Perhepotretti

Saanko esitellä rakkaan halloween-perheeni, johon kuuluu seuraavat oliot: isägorilla, äiti-Justiina, Pokémon-neiti, teinigangsteri, Jokeri-kuopus sekä sokerina pohjalla kurpitsakoiramme Rosita.

Lapset olivat liikuttavan yksimielisiä valitessaan isille pukua, jossa hän voi vihdoinkin päästää sisäisen gorillansa irralleen. Mammalle sen sijaa haluttiin joku kaunis prinsessa-asu tai kreikkalaisen jumalattaren kolttu. Minuahan ei tuollainen haltijakeijumeininki kiinnosta pätkääkään ja halusin vähän luonteekkaamman rooliasun. Perheen oli lopulta pakko myöntää, että pirttihirmun vermeet sopii mammalle kuin nyrkki silmään.

Kammottavia pihamaita

 

Tällaiselle arkajalalle ja pupupöksylle nämä amerikkalaiset halloween-koristeet ovat kertakaikkiaan liikaa. Meidän etupiha on ihan kesy, suorastaan tylsä, sieltä löytyy vain linnunpelätin ja kurpitsoita.Tosin olisin ehkä ollut ylipuhuttavissa hämähäkinseittiin ja tosi ystävällisen näköiseen hämähäkkiin tai vaikka likinäköiseen heikkolentotaitoiseen noita-akkaan.

Jotkut kadut suorastaan kilpailevat siitä, kenellä on kammottavimmat pihat. On hautakiviä ja -kumpuja, joista nousee luisia raajoja ja pääkalloja. Pihamaalla rotkottaa verisiä luurankoja ja parvekkeet pursuavat haamuja. Puoli taloa on paksun hämähäkinseittin peitossa ja seinillä roikkuu metrisiä hämähäkkejä. On vaikka minkänäköistä viikatemiestä, monsteria ja hirmulia. Saa nähdä miten minun pää kestää huomisen trick-and-treat -rundin. Jos minusta ei enää kuulu mitään, niin sitten ei kaikki mennyt ihan putkeen...

Kurpitsaperhe

Tässäpä kullanmurujen kurpitsat, suurella hartaudella koverretut. Nämä kaunottaret ovat kotoisin siltä viime lauantain suurelta kurpitsanmetsästyksellä, ne ovat tarkalla silmällä valittuja kaunottaria tai muuten vaan symppiksiä. Kaikki meidän karhukoplaa tuntevat tunnistavat varmaan jokaisen kelmin kädenjäljet kurpitsan kyljessä. Taiteellisin ja uutterin heistä koversi kurpitsalle jopa kahdet kasvot. Meikäläinen tykkää tästä sadonkorjuuaspektista hieman enemmän kuin kauhuelementeistä, joita pikavauhtia lähestyvä Halloween on saanut ilmestymään talojen pihoille. Siitä on luvassa tarkempi raportti huomenna.

Variksenpelättimiä

Kotikylän raitille on viimeisen kuukauden aikana ilmestynyt monennäköistä notkujaa. Tämä menee nyt aivan arvailun puolelle, mutta ilmeisesti on kyseessä moderneja linnunpelättimiä, jotka jotenkin juhlistavat sadonkorjuun aikaa ja lähestyvää halloweenia. Nämä tyypit on oikein iloisia eikä ollenkaan pelottavan oloisia. Liikkeenomistajat ovat hauskasti viritelleet omannäköisiä versioitaan. Siitäpä vaan arvailemaan, minkä puljun edessä kukakin heppu töröttää.

Rippikoulua ja kirkkokuoroa

Tämä sunnuntai kului kiitolaukkaa kirkonmenojen parissa. Perheen kaksi vanhimmaista lapsosta aloittivat tänään rippikoulun ja luvassa on konfirmaatio toukokuussa äitienpäivänä. Nyt äkkiä kummit ja kaimat varailemaan lentolippuja rippijuhliin!

Minä tein samalla comebackin kirkkokuoroon ja oi että oli mukavaa päästä taas porukalla veisaamaan. Edellinen kirkkokuorokeikkani sijoittuu Saksanmaalle ja siitäkin jäi jälkipolville kerrottavaa. Ensimmäinen yritykseni päätyi luterilaiseen kirkkokuoroon, jonka keski-ikä ennen minua oli kahdeksankymmentä ja kuorosta lähdettin vain luonnollisen poistuman kautta. Seuraavaksi loikkasin katoliseen kirkkokuoroon ja siellä oli eri rempseä meno ja ihan taidokasta laulantaa. Tämä uusin kirkkokuoroni on vasta tänään syntynyt ja kuulema tämän mantereen nuorekkain suomalainen kirkkokuoro. Laulamisen ilosta huolimatta hiipii ikävä puserooni, olisipa niin ihana päästä armaan kotikuoroni Aioloksen riveihin joululaulelemaan.

Kurpitsoita ja maissilabyrinttiä

 

Oli mikä ihana syyspäivä tänään olikaan! Eilisiltaiset joululaulelot oli muisto vaan kun tänään suunnattiin rannikkoa pitkin pohjoiseen Half Moon Bayhin. Ihmettelimme takkuavaa liikennettä, mutta ilmeisesti muutama muukin oli lähtenyt liikkeelle kurpitsaa metsästämään ja muuten vaan hauskuuttelemaan. Kahta puolta tietä oli jos jonkinmoista aktiviteettia tarjolla, pomppulinnaa ja kummitustaloa, ja aivan järjetön määrä kurpitsoita pitkin pihaa pötköttämässä ja noutajaa odottamassa.

Me löysimme lopulta aivan täydellisen kohteen, jossa ei ollut liikaa tungosta eikä meteliä. Kurpitsoita  oli joka kokoa ja väriä, ja niistä jokainen sai valita mieleisensä kotiin kaiverrettavaksi. Superhauskaa oli myös maissipellon tehty jättilabyrintti, jossa sai tosissaan käyttää hoksottimia, jotta löysi tien ulos 2-3-metristen maissinkorsien seasta.

Varaslähtö

No nyt se repesi, en pystynyt enää pidättämään itseäni. Olen sortunut soittamaan ja laulamaan joululauluja lokakuussa, enkä vaan salaa itsekseni vaan koko köörin kera. Aloitin päivällä ihan harmittomasta pikku luikauksesta, kun esittelin ystävälleni erästä uudempaa joululaulua ja erehdyin soittamaan sen pianolla. Illalla nuottikirja oli mukavasti auki samasta kohtaa ja huokaisin hetkeksi pianotuolille ja sitten se vaan repesi.

Eipä aikaakaan kun lapset kilvan esittivät toivelaulujaan ja minä taoin menemään sormenpäät rullalla. Intoa oli enemmän kuin taitoa, viime vuonna piti pärjätä joulunalusaika Jouluradion voimin, kun piano seilasi kontissa valtameren aalloilla. On se vaan kyllä puhdasta magiikkaa tuo joululaulujen taika. Rositakin hakeutui lauluporukkaan mukaan ja yritti lepuuttaa päätään pedaalijalkani päällä. Tajuhan siinä koiralla jossakin vaiheessa meni kun minä rupesin vielä säestyksen päälle laulamaan alttostemmaa lasten kanssa kilpaa. Mahtoi pihan puput ja pikkulinnut olla ihmeissään, liekö ovat ennen kuulleet moista musisointia.

Musta Maija auttaa

 

Olen periaatteessa halki-poikki-pinoon -systeemin kannalla aamutoimien suhteen. Entisessä elämässä kun itsekin piti olla ihmisen näköisenä aamuvarhain liikenteessä, niin jokainen sai huolehtia itsensä lähtövalmiiksi ja ehtiä autoon ajoissa. Nyt on kortit jaettu vähän eri tavalla, meikäläinen voi lähteä auton rattiin vaikka minkä näköisenä linnunpelättimenä ja lapsille pitää pakata lounas mukaan. Minähän olen nyt päätoiminen kodinhengetär, jonka ensisijainen tehtävä on auttaa toisia selviytymään työ-ja koulupäivän vaatimuksista.

Tämmöisissä asioissa joutuu välillä pysähtymään miettimään, kuinka pitkälle on valmis menemään passauksessa ja opettaako sitä lapsensa vahingossa uusavuttomiksi laiskureiksi. Onneksi minä olen luonteeltani sen verran laiska, ettei minusta ole ketään pilalle passaamaan. Koulunkäynti on täällä joka tapauksessa sen verran totista hommaa ja päivät niin pitkiä, että mielellään heitä auttaa siinä kohtaa missä arkea voi keventää.

Joskus tarvitaan vaan jotakin normaalista poikkeavaa, jotta aamu lähtee vauhdikkaammin käyntiin. Monenlaisia kikkoja olemme kokeilleet, isi on kiitettävästi tarjoillut lämmintä kaakaota sänkyyn asti. Olen tällä viikolla löytänyt itseni useamman kerran pelaamasta aamukiireiden keskellä Mustaa Maijaa kuopuksen kanssa, ja kummasti siitä on saanut hyvät vauhdit päivän touhuihin.

Ikkunanpesua laulellen

 No nyt on amerikkalaiset kerrankin keksineet sellaisen asian, mistä on ihan oikeasti hyötyä laiskalle kotirouvalle. Täällä ei juurikaan sade sotke ikkunoita, paitsi marras- joulukuussa, mutta siitepölyä ja muuta töhnää kertyy ikkunalaseihin sitäkin enemmän. Takapihalla meillä on jätti-isot ikkunat ja silloin tällöin ne saattaavat ihan vahingossa saada osuman vesipyssystä.

Olen voihkinut ikkunanpesusta Suomi-rouville ja sieltähän tuli kullanarvoinen vinkki. Ulkoikkunoiden pesu käy kädenkäänteessä tämmöisellä ihmepesulapulla, jonka saa kiinnitettyä pitkään varteen. Hintaa keksinnöllä on alle 20 taalaa lähimarketissa ja sen lisäksi tarvii vain puutarhaletkun. Sitten vaan roiskitaan ikkuna puutarhaletkulla märäksi, huiskitaan pesuvempeleellä puhtaaksi ja huuhdellaan taas letkulla pesuaine pois. Siinä kaikki, ei mitään kuivailua tai lastalla vetelyä. Lapset oli oikein mielellään auttamassa puutarhaletkun kanssa, kun kerrankin pääsi ruutailemaan oikein luvan kanssa. Tämä saattaa kuulostaa aivan urbaanille legendalle, mutta olen itse testannut homman ja puhdasta jälkeä tuli.

Kurttukammoa

Sunnuntain korttelijuhlissa näin ensi kertaa livenä kurttukammoisen iättömän amerikkalaisrouvan. En meinannut saada silmiä irti posliinihampaista, botoxhuulista ja pöhöttyneistä poskipäistä. Jännän muovisen näköinen naama, tuntui että silmät oli ainoat, joissa oli jotakuinkin normaali ilme. Epätodellisen rypyttömät ja virheettömät kasvot, jotka heti ensi silmäyksellä paljastuivat kirurgin korjailemaksi. Minun oli aivan hankala keskittyä juttelemaan hänen kanssaan järkeviä, kun minua niin kiinnosti rouvan ilmeet ja kasvolihasten toiminta noin yleensä.

Jäin sitten miettimään, että mikä saa ihmisen oikeasti muokkaamaan ulkonäköään noin radikaalisti. Voihan se olla vaikka lähimmäisenrakkautta, kun haluaa tehdä itsensä läheisilleen mahdollisimman mukavaksi katsella. Meikäläinen ei ainakaan ehdi itseäni niin usein päivän aikana peilistä ihailemaan, että olisin sen vuoksi valmis naamariani operoimaan. Kyllä minun silmissä rypyt kertovat eletystä elämästä, koetuista kohtaloista ja kertyneestä viisaudesta. Kurttujen aatelia on naururypyt, jotka kruunaavat iloisen ihmisen olemuksen.

Suomalaisuus huipussaan

Minä en ole koskaan ollut niin suomalainen kuin ulkomailla asuessani. Suomessa melkein kaikki onsuomalaisia ja se on ihan itsestäänselvyys, josta kukaan ei pidä meteliä. Muistan Saksan vuosilta kuinka tunsin välillä olevani Frau Finnland, jonka nimeä ei välttämättä tiedetty, mutta kansallisuus kylläkin. Olen aina ollut tosi ylpeä suomalaisuudestani ja se on valtavan iso osa identiteettiäni.

Eilisissä korttelijuhlissa lämmitti mieltä, kuinka naapurit kilvan halusivat esitellä meidät toisilleen ja puhuivat ylpeänä "meidän suomalaisista". Mehän pidämme kovaa meteliä suomalaisuudestamme ja olemme omalla tavallamme ruohonjuuritason suurlähettiläitä. Olen monesti ajatellut, että on suuri etuoikeus olla kotoisin maasta, josta useimmilla on hyvin myönteinen mielikuva.

Tulikoe

Tänään pääsimme varsinaiseen tulikokeeseen, jossa testattiin amerikkalaistumisemme aste. Meidät oli kutsuttu mukaan naapuruston korttelijuhliin ja luvassa oli runsaasti small talkia ja hammashymyjä uppo-outojen ihmisten seurassa. Emme tunteneet millään tavalla illan isäntäväkeä, koiran olimme kertaalleen tavanneet. Sinne vaan rohkeasti sekaan alkupalat kainalossa ja nimilaput rintaan. Puitteet oli aivan hulppeat, mutta jotenkin sitä on tottunut äveriäisiin naapureihin, ettei enää ökytaloja kavahda.

Osallistujien keski-ikä oli korkeahko ja se sopi meille mainiosti. Vanhempien ihmisten jututtaminen on aina varsin antoisaa ja niin oli nytkin. Naapurustosta löytyy mahdottoman kiinnostavia ja aitoja ihmisiä, joiden tarinoita ja turinoita oli mukava kuunnella. Juttu kyllä luisti meilläkin vauhdikkaasti ja hymykin tuli aivan sydämestä. Ainoa ongelma on naapureiden nimien muistaminen, minun mielestä kaikki tapaamani miehet olivat Bobeja, mikä lienee tilastotieteellinen mahdottomuus.

Pumpkin walk-kurpitsakävelyllä

Perjantai-iltana järjestettiin alakoulun pihalla Pumpkin Walk -tapahtuma. Minä olin etukäteen taas tyhmänä kysellyt muilta vanhemmilta, että mitähän mahtaa olla luvassa. Jälleen kerran nimi johti täysin harhaan, kurpitsoista ei ollut jälkeäkään eikä tapahtuma liittynyt yhtään mitenkään kävelyyn. Kuvittelemani kurpitsakulkueen sijasta kyseessä oli vanhempien organisoima Halloween-henkinen rahankeruutapahtuma.

Koulun pihalle oli ilmestynyt haamu kavereineen sekä kaikennäköistä puuhatelttaa ja jättiliukumäkeä. Tanssimaankin pääsi niin halutessaan ja rohkeimmille oli tarjolla pikavisiitti kummitustaloon. Nälkä ei päässyt yllättämään, sillä pihalle oli parkkeerattu neljä ruokarekkaa, joista sai ostaa hodareita, meksikolaista ruokaa, mereneläviä ja muuta herkuteltavaa. Siinä oli vanhemmat kyllä uhranneet useamman tunnin tapahtuman suunnitteluun ja toteuttamiseen.

Taidedosentti tositoimissa

Tänään pääsin pitkästä aikaa ottamaan reaalikosketusta kouluelämään. Olin aputyttönä kuvistunnilla työstämässä islamilaista tähtiprojektia, jossa minun erittäin piilevät taiteelliset kykyni pääsevät oikeuksiinsa. Luoja kiitos tässä ryhmässä opettaja halusi vetää tunnin omalla tavallaan ja taidedosentit jalkautuivat oppilaiden pariin neuvomaan käytännön toteutuksessa. Tunti meni oikein sutjakasti ja tuotoksensa syntyi upeita taideteoksia. Minä olin aivan onnessani, kun pääsin puuhastelemaan oppilaiden pariin, vaikka tuskin minusta mitään käytännön hyötyä oli taiteilussa kenellekään.

Päivän suurin anti oli Opettaja isolla O:lla -armoitettu ja kokenut kehäkettu, jolla oli oppilaat täysin hyppysissään. Hymy huulillaan ja pilke silmäkulmassa täti pyöritti oppilaslaumaa niin kuin halusi ja sai jokaisen kuuntelemaan ja seuraamaan tarkkaavaisesti. Tunnelma luokassa oli lupsakka, ääntä ei tarvinnut korottaa vaan kaikki tiesivät pelisäännöt.

Luokan säännöt olivat selvästi esillä, mutta ne oli esitetty varsin humoristisesti. Esimerkiksi vesipisteellä oli lappu, että yksi henkilö kerrallaan juomassa, emme halua muodostaa seepralaumoja, sillä leijonat saattavat hyökätä. Opettajanpöydän edessä oli kyltti: Tunkeilijat syödään. Mikä oli kaikista uskomattominta on se, että ryhmissä oli pöydillä opettajan tuomia pehmoeläimiä, joita sai vapaasti hoitaa. Melkoinen velho täytyy opettajan olla, jos saa luokkaan luotua niin turvallisen ilmapiirin, että 7.-luokkalaiset pojat uskaltavat työskentelyn lomassa halailla nallekarhuja, vaikka luokassa on paikalla vanhempia.

Törmäyskurssilla

Tunnun elävän tätä Ameriikan arkea oikein pikakelauksella. Ei voi tätä meidän eloa tylsäksi moittia, kummasti on äksöniä riittänyt. Tämän päivän kohellus liittyy autoiluun. Minähän en ole pitkällä ja kunniakkaalla autoilijan uralla vielä onnistunut kolhimaan autoa pahemmin. Joskus olen saattanut jäädä suksiboksista kiinni sairaalan parkkitalon kattopalkkiin, mutta siitäkin on selvitty kaasua painamalla. Tai siis minä ja auto selvisimme, suksiboksi taisi mennä päreiksi.

Tänään olin oikein sievästi parkkeeraamassa meidän Volvoa parkkiruutuun kun vieressä oleva auto laittoi yhtäkkiä parkkivalot päälle ja lähti tulemaan kohti. Minä jarrutin ja tööttäsin, mutta niin se vaan osua tupsahti etukulmaan, niin että rekisterikilpi meni kupruille. Autosta nousi varsin hätääntynyt mummo, joka kovasti pahoitteli tapahtunutta. Siinä sitten vaihtelimme vakuutustietoja sulassa sovussa ja totesimme meidän auton selvinneen vähillä vaurioilla ja hänen autonsa kärsi hieman enemmän. Nyt jään sitten jännityksellä odottamaan, muuttuuko mummon tarina ja pääsenkö vääntämään kättä vakuutusyhtiön kanssa.

Taiteilija ja muusa

 

Voi että meille on siunaantunut musikaalinen koira. Auta armias jos joku istahtaa pianon ääreen musisoimaan, niin välittömästi karvaturri liimaantuu jalkaan kiinni. Sitten se vaipuu aivan nirvanaan ja tuijottaa haaveellisena täplää katossa. Olisi kyllä jännä tietää, mitä siellä aivojen uumenissa tapahtuu.

Huom! Kuvassa näkyvät tonttusukat eivät ole lavastusta. Täällä alkaa yöt jo käydä niin vilpakoiksi että aamulla pitää laittaa lämmitys hetkeksi tohisemaan, jotta sai lapset houkuteltua vällyjen alta. Talo ei ole kesän aikana muuttunut yhtään tiiviimmäksi. Siinä missä kesällä helle hiipi oven ja ikkunan raoista sisään, niin nyt ne lämpöhiukkaset karkaa toiseen suuntaan.

Kuukauden lääkäri

Tänään menimme rannepotilaan kanssa ortopedin juttusille, jotta saisimme viikko sitten murtuneeseen ranteeseen vihdoinkin kipsin. Huoneessa oli aivan suloisen lapsikolmikon potretteja ja seinillä kuvia pingviineistä, koirista ja triathlonista. Oli mielenkiintoista arvailla, minkälainen tohtori hetken kuluttua eteemme ilmestyy.

Oveen koputettiin ja sisälle asteli mitä iloisimman ja ystävällisimmän näköinen naislääkäri. Ensimmäisinä sanoina hän hihkaisi, että täälläkö se on se kuukauden lääkäri! Eipä ole vähään aikaan päässä sutannut samalla tavalla tyhjää, en sitten kerta kaikkiaan saanut tohtorin ajatuksenjuoksusta kiinni. Suu leveässä hymyssä tohtorinna kertoi, että lähetteen tehnyt lääkäri oli ollut hyvin vaikuttunut meikäläisen nasevasta diagnosoinnista ja maininnut siitä erikseen papereissaan.

Mitäpä siinä sitten kun nolona mumisemaan, että tämä ei ole ensimmäinen eikä luultavasti viimeinen murtunut ranne meidän perheessä ja kummasti sitä kokemusta karttuu ja Siperia opettaa. Tämmöiseen näsäviisaaseen kotitohtoriin voi suhtautua joko suurella ärtymyksellä tai lempeällä myhäilyllä. Tämä tohtori mielistyi meihin niin, että halusi välttämättä hoitaa kipsinpoiston itse ja lähetti vielä työpäivän päätteksi sähköpostitse kiitokset mukavasta kohtaamisesta.

Tarkistin lääkärin tiedot jälkikäteen ja kyseessä ei ole mikään turha täti. Hän on mm. useamman vuoden tutkinut NASAlla luiden demineraalisaatiota avaruuslennoilla ja toiminut lääkärinä tutkimusaluksella seilaten sekä Antarktiksen että pohjoisten napa-alueiden seutuvilla. Kaikista ihailtavinta on kuitenkin se taito, jolla hän kohtasi ihmisen ihmisenä. Tämä se on elämän sokeri ja suola, tuntea suurta sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta satunnaisen kanssankulkijan kohdatessaan.

Masentaa

... siis meidän Rositaa. Voitteko kuvitella, että on juuri saanut koulutettua kaksi täydellistä koiranhoitajaa itselleen ja sitten ne nostaa kytkintä ja häipyy. Yhtenä aamuna vaan vierassänky on tyhjä ja tavarat häipyneet. Kovin on nyt Rositan elämä kylmää ja yksinäistä, koko päivä on mennyt synkistellessä.

Ja niin paljon vaivaa kun Rosita näki heidän kouluttamisessa. Hienosti nämä hoitajat oppivat rapsuttamaan oikeasta kohdasta, heittämään lelua ja vetämään kettua. Pitkiä keskusteluja käytiin iltaisin sohvan ääressä ja yöllä mahtui viereen nukkumaankin. Jos ei ruoka maistunut sisällä, niin se tarjoiltiin retkimuonana ulkona. Kiitos S & S, tulkaa pian takaisin!!!!!

Koko perheen puolesta,
HRH Princess Ambrosia

Ollako vai eikö olla?

Tätä on meidän perheessä monesti pohdiskeltu. Eikä vaan ihan filosofisena pähkinänä vaan ihan käytännön pähkäilynä siitä, että voiko lapsen ranne tai joku muu raaja olla murtunut. Viime maanantaina armas poikani kupsahti pyörän selästä ja tuli ranne edellä alas. Heti ensimmäinen kommentti oli, että ei käynyt pahasti. Ranne aristi, mutta ei niin paljon, että olisin lähtenyt sitä näytille viemään.

Viikko vieri eteenpäin ja suurta edistymistä ei ranteen voinnissa tapahtunut. Laitoin sitten takarajaksi perjantain, sitten mennään tarvittaessa lääkärin juttusille. Poika kulki koko viikon reippaasti koulussa ja osallistui käsi kevyesti sidottuna yksikätisenä liikuntatunteihin ja jopa perjantaina amerikkalaisen jalkapallon otteluunkin. Iltapäivällä tein armoitetun perhelääkärimme oppien mukaisen tarkastuksen ranteeseen ja totesin, että sieltä löytyy epäilyttävä AU!-piste. Lääkäri vahvisti epäilykseni ja röntgenkuvissa löytyi pieni mutta selvä murtuma. Meidät hälytettiin illalla vielä kotoa käsin takaisin sairaalaan lastotukseen ja alkuviikosta on edessä kipsaus.

Mielenkiintoisinta on tässä se, että jotenkin sitä huomaa olevansa aika perillä täkäläisistä systeemeistä. En tyydy siihen, mitä ensimmäisenä tarjotaan, vaan osaan (omasta mielestäni) sievästi vaatia luovaa ajattelua ja lisää
vaihtoehtoja. Hauskaa myös huomata se, että enää jaksa yrittää olla yhtään mitään muuta kuin olen. Jos lääkärin tai hoitajien itsetunto ei kestä tällaista rasittavaa äitiä, joka diagnosoi lapsensa valmiiksi ja jolla on vielä selkeä mielikuva miten asiassa edetään, niin voi voi. Eilen saimme kyllä taas aivan loistavaa palvelua ja palautetta, ja on turvallista huomata, että tulee kuulluksi.

Näin loppuun vielä yllätysmomentti: käsipuolipotilas ei olekaan meidän Tarzan, vaan isoveli!!!!!

Huitsin Nevadassa

 Lake Tahoen reissulla päätimme tehdä kotimatkalla pienen kiepauksen Nevadan puolelle. Se tarkoitti mutkittelua Sierra Nevadan vuoriston itäpuolelle ja korkeimmillaan reitti ulottui Ruusuvuoren huipulle lähes kolmeen kilometriin.

Havunvihreät vehreät maisemat muuntuivat Nevadan puolella enemmänkin ruskehtaviksi aavikkonäkymiksi. Kaktuksia emme saaneet bongattua auton ikkunasta, mutta muita aika kuivakan oloisia pensaita ja pöheikköä kylläkin. Lisäksi heti osavaltion rajan jälkeen tienvarsiin tupsahti jos jonkinlaista kasinoa ja pelipaikkaa.

Monenlaista luonnonmaisemaa tähän maailmaan mahtuu ja kaikki on omalla tavallaan kauniita. Mielenkiintoista vaan huomata, että yksitoikkoisen hiekanruskea yleisilme ei ole minun sielunmaisemaani. Vihreää sen olla pitää, tai sitten lumenvalkoista.

Motelliyö

Retkeen sisältyi myös yöpyminen aidossa amerikkalaisessa motellissa. Taas tuli tunne, että olen nähnyt tämän saman paikan niin monesti amerikkalaisissa elokuvissa. Kyseessä oli oikein perusmotelli, ihan siisti ja rauhallinen, ja sijainti loistava aivan keskellä kylää.

Huoneeseen ei mahtunut juuri muuta kuin viisi sänkyä, mutta tavoitteena olikin käyttää kaikki hereilläoloaika huoneen ulkopuolella. Lapset ehtivät pikaisesti pulahtamaan porealtaaseen, jonka vieressä varoiteltiin jättikyltillä, että hengenpelastaja ei ole työvuorossa.

Illalla kävimme ravitsemassa itsemme viehättävässä Rosien kahvilassa. Paikka osoittautui melkoiseksi keräilijän paratiisiksi, seiniltä ja katosta löytyi jos jonkinlaista sarvipäätä ja kulkupeliä. Yläkertaan oli koottu jos jonkinlaista retropelikonetta Flipperistä alkaen. Niillä eväillä jaksoikim aamuun asti, jolloin respasta sai käydä hakemassa amerikkalaisen sokerihuurretun ensiapuaamiaisen.

Tahoe City

Suuren ruskaretkemme tukikohdaksi valikoitui Lake Tahoen pohjoisrannalla sijaitseva Tahoe City. Nimi oli hieman harhaanjohtava, sillä kyseessä oli reilun kahden tuhannen asukkaan kylä, joka henki oikein originellia vuoristolaistunnelmaa. Pääkatua reunusti kauniit ruskan värjäämät lehtipuut ja järvelle avautui joka välissä huimat näköalat.

Heti kun lapset pääsivät autosta ulos, niin suuntana oli järven ranta. Kiire loppui siihen ja me aikuiset istahdimme kivelle katselemaan, kun lapset viskelivät leipiä ja etsivät sopivia kiviä. On se kyllä jännä, miten kenelläkään muulla rannalla kulkijalle ei tullut samaa mielitekoa, mikä lie suomalaislapsiin sisäänrakennettu systeemi tämäkin on.

Olympiatunnelmissa

 

 
 
 
Lake Tahoen maisemista löytyy meitä lähinnä olevat kunnon laskettelurinteet. Ihan pikkunyppylöistä ei ole kyse, sillä korkeimmat huiput ovat yli 3000 metriä. Kyllä siinä ainakin meikäläisen laskettelijantaidoille on ihan riittävää haastetta. Vuonna 1960 näillä tienoilla on järjestetty ihan talviolympialaiset, joiden päänäyttämönä toimi Squaw Valley. Tutkimusretkemme perusteella paikka ei näyttänyt kyllä mitenkään suurensuurelle, mutta siihen aikaan ei liene olympialaisetkaan olleet samanlainen spektaakkeli kuin nykyään. Olympiarenkaat ja -tuli olivat kuitenkin säilyneet muistona näihin päiviin.

Ruskaretkellä

Eilen saimme aamiaisen jälkeen loistoidean lähteä ruskaretkelle Lake Tahoelle. Meillä oli ensiluokkaiset koiranhoitajat Suomesta asti koirulia viihdyttämässä ja hoivaamassa, joten pääsimme reissuun ilman karvaturria, mikä osaltaan kovastikin helpotti majoituksen löytämistä. Halusimme vain pikaisesti päästä nuuskimaan havumetsän tuoksua ja syksyn raikkautta ja lepuuttaa silmiä ruskan väreissä.

Mitä lähemmäksi pääsimme Lake Tahoeta, niin sitä enemmän minua alkoi hyräilyttää. Jossakin vaiheessa en saanut enää pidettyä suutani kiinni, ja mitäpäs sieltä muuta tuli ihmisten ilmoille kuin joululauluja. Mikä lie sai minut aivan joulufiiliksiin, riittikö siihen pelkät havupuut ja raikas ilma, tiedä häntä. Silmät ja sielu joka tapauksessa lepäsivät maisemissa ja kovasti tuli takapenkiltäkin Suomi-juttua ja mukavia mummumuisteloita.

Puita ja pensaita sieltä ja täältä

Amerikka on tunnetusti kansojen sulatusuuni, täältä löytyy kaikkien mahdollisten kansallisuuksien edustajia ja lähes kaikille tilaa riittää. Se mikä minua on yllättänyt on kasvillisuuden kirjavuus. Kaliforniasta löytyy aika paljon muutakin kun pelkästään prototyyppisiä palmuja. Suunnilleen kaikki Suomen korkeudella menestyvät puut löytyvät vähän eksoottisimpina versiona täältä. Tällä hetkellä joku tyrnin näköinen pensas notkuu punaoransseja marjoja, enpä ole uskaltautunut testaamaan makua.

Jotkut kasvit olen päässään sijoittanut tiettyyn maailmankolkkaan, enkä tahdo millään ymmärtää, että samat rehut viihtyvät ympäri maailmaa jotakuinkin samoilla leveyspiireillä. Minun logiikallani esimerkiksi eukalyptukset kuuluvat joko pastillirasiaan tai Australian luontoon ja silloinkin niiden oksilla kuuluu retkottaa koalakarhuja. Samoin oliivipuut sijoitan mielessäni aina Toscanan kumpuileviin maisemiin, mutta näkyvät ne viihtyvän meidänkin pihalla.

Ennen ja jälkeen

 

Tämä kuva esittää pesukarhua ennen ja jälkeen Rositan käsittelyä. Jonniin verran on tuo oikeanpuoleinen otus päässyt reissussa rähjääntymään. Meidän karvaturrilla on yllättävän terävät hampaat ja loputtoman leikkisä mieli. Rosita on kovin tarkka omista leluistaan ja tietää hyvin mitä pehmolelua saa retuuttaa ja mitä ei. Tämä ei ollut sisäsyntyinen ominaisuus, vaan se on opittu yrityksen ja erehdyksen kautta. Aikojen alussa muutamalta unikaverilta katosi oudosti silmät tai nenä, huomaavaisesti ei kuitenkaan molempia samalta yksilöltä.

Rosien leikkisyys on huipussaan illan tunteina, kun on saanut levättyä päivän ja kerättyään energiaa illan rientoihin. Koiraneiti valitsee satunnaisen uhrin, jonka jalkoihin se sitten istahtaa kuolainen lelu hampaissaan ja ottaa tiukan katsekontaktin. Sitten alkaa kissamainen mouruaminen, öninä ja ulvahtelu. Sitä jatkuu kunnes vastapuoli luovuttaa ja ryhtyy vetohommiin tai sitten saa vieritettyä homman pahaa-aavistamattomalle lähimmäiselle.

Nuorempi metsänvartija

Meidän perheeseen koulutetaan parhaillaan metsänvartijaa, jotta voimme sitten turvaisasti samota pitkin ja poikin Ameriikan metsiä. Koulutus alkoi tänään parin tunnin sessiolla ja jatkuu vielä kolme kertaa lokakuussa. Sitten meillä on kaikkitietävä metsämies omasta takaa vaellusreissuille. Junior ranger -koulutuksen hyväksytysti suorittaneet kutsutaan yön yli telttaretkelle testaamaan erätaitojaan.

Tänään joukkio oli käynyt ihka oikeiden metsänvartijoiden kanssa vaeltamassa ja tutustunut vaarallisiin kasveihin kuten myrkkytammeen. Sitä kasvaa kuulema joka paikassa ja mekin olemme onnellisen tietämättöminä ohittaneet niitä hipoen metsäpoluilla hipsutellessa. Juniorit olivat päässeet myös ihailemaan lähietäisyydeltä kalkkarokäärmettä ja Kalifornian kuningaskäärmettä, jotka tosin asustelivat jossakin laatikontapaisessa.

Homecoming - kotiinpaluu

Tämä on sarjassamme amerikkalaisen kouluelämän krumeluureja, jotka eivät ole vielä jalkautuneet Suomeen. Minä yritin tänään kysellä naapurintädiltäkin, että kenen kotiinpaluuta tässä oikein juhlitaan, mutta ei hänkään oikein tiennyt kertoa. On vissiin matkan varrella alkuperäinen idea päässyt hämärtymään, aikojen alussa on lienee juhlittu high schoolista tai yliopistosta aiemmin valmistuneiden paluuta entiseen opinahjoonsa.

Homecoming sijoittuu perinteisesti syyskuun loppuun tai lokakuun alkuun, ajankohta vaihtelee kouluittain. Meidän high schoolissa koko tämä viikko on yhtä homecomingia, joka päivälle on jotakin aktiviteettia. Pääportti ja keskusaukio on koristeltu näyttävästi ja jokainen vuosikurssi saa vuoropäivinä irrotella lounasaikaan aukiolla. Viikonloppua kohti juhlat sen kun paranee, perjantai-iltana on koulun amerikkalaisen jalkapallojoukkueen ottelu, joka perinteisesti pelataan sen verran heikompaa vastusta vastaan, että hurmoksellinen voitto on taattu. Lauantaina viikko kruunaantuu Homecoming-tanssiaisilla, joihin on epätoivoisesti yritetty värvätä mammoja esiliinoiksi. Jotenkin en ole kokenut asiaa omakseni.