Voihan korvavaha

Olen kuopuksen kanssa hartaudella jalostanut viime päivät pöpöjä ja tänään päätimme viedä ne lääkärin luo näytille. Kuten epäilinkin, kyseessä oli häijy virus, joka tosin on jo talttumaan päin. Ryskäyskään saatiin tujut yskänlääkkeet, joilla toivottavasti saadaan nukkumisrauha pian takaisin meidän taloon.

Lääkäri bongasi toisesta korvastani ylimääräistä töhnää ja ehdotti, että hoitaja voisi saman tien putsata sen. Jossakin epämääräisessä reippauden puuskassa suostuin toimenpiteeseen. Kohta huoneeseen marssi rivakasti sisar ei-niin-hento valkoinen ja ryhtyi pontevasti puuhaan. Siinä ei sääliä tunnettu, kun hoitaja ryhtyi metsästämään korvavaikkuani. Minä kiemurtelin ja irvistelin ja kuopuksellani oli hauskaa.

Jossakin vaiheessa noin xx-nnen suolavesiruiskullisen jälkeen minusta tuntui, että korvakökkäreelläni ja sairaanhoitajilla oli henkilökohtainen välienselvittely meneillään ja meikäläisen korvakäytävä oli joutunut tahtomattaan taistelutantereeksi. Tärykalvoa vihloi aikamoisesti ja tasapainokin alkoi heittää ja siinä sitten yritin hiljaa vikistä, että miten olisi pieni tulitauko. Pääsin kuin pääsisin pakenemaan kidutuskammiosta ja sain kuljetettua korvavaikkuni turvaan kotiin.