elokuvateatterista Kalifornian kirkkaaseen kestoauringonpaisteeseen.