Sateenkaaren tuolla puolen

 

Sadeteemalla jatketaan, tänä aamuna oli oikein sateenkaarikin koristamassa taivasta. Aurinko paistoi heleästi ja jostakin pilvenhattarasta ripsutteli vettä. Pikaisen tähyilin jälkeen paikallistimme sateenkaaren ja ikuistimme sen oikein valokuvaan. Sateenkaari samoin kuin sade ovat sen verran harvinaisia vieraita näillä perukoilla, että kyllä kannattaa kuvata.

Tässä kuvassa sateenkaaren pää laskeutuu sievästi meidän taloon, joten pitääkö tämä nyt tulkita niin, että autotallin lattian alle saattaa on aarre haudattuna. Pari päivää sitten uutisoitiin pariskunnan löytäneen Pohjois-Kaliforniassa sijaitsevalta kotipihaltaan kätkettynä vanhoja kolikoita, jotka ovat peräisin 1800-luvun loppupuolelta. Kyseessä ei ollut mikään pilipalilöytö, rahaläjän arvoksi arvioitiin vaatimattomasti 10 miljoonaa dollaria.

Tuleva avantouimari?

Aamulla havahduin outoon luontoääneen, nimittäin sateen ropinaan. Koko päivän ajan tuli vettä taivaalta enemmän tai vähemmän. Tällä kertaa kävin aivan pätevänä hakemassa lapseni koulusta ja osasin sujuvasti lähestyä radiopuhelinrouvia ja tilata lapseni ulos koulurakennuksesta. Muksuni ei tietenkään halunnut suojaan sateenvarjon alle, vaan nautiskeli täysillä sadepisaroista.

 

Oli ihan pakko naureskella partaani, kun ajattelin tätä täkäläistä tapaa suojella lapsia kuin sokeripalasia. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät halua kastua ja saattaahan siinä joku vaikka kylmettyä tai vilustua. Minä vaan jotenkin aavistin, mitä tapahtuu kun pääsemme kotiin. Eihän siinä kauaa mennyt, kun herrasmies huristi kaatosateessa potkulaudalla pitkin pihaa, kävi pomppimassa kunnon ulkolämpimän trampalla ja pulahti sen jälkeen vilvoittavaan uima-altaaseen. On se vaan ilon päivä tällainen sadepäivä!

Osuma

 

Ajattelin tänään jatkaa tylsästi asialinjalla eilen aloittamaani paikallishistoriikkia. Iltapäivällä ovi kävi kuitenkin rivakkaasti, kun keskimmäinen könysi koulusta kotiin ja ensimmäisinä sanoina kuului, että nyt on kuule blogijutulle vähän jännempiä aineksia.

Kollini kulkee siis pyörällä parin kilometrin koulumatkan ja reittiin kuuluu vain yksi tienylitys, tosin ilman liikennevaloja. Suojatie kulkee nelikaistaisen tien yli, nopeusrajoitus on periaattessa noin 50 km/h paitsi koululaisten liikkeellä ollessa se tippuu lukemiin 35 km/h. Tänään iltapäivällä autoilija oli kohteliaasti pysähtynyt risteyksen toiselle puolelle ja viittonut koulupoikaani jatkamaan tien yli. Viereiseltä kaistalta oli kuitenkin hurahtanut auto vauhdilla kohti armastani ja osunut pyörän eturenkaaseen.

Rakkaani selvisi törmäyksestä ihan säikähdyksellä, hän ei edes kaatunut. Pyörä kärsi vähäisiä kolhuja, mutta oli vielä ajokunnossa. Parasta tilanteessa oli se, että kolarin aiheuttanut autoilija sekä useampi silminnäkijä olivat pysähtyneet ja jääneet selvittämään tilannetta. Armaani oli saanut autoilijalta nimen ja yhteystiedot ja laitoimmekin sankarin kotiin saavuttua kolaroijalle tiedon, että kaikki hyvin.

Paikallishistoriaa, osa 1

Costcosta löytyi muutama kuukausi sitten tällainen paikallishistoriasta kertova eepos, jota kaikki ovat selailleet innolla. Kirja kertoo Piilaakson muuntautumistarinan hedelmätarhasta maailman IT- navaksi. Kirja lähtee liikkeelle villin lännen tunnelmista ja Ohlone-intiaaneista, jotka olivat elelleet San Franciscon lahden alueella jo vuosituhansia tyytyväisenä keskenänsä. Nämä paikalliset intiaanit olivat sangen rauhallista porukkaa, jotka metsästelivät ja keräilivät pienissä porukoissa ja elivät rauhanomaisesti harmoniassa ympäröivän luonnon kanssa.

Ohlonet saivat väistyä espanjalaisten lähetyssaarnaajien ja meksikolaisten suurtilallisten tieltä 1700-luvun lopulla. Sitten olikin jo Kalifornian kultaryntäyksen aika, joka alkoi vuonna 1848. Porukkaa tuli kuin pipoa ja esimerkiksi San Franciscon asukasmäärä kasvoi parissa vuodessa 20-kertaiseksi. Pian paikalle ilmestyivät myös punapuunhakkaajat, joilla oli kyllä melkoinen halkosavotta yhden jättipuun pilkkomisessa käsipelillä.

Kedon kukkasia

Tänään koiranraahauslenkillä napsin kuvia kedonkukkaisista / rikkaruohoista. Täällä on viime päivinä elohopea hiipinyt reilusti yli kahdenkymmenen asteen ja auringossa tarkenee shortseilla aivan mainiosti. Tienvarsissa yksi jos toinenkin kukkanen nostaa päätään ja ilmeisesti "talvi" on niiden mielestä ohi.

On jännä miettiä, mitä aikaa Suomen kesästä tämä kukkaloisto vastaa. Tällä hetkellä omena- ja kirsikkapuut kukkivat komeimmillaan, mikä saa minut ajattelemaan Oulun toukokuuta. Toisaalta kedonkukkien rehotuksesta tulee mieleen juhannus ja kesäkuun yöttömän yöt.  On se Suomen kesä vaan uskomattoman ihana mutta myös tavattoman nopeasti ohikiitävä.

Leijonamielellä

 

Aamuseitsemältä kotikatsomo asettui sohvalle kannustamaan leijonalaumaa kohti pronssimitalia. Emme malttaneet odottaa tv-kaistan lähetystä, joka tulee viiveellä, vaan katsoimme livenä paikallista lähetystä. Luojan kiitos jellonat kuitenkin jo toisessa erässä saivat ottelun sille mallille, että tällainen hermoheikko penkkiurheilijakin selvisi täyspäisenä urakasta.

Amerikkalaisten omassa pelissä ei ollut paljon hurraamista, joten selostajat ottivat kaiken ilon irti Mr. Jääkiekosta ja kilvan ylistivät suomalaista salamaa. Kamera liimaantui viimeisiksi minuuteiksi täysin Selänteeseen ja ottelun päätyttyäkin kaikki muu jäi taka-alalle. Kertakaikkisen mykistävää on täkäläisten arvostus ja suitsutus Teemun upeasta urasta ja ennen kaikkea hänen hienosta persoonastaan. Kiitos ja kumarrus Teemulle ja koko leijonalaumalle näistä sinivalkoisista onnen hetkistä.

Sulho kylässä

 

Kuopuksen koirahotelli sai vihdoinkin ensimmäisen asiakkaansa, kun saimme Rositan sulhon Tatun pariksi päiväksi lainaan. Vieras on viihtynyt oikein mainiosti ja Rosiekin on käyttäytynyt varsin sievästi. Saatiinpa nuoripari tänään ikuistettua kaverikuvaan, josta on hieman hankala erottaa, että mistä toinen koira alkaa ja mihin edellinen päättyy.

Nukkumisjärjestelytkin ovat olleet koirahotellissamme oikein joustavat. Tatu on tottunut nukkumaan omassa boksissaan, joten kaivoimme autotallista Rosien ison kuljetusboksin. Itse hotellin johtaja halusi ottaa vieraansa omaan huoneeseen nukkumaan ja niinhän siinä kävi, että sekä koira että poika löytyivät illalla samasta sängystä unten mailta. Siirsimme varovasti arvovieraan takaisin boksin ja suljimme luukun, mutta kuinka ollakaan, Tatu löytyi taas aamulla tirehtöörin kainalosta kuorsaamasta.

Voihan porilaisten marssi!

Täällä kävi tänään kisakatsomo kuumana. Minun täytyy tunnustaa, että hiivin jo aamuyöllä katsomomaan salaa pariviestin karsinnat TV-kaistalta ja yritin sitten vielä muutaman tunnin torkkua kisafiiliksissä. Aamulla väittelin aktiivisesti kaikkia tiedotuskanavia, kunnes sain kaikki aamutouhut tohistua ja pääsin kaikessa rauhassa keskittymään penkkiurheiluun.

Voi kamala sitä piinaavaa jännitystä, minulla ei kertakaikkiaan riitä hermot seuraamaan tuollaisia jännitysnäytelmiä. Korpit oli tippua puista, kun minä kiljuin ja mekastin telkkarin ääressä ja kannustin vimmatusti suomalaisia sankareita. Liekö tämä hurmoksellinen penkkiurheilu yksi niistä suomalaiskansallista ominaispiirteistä, jotka tekevät meistä suomalaisista niin ainutlaatuisen erityisiä. Sitä perinnettä haluan kuitenkin siirtää lapsilleni eteenpäin, ja niinpä kokosin joukkioni kunniakkaaseen riviin kuuntelemaan selkä suorana Porilaisten marssia.

Tuttu tuoksu

Eilen illalla kainalooni käpertyi kaksi karvaturria. Molemmat olivat ihastuttavan suihkunraikkaita ja nuuskuttelin onnellisena heidän kuontaloitaan. Rosie ei tuoksunut ollenkaan koiralta vaan raikkaalta meloni-kurkkushampoolta. Yllätyksekseni myös toisen kainalokaverin hiukset tuoksuivat tismalleen samalle. Meidän superblondit olivat käyneet yhdessä kylvyssä ja jakaneet sisaruksellisesti samat turkinhoitotuotteet.

Nyt molempien turkit kimaltelevat ja melkein hohtavat pimeässä. Takut ovat lähestulkoon muisto vain ja kirpuista ei ole jälkeäkään. Hyvin näyttää tuo koirashampoo soveltuvan ihmiskutreillekin. Saa nähdä milloin nuo kaverukset rupeavat yhdessä rouskuttamaan koiranruokaa.

Iso tuoli, pieni poika

Täällä Amerikassa on kaikki suurta, näköjään jopa tuolitkin. San Franciscossa tuli vastaan tällainen jättiläistuoli, joka saa kyllä tehokkaasti pienennettyä istujansa. Minä en malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi, ja kutistin kuopukseni hetkellisesti pieneksi pojaksi.

Onneksi nuo lapset kasvavat suhteellisen tasaisesti, eivätkä yhdessä yössä veny aivan mahdottomasti. Aamuisin ne aina kuitenkin on omikseen tunnistanut, samoin kun oman naaman peilistä. On se vaan jännä ajatella, että miten paljon itse kukin meidän perheestä on Suomen ystävien ja sukulaisten silmissä muuttunut, kunhan seuraavan kerran tavataan.

Kansainvälinen penkkiurheilija

Täällä ollaan kovasti eletty olympiatunnelmissa mukana ja kisalähetyksiä on katsottu TV-kaistan avittamana Suomen kanavilta. Suomalaisia ollaan kannustettu hurjasti, varsinkin lätkämatseissa meinaa meteli mennä yli koiran sietokyvyn. Joitakin lajeja on vaan katsottu lumisten talvimaisemien vuoksi, vaikka kotimaisia urheilijoita ei olisikaan lähtöviivalla.

Alppilajien kohdalla oli hauska kuunnella kuopuksen pohdiskelua siitä, että ketähän kannustaisi. Perinteisesti kakkossuosikki on ollut Saksa, mutta toisaalta meidän lempilaskettelukeskus Alpeilla oli Kronplatz Italian puolella. Ja muutenkin Italiassa on kuulema niin hyvää ruokaa, kuten pizzaa, ja niin kiinnostavia vanhoja kaupunkeja, että oikeastaan voisi kannustaa Italiaa. Toisaalta myös Sveitsistä ja Itävallasta on hauskoja talvimuistoja Saksan vuosilta, joten nekin saavat pärjätä kisassa. Eikä toki menestystä voisi olla suomatta Kalifornian edustajalle, kuten Julie Mancusolle, joka on lähtöisin Squaw Valleysta Lake Tahoelta.

Tehojumppa

 

Eilen aamulla huomasin sängystä ylös kömpiessä, että keskimääräistä suurempaa jäykkyyttää oli havaittavissa eri puolella kroppaa. Eipä tarvinnut paljon arvailla, mistä moinen kankeus oli kotoisin. Se on kuulkaa tuo auton kokovartalokäynnistys melko rankkaa rytistelyä, siinä kertyy maitohappoa lihakseen jos toiseen, kun yrittää saada parin tonnin painoista autonjärkälettä heilumaan.

Mietinkin tässä, että pitäisiköhän ruveta markkinoimaan tällaista loistavaa kuntoilumuotoa. Täällä kuntoilun luvatussa maassa on vaikka minkälaista jumpaa ja humpaa tarjolla, mutta tuskin kukaan on vielä tällaista keksinyt. Voin taata, että reipas puolituntinen autoa heiluttelua treenaa koko kropan lihaksia tasaisesti.

Volvo kävi tänään muuten huollon juttusilla. Ajatella, että minun kisainsinöörillä riitti pokkaa mennä kertomaan huoltomiehille, että meidänpä rouvalla ei aina auto suostu käynnistymään pelkästään virta-avainta kääntämällä, vaan joskus joutuu ensin heiluttelemaan auton hereille. Yllättäen ei huollossa löytynyt mitään selkeää vikaa, joku vikakoodi oli kuitenkin tallentunut. Tällä hetkellä ykkösepäilty on minun autonavain, joka saattaa hetkittäin vähän uupsahtaa ?!?

Pillastunut simpanssi

 Lapset ovat viime aikoina valitelleet, kun mamma kirjoittaa niin tylsiä päivityksiä. Välillä olisi kuulema ihan hyvä kirjoittaa vähän hauskempia juttuja. No asiahan on nyt niin, että tyhjästä on hankala nyhjäistä. Edes tämä Amerikan elämä ei ole seikkailua päivästä toiseen, se on useimmiten ihan mukavan tasaista mutta varsin hohdotonta arkea.

Tänään taas mielessäni huokailin, että mistähän saisin pienen tarinan puristettua, mutta onneksi kohtalo puuttui peliin. Olin ajautunut päivän reissuilla huikean laajan reviirini äärialueille mailien päähän kotoa ja olin suuntaamassa nokkaa kohti kotisatamaa. Istahdin voipuneena uskollisen ratsuni kyytiin ja käänsin virta-avainta ja ällistyksekseni avain pyöri tyhjää virtalukossa. Epäuskoisena toistin saman pari kertaa, mutta en saanut mitään eloa vempeleeseen.

Eipä hätää, tartuin kännykkään ja viimeisillä akunriekaleilla sain pirautettua kisainsinöörille ja kysyttyä muutamia napakoita niksejä ja kikka kolmosia. Ritarini epäili, että starttimoottori kiukuttelee ja kehotti heiluttelemaan autoa, jos se vaikka saisi vempeleen heräämään. Toinen vaihtoehto oli tempaista konepelti auki ja ruveta kovistelemaan jokaista sisäelintä vuorotellen. Minä päätin turvautua ensin raakaan voimaan ja pomppasin ulos autosta ja aloin töniä ja heiluttaa Volvoa koko valtavalla massallani. Aika pian huomasin, että meikäläisen elopainolla ei saa aikaan kuin lommoja auton kylkeen ja mustelmia omiin kyljyksiin.

Sen verran olin kuitenkin sisuuntunut, että en voinut antaa yhden juukelin starttimoottorin jättää minua tien päälle. Siirryin auton sisätiloihin, ja päästi sisäisen simpanssini valloilleen. Hypin ihan pillastuneena etuistuimella ylös alas ja sivulle, niin että koko auto heilui villisti. Sitten istahdin pokkana ratin taakse, käynnistin auton ilman mitään ongelmia ja pakenin salamana paikalta.

Kanavapujottelua

 

Penkkiurheilijan arkiaskareisiin kuuluu näin olympialaisten aikaan niinkin rankka laji kuin kanavapujottelu. Minä meinasin kisojen ensimmäisinä päivinä ihan uupua, kun en millään meinannut päästä olympiatunnelmiin paikallisten kanavien välityksellä. Meillä on varmaan kevyesti liioitellen tuhat tv-kanavaa tarjolla, mutta onni ei suosinut kanavapujottelijaa niin, että olisin sattumoisin osunut oikeille taajuuksille.

Myönnän kyllä, että strategiassani oli parantamisen varaa. Aloitin näet pujottelun aina ykköskanavalta ja joskus kahdensadan jälkeen pää jo höyrysi siihen malliin, että piti käydä jäähyllä. Pienen hyperventiloinnin jälkeen aloitin saman session alusta, ja taas ilman tulosta. Ehdin jo tuumailemaan, että ilmeisesti talviolympialaiset eivät ole kalifornialaisten penkkiurheilijoiden suursuosiossa ja ehkäpä suoraa lähetystä ei täällä ole tarjolla ollenkaan. Ritarini kuitenkin perehtyi hieman kärsivällisemmin asiaan ja sai selville, että pujottelussa kannattaa keskittyä pelkästään kanaviin 3, 81 ja 723, ja silloin alkaa tulosta syntyä. On se vaan melkoista bingoa tämä penkkiurheilijan elämä täällä palmun alla.

Kissamaista loikoilua

Useamman kerran on käynyt mielessä, että onkohan meille vahingossa myyty kissa koiran nimikkeellä. Viimeksi viime viikolla satunnainen ohikulkija sanoi Rosien nähdessä lapselleen, että katso miten soma kissanpentu. Rosita kyllä monesti selvittää asioitaan maukumalla, ja liikkumisessa on kissamaista pehmeyttä.

Myöskään nukkumapaikat eivät meidän hauvavauvallamme ole ihan niitä koiramaisimpia. Viimeisen viikon aikana koiraneitimme on löytynyt esimerkiksi torkkumassa sohvan selkänojalta. Viikon ylivoimaisesti söpöin nukkumapaikka oli olohuoneen vilttikorissa, jossa prinsessamme nukkui makeasti neljän huovan päällä pää sievästi tällättynä korin laidalle. Uhh, mikä ihanuus!

Riekaleita ristiin rastiin

Viikonlopun myrskyt tekevät paljon muutakin kun kastelivat maat ja mannut. Pihapiirin puista on varissut läjäpäin neulasia ja muuta roskaa, jota Rosie sitten uskollisesti kantaa sisälle ja levittää ympäri kokolattiamattoa. Yksi lähiseudun tammista oli ratkennut keskeltä kahtia, vaikka tuuli ei ollut mitenkään hurjan kova, vaan sellainen Oulun normaalipuhuri. Myrsky auttoi myös eukalyptuspuita kuorimaan nahkansa rivakkaan tahtiin. Pyöräteiltä löytyikin melkoinen määrä kuorenriekaleita ja eukalyptuksen tuoksu oli paikoitellen aivan huumaava.

Helmikuinen pulahdus

Eilen lapsoset olivat täynnä patoutunutta energiaa aamupäivän tiedepläjäyksen ja autossa istumisen jälkeen. Sateinen sää ei hidastanut ideanikkareita, vaan he suunnistivat uimapuvut päällä märälle trampoliinille pomppimaan. Ilma oli yllättävän lämmin, jopa 17 astetta, joten pomppimalla tarkeni hyvin.

Sinkoiltuaan trampalla ylösalas reilun tovin, pomppijoille tuli kuuma. Apu löytyi läheltä, sillä vieressä odotti vilvoittava uima-allas 11-asteisine vesineen. Katras asettui rohkeasti riviin, josta sitten yksi kerrallaan polskuttelivat altaan toiseen päähän. Täytyy tunnustaa, että osa piti lahjoa tempaukseen xx taalalla. Turha lienee mainita, että minua ei kaksinumeroisella taalatukolla saa lähellekään alle 25-asteista vettä.

Tappajahain kidassa

 

Kaikkeen se saa päänsä tungettua, tuo meidän Eemeli. Koko syksyn ja talventekeleen olemme odottaneet sitä sateista lauantaita, jolloin teemme uusintaretken Kalifornian Tiedeakatemiaan San Franciscoon. Lauantaiaamu valkeni ihastuttavan sateisena, joten aamiaisen ja pikaisen koirapyrähdyksen jälkeen auton nokka käännettiin kohti pohjoista.

Tällä kertaa yritimme tutustua niihin osastoihin, jotka olimme suosiolla viimeksi skipanneet. Joten ohjelmassa oli tänään avaruusfilmi planetaariossa, Afrikka-osasto ja evoluutionurkkaus. Yksi mielenkiintoisimmista näyttelyistä oli täytettyjen eläimien ja pääkallojen kokoelma yläkerrassa. Kuten arvata saattaa, niin meidän vilpertti  oli silmänkäänteessä ehtinyt tehdä lähituttavuutta tappajavalaan kanssa ja oli tunkenut päänsä sen kitaan.

Sadepäivän koulukiemuroita

 

Tänään on sitten satanut vettä niin, että Suomi-tyttökin on sen hoksannut. Nyt iltaa kohti tuulikin yltyy ja pisarat ropisee aina välillä oikein kunnolla ikkunaan. Oi että on ihanaa, kun luonto saa vettä ja ilma raikastuu! Tämä on siis ensimmäinen kunnon sadepäivä meidän reilun vuoden mittaisen Amerikassa asustelun aikana.

Iltapäivällä marssin sateenvarjo kädessä hakemaan kuopusta koulusta, mutta yllätyksekseni pihalla ei näkynyt oppilaita vaan muutama aikuinen radiopuhelin kädessä. Minä jo ehdin pikaisesti pälyillä ympärilleni, että näkyykö missään poliisiautoja ja onkohan joku ihme koodi päällä. Kovin rauhalliselle se touhu näytti ja vähän väliä koulun kaiuttimista kaikui radiopuhelimen välityksellä lyhyitä viestejä, jotka tarkemmin kuunneltuna olivat oppilaiden nimiä.

Yritin epätoivoisesti hoksata, mikä oli homman nimi, mutta minulla raksutti vähän hitaasti. Ongelmana oli se, että minulla oli Rosita mukana ja koirilta on ehdottomasti pääsy kielletty koulun alueelle. Onnekseni yksi radiopuhelinhenkilöistä tuli ohjaamaan liikennettä lähietäisyydelle, niin sain kysäistyä, jotta mitä ihmettä täällä on tekeillä??? Vastaus oli ilmeisesti itsestäänselvyys: rainy day dismissal eli sateisen päivän kotiinlähtö. Ei siinä auttanut muu kuin myöntää tyhmyytensä ja kysyä, että mitenköhän näin ollen mahtaisin saada lapseni takaisin. Se sujuikin yllättävän näppärästi, sanoin vaan lapsen nimen ja hänet kuulutettiin keskusradiolla paikalle. Kyllä täällä lapsia kovasti suojellaan kaikelta vaaralliselta, jopa sateelta. Olisihan se tietysti ikävää, jos lapset kutistuisivat kotimatkalla.

Moderni vahtikoira

 

Yllättäen tiemme vei myös viime viikonloppuna San Franciscon eläintarhaan. Tällä kertaa kävimme kotieläinosastolla harjailemassa ja rapsuttelemassa vuohia. Siinä matkalla moikkasimme preeriakoiria, jotka mötköttelivät mukavasti auringon paisteessa. Niitten otusten kohdalla on tosi vaikea nähdä sukulaisuutta koiriin, enemmänkin ne muistuttavat ylensyöneitä marsuja.

Nelisormimangusteilla oli touhu päällä. Yksi päivysti tikkana keon päällä tarkkailemassa tilannetta ja valmiina varoittamaan vaaran uhatessa. Kuka lie ollut suomentamassa näiden karvaturrien nimeä, jotenkin kaukaa haetulle suomennos tuntuu. Englanniksi nämä otukset kantavat nimitystä meerkat, joka on jokseenkin napakampi. Tulipa vaan mieleeni, että olisikohan näistä kavereista vahtikoiriksi? Ainakin tosi pätevän näköisenä ne vartiovuoroaan suorittivat.

Värikonflikti

 

Viikonloppuna käväisimme San Franciscossa ihmettelemässä uudelleen paikallisen Tietomaan eli Exploratoriumin vekottimia ja vempaimia. Ensimmäisellä käyntikerralla paikasta jäi melkoisen sekava kuva, mutta nyt saimme huomattavasti paremman otteen sillisalaatista.

Minulle mieleisin piste oli värihuijaus, jossa piti sanoa sanan väri ääneen. Taulussa luki esimerkiksi punaisella värillä sana vihreä ja sinisellä oranssi. Piti keskittyä aika lujasti, että pystyi luettelemaan vaan värin eikä ruvennut lukemaan sanaa. Vieressä oli sama tehtävä espanjaksi ja kiinaksi ja niistä suoriutui paljon kivuttomammin, kun ei ymmärtänyt kieltä. Mitä me tästä opimme: ei kannata osata liian monia kieliä.

Kukkaa pukkaa

Ahkeria ovat kyllä täkäläiset kasvit. Reippaimmat puut ja pensaat aloittavat nyt jo kukintaansa, vaikka ovat pitkään kärvistelleet kuivuudessa ja talvesta ei ole ollut lämpötilojenkaan perusteella juuri merkkiäkään. Kameliat kukkivat uskollisesti meidän takapihalla viimevuotiseen tapaan. Joku hedelmäpuukin jo virittelee kukintaansa, samoin magnolia raottelee jättinuppujaan.

Allergikoille kukintakausi alkaa vähän turhan aikaisin. Onneksi sunnuntaina tuli vettä taivaalta jonkun aikaa aivan aikuisten oikeasti, joten sekä kasvit että allergikot saivat ensiapua. Tässäpä kuvasatoa viime päivien kävelyiltä. Hortonomiystävät herätys!

Ihailtavaa ihailua

 

Love it, love it, love it!!!!! Näillä sanoilla ja isoon ääneen minua lähestyi ihan tuikituntematon naisihminen kuopuksen koulun pihalla. Rouvalla oli aurinkolasit silmillä vaikka päivä oli poikkeuksellisesti pilvinen, joten kurkin varmuuden vuoksi olan yli, jos ihailun kohteena olisi joku muu. Kuopuskin katseli hämillään kädessään olevaa pähkinäpussia, että josko se olisi laukaissut moisen ihailun tulvan.

Sitten se rouva pysähtyi suoraan eteeni ja hihkaisi viimeisen kerran, että onpas ihana asukokonaisuus. Minä sain kakisteltua kiitokset ja liukenin mahdollisimman nopeasti takavasempaan. Hienoisesta hämmennyksestä huolimatta kohtaamisesta jäi hyvä maku suuhun. Tässä on kyllä Suomi-tytöllä mallioppimisen paikka: jos on jotakin positiivista sanottavaa toisesta, jopa ihan vieraasta ihmisestä, niin sen voi ihan reippaasti kajauttaa ilmoille.

Ja että mitäkö eleganttia olin pukenut kyseisenä päivänä lapsenhakureissulle ylleni? Musta pusero, mustat pitkät saappaat, tummanharmaa halihuivi ja kierrätyskassista viime hetkellä pelastetut oranssit farkut, jotka saavat kinttuni näyttämään epäilyttävästi nakkimakkaroilta. Mutta kiva kun kelpasi kanssakulkijalle!

Kalifornialainen kastemato

 

Olemme tämän Amerikan vuoden aikana nähneet monta otusta, välillä vähän turhankin läheltä. Sivuhuomautuksena uskollisille lukijoille, että kojootteja ei ole viime aikoina näkynyt ollenkaan. Haukat sen sijaan lentelevät taas isoina laivueina taivaalla, taitavat olla jälleen pesäpuuta etsimässä. Toivottavasti meidän kotikorpit jaksavat olla ärhäköinä ja häätää pesänperustajat kauas pois pihamaan tuijasta.

Mutta tänään tuli lenkillä aivan uusi tuttavuus vastaan: ilmielävä kalifornialainen kastemato! Aikamoinen sissi, missä lie säilynyt hengissä tässä kuivuudessa. Aikalailla se muistutti suomalaista lajitoveriaan, ehkä oli hieman läpikuultava hipiältään. Melkoinen ronttonen se oli myös, sillä kun urhea luonnonsuojelijamme yritti pelastaa sitä autotieltä nurmikolle, niin vierailija jätti neitomme kämmenelle ruskean käyntikortin.

Kyytiläinen

Vähänkö on mukavaa tämä koiran elämä Kaliforniassa. Tassut ei kastu juuri ikinä eikä lumi paakkuunnu tassukarvoihon. Nuuskittavaa riittää ympäri vuoden, eikä vilu väristä luita. Täytyypä myöntää, että valkoisen pitkäkarvaisen maavaraltaan hyvin matalan koiran arki Oulun korkeudella on hämärtynyt minulta pahemman kerran.

Matkustaminenkin on eri tavalla leppoisaa. Koiria ei todellakaan pidetä missään kuljetusbokseissa, vaan ne istuvat etupenkillä pää ulkona ikkunasta iloisesti läähättäen. Jotkut pääsevät jopa ratin taakse apukuskeiksi, mikä näyttää kyllä aika vaaralliselle. Pyöränkyytikin kelpaa monelle karvakorvalle, kunhan varusteet on kohdallaan. Kuvassa on Rosien sulho Tatu, joka kovasti nauttii koko perheen pyöräretkistä.