Vappupinjata

 

Siinä se nyt sitten roikkuu, viikkoja kestäneen väkerryksen tulos - meidän ikioma vappupinjata. Siitä piti alunperin tulla ohjelmanumero synttäreille, mutta valmistuminen viivästyi teknisten ongelmien vuoksi. Ei se viimeistely ihan mutkitta sujunut tänäänkään, siinä puuhastelun lomassa molskahti yksi potilas vahingossa vaatteet päällä uima-altaaseen.

Huomenna on vuorossa pinjatan kyllästäminen karkeilla ja sitten kaivamme suomalaiset pesäpallomailat autotallista ja rupeamme kilvan mäiskimään pinjataa mailalla. Liekö tästä tulee ihan pysyvä vappuperinne perheeseemme, sitä en uskalla luvata.

Voihan korvavaha

Olen kuopuksen kanssa hartaudella jalostanut viime päivät pöpöjä ja tänään päätimme viedä ne lääkärin luo näytille. Kuten epäilinkin, kyseessä oli häijy virus, joka tosin on jo talttumaan päin. Ryskäyskään saatiin tujut yskänlääkkeet, joilla toivottavasti saadaan nukkumisrauha pian takaisin meidän taloon.

Lääkäri bongasi toisesta korvastani ylimääräistä töhnää ja ehdotti, että hoitaja voisi saman tien putsata sen. Jossakin epämääräisessä reippauden puuskassa suostuin toimenpiteeseen. Kohta huoneeseen marssi rivakasti sisar ei-niin-hento valkoinen ja ryhtyi pontevasti puuhaan. Siinä ei sääliä tunnettu, kun hoitaja ryhtyi metsästämään korvavaikkuani. Minä kiemurtelin ja irvistelin ja kuopuksellani oli hauskaa.

Jossakin vaiheessa noin xx-nnen suolavesiruiskullisen jälkeen minusta tuntui, että korvakökkäreelläni ja sairaanhoitajilla oli henkilökohtainen välienselvittely meneillään ja meikäläisen korvakäytävä oli joutunut tahtomattaan taistelutantereeksi. Tärykalvoa vihloi aikamoisesti ja tasapainokin alkoi heittää ja siinä sitten yritin hiljaa vikistä, että miten olisi pieni tulitauko. Pääsin kuin pääsisin pakenemaan kidutuskammiosta ja sain kuljetettua korvavaikkuni turvaan kotiin.

Kansankynttiläkohtaus

Jokainen opettajaihminen on varmasti elämänsä varrella joutunut joskus kokemaan vastaavaa. Jos joutuu syystä tai toisesta luopumaan kutsumusammatistaan pidemmäksi ajaksi, niin voi yllättäen saada vakavia vieroitusoireita. Pahimmillaan tilanne voi kärjistyä niin, että on vaarana saada salakavala kansankynttiläkohtaus.

Erityisen kriittinen tilanne on pitkillä automatkoilla, jolloin lapset ja koira istuvat vyötettynä takapenkillä toimivassa istumajärjestyksessä. Tunnen kuinka näkymätön nuttura alkaa kiristää niskassani ja kaivan vaivihkaa käsilaukustani Amerikan kartan. Siitäpä sitten keksin jouhevasti jutunjuurta ja kerron hämmästyttäviä tosiasioita ja ällistyttäviä yksityiskohtia. Ennen pitkää huomaan pitäväni omasta mielestäni ainutlaatuisen lennokasta, opettavaista ja mukaansatempaavaa tietokilpailua aiheesta Yhdysvaltain osavaltiot. Ehkä on parempi, etten tässä yhteydessä käsittele osallistujilta saamani palautetta.

Löytöjä kirjakaupasta

Kaupoistahan ei tällä mantereella varsinaisesti kärsitä pulaa, mutta kirjakauppojen saisi olla enemmän. En ole tähän mennessä löytänyt muuta kuin yhden isomma ketjun (Barnes & Nobles) ja viihtyisiä pienempiä kirjakauppoja tästä lähistöltä tasan nolla. Saksalaista Hugendubelia ja muita kavereita on kova ikävä.

 

Kävimme taas lauantain kunniaksi särkemässä sydämemme lemmikkieläinkaupan edustalla ja samalla teimme nopean visiitin viereiseen kirjakauppaan. Tässä on muutaman kuukauden aikana tylysti paljastunut, kuinka rajoittunut minun Amerikka-tietouteni on, ja siihen pitäisi nopeasti löytää lääkitys. Isku oli yllättävän onnistunut, tarjoushyllystä hypähti vastaan hyviä perusteoksia niin matkailun, maantiedon kuin historian alalta. Mestarikalastajamme iloitsi kovasti löytämästään kalastusoppaasta.

Roope Ankan askareissa

Yleiskunto sairastuvalla alkaa olla niin hyvä, että täytyy ryhtyä järjestämään viihdytystä. Roope Ankan taskukirjan inspiroimana päätimme ryhtyä laskemaan hiluja. Minä olen ennemminkin muovirahan ystävä, mutta muutama pennonen on kuitenkin kukkaron pohjalle kertynyt. Täällä on suorastaan vaarana hukkua kolikoihin, jos haluaa hoitaa maksut käteisellä. Hintalapun osoittaman summan päälle pläjäytetään täällä meidän seudulla 8,625% liikevaihtovero. Lopullisen summan saa toki laskimella nopeasti selville, mutta seuraava haaste vaanii jo nurkan takana.

Ei ole mikään helppo savotta tunnistaa paikallisia pennosia, ellei ole tutustunut niihin etukäteen. Kolikoihin ei ole nimittäin merkitty senttimäärää numeroilla, vaan pitää tietää paljonko on dime (10c), quarter (25c) jne. Teksti ei ole turhan isoa pienissä kolikoissa, joten ikänäöstä kärsiville voi olla teleskooppikädellä käyttöä. Rahasäiliöstämme löytyi seuraavat kolikot, jotka on järjestetty suurimmasta pienimpään: dollari, varttidollari, kymmensenttinen, viisisenttinen ja itse sentin kolikko. Olisivat ryökäleet edes koon suhteen jotenkin loogisia, mutta ei.

Setelitukustamme on sataset ja viisikymppiset päässeet loppumaan, samoin kahden taalan seteli loistaa poissaolollaan. Luojan kiitos paperirahaan on selvästi merkitty summa numeroilla, eikä ihmispolon tarvitse presidentin naamankuvan perusteella arpoa rahan arvoa.

Ikävä kymmenjärjestelmää

Minulla ei ole mitään tarvetta vertailla Suomea ja Yhdysvaltoja ja kauhistella joitakin karmivia yksityiskohtia. Kummassakin maassa on puolensa ja täytyy  aina yrittää iloita hyvistä asioista ja olla jumittumatta nurjiin juttuihin. Yhdestä asiasta minun on nyt kuitenkin ihan pakko puhista, nimittäin mittajärjestelmästä.

Tämä amerikkalainen systeemi on aivan pimeä. Otetaanpa vaikka pituusmitat. Pienin mitta on tuuma (inch) , joka on 2,54 cm. Seuraavaksi tulee räpylänmitta eli foot, johon mahtuu 12 tuumaa. Metrin korvike on jaardi, joka pitää sisällään kolme jalkaa. Mailin (1,609344 km) voi puolestaan palotella 1760 jaardiksi, 5280 jalaksi ja 63360 tuumaksi. Järjetöntä aivokapasiteetin tuhlausta opetella tuollaisia suhdelukuja.

Painomitat ei nekään ole kuulleet logiikasta mitään. Unssista (ounce) lähdetään pienemmässä päässä liikkeelle, se nielaisee epämääräisesti 28,349 grammaa. Paunaan (0,453 kg) saa puristettua 16 unssia. Jos näistä selviää vielä täyspäisenä, niin pinta-alojen kohdalla aivot savuaa. On eekkeriä ja neliösitäsuntätä, jota en enää kykene hahmottamaan. Sen vaan haluan sanoa, että muistakaapa Euroopassa iloita kymmenjärjestelmästä, se on varsin fiksu keksintö!

Sata astetta kuumetta

Kyllä minua hirvittää nämä amerikkalaiset kuumemittarilukemat. Tuntuu aika hurjalle, että ihmisellä voi noin vaan nousta kuume yli sataan asteeseen (Fahrenheitia). Meillä lapsosilla tuntuu olevan joku salaliitto, ja he vuorotellen nappaavat kaikki mahdolliset pöpöt ja virukset omista kouluistaan ja sitten tuovat ne kotiin jaettavaksi. Joten meillä jyllää kolmen koulun taudit pitkälle jalostettuina.

Tällä hetkellä on kuumeiluvuorossa kuopus ja ihan silkasta myötätunnosta myös minua lämmittää mukavasti. Vielä kuusi viikkoa kesälomaan, jospa tämä pöpöjen tarhaaminen olisi sitten taakse jäänyttä elämää.

Puutteenperän portteja

 

Jos talot on meidän kulmilla komeita kartanoita, niin eipä ole portitkaan turhan vaatimattomia. Porteista tuleekin mieleeni loru, jonka jo kauan sitten edesmennyt mummini, armoitettu kansankynttilä, opetti minulle ollessani pieni tytön tylleröinen.



Joka edessä ravaa, se portin avaa,
Joka perässä kulkee, se portin sulkee,
Keskellä on hyvä kulkee,
Ei tarvi avata eikä sulkee.


Tänään päätän näihin kuviin - nähin tunnelmiin.

Hurraa, hurraa, hurraa!

Kolminkertainen hurraahuuto minulle, läpäisin tänään ajokokeen eli täkäläisittäin "ratin takana kokeen"! Tähän on nyt pakko siteerata arvostettua kollegaani, kuuluisaa verbaaliakrobaatia, ja todeta oululaisittain, että "ite on itteeni kiittäny ja aina on kiitosta riittäny". Hirrrrveen tyytyväinen olen itseeni ja suoritukseeni, enkä näe suurta vaivaa sen kätkemiseksi.

Olosuhteet oli varsin rankat, lämmintä oli 32 astetta varjossa ja jouduin odottamaan vuoroani puoli tuntia suorassa auringonporotuksessa pysäköidyssä autossa ilman ilmastointia. Siinä sitten yritin urheasti taistella lämpöhalvausta, auringonpistosta, nestehukkaa ja mahdollisia mustan autonistuimen aiheuttamia palovammoja vastaan. Läähätin pää ulkona ikkunasta ja kippasin vettä kitusiini tasaista tahtia. Kädet oli hiestä niin tahmeat, että hyvä jos niitä sai ratista irti. Turha jännitys suli siinä kuumuuden mukana, ja tunsin suurta helpotusta, kun ajokoe alkoi ja sain käynnistää auton ja laittaa ilmastoinnin päälle.

Niinpä sitten hurruuttelin seuraavan reilun varttitunnin ristiinrastiin ympäri Kissalaa (Los Gatosia). Onneksi lämpöhoito oli vetreyttänyt jäykät niskalihakseni ja onnistuin pyörittämään päätäni kuin sähkövatkainta. Välillä meinasi ihan itseäkin naurattaa, sen verran omituisennäköistä menoa se taatusti oli. Joka stop-risteyksessä maltoin kuuliaisesti laskea tuhanteenkolmeen ja muutenkin onnistuin käyttäytymään varsin hillitysti ja hallitusti. Hämäys onnistui täydellisesti ja sain vakuutettua testaajan ajotaidoistani ja vielä sievät kehut päälle.

Mysteeripaikka

Kevätloman päätteeksi kävimme tänään tarkistamassa mysteeripaikan punapuumetsästä Santa Cruzin lähistöltä. Mystery Spot on villi paikka, jossa fysiikan lait eivät päde alkuunsakaan. Alue ei ole suuri, halkaisijaltaan vain noin 50 metriä ja se sijaitsee jyrkässä vuorenrinteessä, johon on jo 70 vuotta sitten rakennettu puinen rakennus vinksalleen. Meikäläisen olemattomalla tasapainolla saan jalat solmuun ja pään pökkyrälle jo tasamaalla, mutta jotakin kummallista mysteeripaikassa oli. En tiedä kuinka paljon omituisuudet perustuivat optisiin harhoihin, mutta kovasti ne ajatuksia ja mielenkiintoa herättivät. Vesi virtasi ja biljardipallo pyöri ylämäkeen ja ihmiset seisoivat oudosti kallellaan. Rakennuksen sisällä rupesi vähän huimaamaan.

Selityksiä löytyy luonnollisesti monia. Oppaan mukaan tarinat vaihtelevat joukkohallusinaatiosta alueen kohonneeseen hiilidioksidipitoisuuteen. Myös lentävien lautasten arvellaan olevan vastuussa omituisuuksista. Aivan sama, joskus on vaan kiva heittäytyä maailman ihmeellisyyksien valtaan ja olla ajattelematta turhan analyyttisesti.

Kesäisiä lumipalloja

Nyt on taas aika kirjoittaa kuulumisia kasvimaailmasta. Nappailin aamulenkillä kuvia tällä hetkellä kukkivista pensaista. Yhdestä portinpielestä löytyi lumipalloheisi tai ainakin sen amerikkalainen lähisukulainen. Sen kukinnan perusteella voisi päätellä, että meidän tämänhetkinen vuodenaika vastaa kesä- heinäkuun vaihdetta Suomen kesässä.

Erityisen mielenkiintoista on tarkkailla eri hedelmäpuiden puuhailua. Tämä Piilaakson seutu on alunperin tunnettu hedelmätarhoistaan ja sen kyllä huomaa vielä nykyäänkin. Sitruspuissa on ollut vuodenvaihteesta asti isot hedelmät roikkumassa ja nyt niiden rinnalle on ainakin appelsiinipuihin ilmestynyt uusia kukintoja. On kyllä tosi uutteria puita!

Kanavaviidakko

Meidän telkkari nököttää aika lailla käyttämättömänä olohuoneen nurkassa. Ei silti, etteikö täällä olisi telkkarikanavia, mistä valita. Ongelmana on oikeastaan niiden runsaus. Pitäisi jaksaa oikein paneutua asiaan, että löytäisi sen oikean, ja suoraan sanottuna kiinnostus koko apparaattia kohtaan ei ole moiseen hommaan riittävä. Perjantaisin meillä vietetään kuitenkin telkkari-iltaa, jolloin Tv-kaista hemmottelee meitä The Voice of Finlandilla.

 

Ensikosketus täkäläiseen tv-maailmaan tapahtui heti muuton jälkeen. Hotellin aamiaistiloissa oli joka huoneessa telkkari, josta näkyi paikallisuutiset. Niissä käytiin tunnontarkasti läpi kaikki edellisenä yönä tapahtuneet murhat ja rikokset. Lapset tuijottivat lähetystä silmät lautasen kokoisina, ja minä kauhistelin mielessäni, että minne me on jouduttu. Toki on hyvä olla varuillaan ja tietoinen ympäröivän maailman haasteista ja vaaroista, mutta ei niitä voi ruveta tukka pystyssä pelkäämään ja linnoittautua turvaan neljän seinän sisäpuolelle. Tätänykyä seuraan paikallisuutisia netistä ja Twitteristä, joka tuntuu olevan kaikista nopein mutta epävirallinen tiedotuskanava.

Haetaan seuraneitiä

Perhettämme kohtasi tänään suuri takaisku, kun jouduimme luopumaan seuraneidistämme Kirsistä. Aika korvaamaton pakkaus, joka jaksaa loputtomiin viihdyttää ja aktivoida koko perhettä. Kahden viikon vierailuun ehti sisältyä kuutamouintitreenejä, pyöräretkiä koriskentälle, pesäpalloa, ratkiriemukkaita Alias-pelejä ja paljon muuta mukavaa. Lattiamoppimme jää myös kaipaamaan uskollista rapsuttajaa.

Täällä sitä nyt istutaan hiljaisessa talossa ja muistellaan lämmöllä seuraneitimme hervottoman hauskaa Leena Hefnerin Ameriikan aksenttia. Sen halua kyllä sanoa, että hirrrrveen tyytyväisiä oltiin vierailuun jaa jaa jaa hirrrrveen nätti oli klaanihuppari.

Prinsessa Ambrosian synttärit

Rakas karvapallomme Rosie vietti alkukuusta vuosipäivää, mittariin tuli täyteen ensimmäinen kokonainen vuosi. Eipä arvannut kenen kelkkaan viime kesäkuussa lähti. Paljon on hauvavauvamme ehtinyt elinaikanaan nähdä ja kokea ja hienosti on sopeutunut monenlaiseen muutokseen. Lentolaukustakaan ei jäänyt pahempia traumoja, vaikka niin pelkäsimme. Tänäänkin kun väki teki eteisessä lähtöä ruokakauppaan, niin Rousku löytyi toivorikkaana omasta kassistaan odottamassa.




Tänään järjestettiin viralliset synttärijuhlat, joihin oli oikein kutsuttu vieraitakin. Mieluisin lahja oli pehmosorsa, jota piti raahata ympäri pihaa. Tiedä minkälainen lintukoira meidän seurakoirasta harjoituksen myötä sukeutuu, kohta saa pihapiirin haukat olla varuillaan. Kyllä tämä koiran elämä Kaliforniassa on vertaansa vailla. Turkki ei huovu lumessa ja loskassa ja aina riittää mielenkiintoista nuuskittavaa. Ei ole paha paikka koiralle, ei.

Pikavisiitillä Kiinassa

Meidän lasten koulupiirissä on tällä viikolla kevätloma, lähikaupungeissa on lomailtu jo viime ja sitä edeltävällä viikolla.Tauko tulee ihan hyvään saumaan, nyt on hyvä vetää hetki henkeä. Ajateltiin sitten lähteä heti loman alkuun pikaiselle ulkomaanmatkalle San Franciscon Chinatowniin. Oli kyllä aivan katu-uskottavan kiinalainen paikka, paljon mielenkiintoista nähtävää. Tässäpä muutama maistiainen matkan varrelta, kuviin on kätketty muutama Suomi-elementti, jonka tarkkasilmäisimmät saattavat huomata.

Papparajat

Näin sitä voi käydä, kun istuu baseballkatsomossa pari tuntia keskipäivällä Kalifornian auringon alla. Vaikka ei ikikuuna päivänä olisi ihoaan auringossa käräyttänyt, niin kerta se on ensimmäinenkin. Iltaa myöten alkoi eilen käydä ilmi, että ihastuttavan seuraneitimme käsivarsia koristi jäätävän upeat papparajat. Enpä ole moista rusketus- tai oikeastaan punoitusrajaa ennen nähnyt, aivan kuin olisi punaisen pitkähihaisen paidan päälle tempaissut valkoisen T-paidan.

Eipä hätää, illan kestäneen sisäisen ja ulkoisen lääkinnän jälkeen ryhdyimme aamulla korjaaviin rusketustoimiin. Vetäsimme käsivarsiin ensin paksun kerroksen vedenkestävää aurinkosuihketta suojakertoimella 50 ja siihen päälle vielä reilu satsi aurinkovoidepuikkoa suojakertoimella 60. Auringonpalvojan lyhyellä matematiikalla tämä tarkoittaa 110-kertaista suojaa, joten kertoimet alkoivat olla kohdillaan. Sitten vaan uima-altaan keskelle seisoa töröttämään niin, että papparaja jää juuri tarkalleen vedenpinnan alle. Muuten tosi hyvä idea, mutta olin roiskinut aurinkovoidetta reilulla kädellä, joten eilisen punotuksen ja tämän päivän rusketuksen väliin jäi valkoinen vauhtiraita. Noh, aina ei voi onnistua, mutta yrittää kannattaa kuitenkin.

Paikallisoppaana

Aivan pakko paukutella henkseleitä, minulta kysyttiin tänään tietä ja minä luultavasti osasin neuvoa reitin. Ajatella, että en enää koko ajan näytä toivottomalta pallohukalta ja jollakin tulee edes mieleen kysäistä minulta neuvoa. En edes ollut aivan kotikulmilla vaan reviirini rajamailla ja osasin jopa neuvoa reitin moottoritien kautta.


Olen todennut jo kauan sitten, että kannattaa iloita pienistä askelista ja saavutuksista. Kukapa muu se kissan hännän nostaa ellei itse. Se mikä jollekin on arkisen helppoa, voi vaatia toiselta itsensä ylittämistä. Sehän tässä uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumisessa on elämän sokeri ja suola, että arki ei helpolla muutu yksitoikkoiseksi. Kotirouvakin pysyy mukavan virkeänä, kun joutuu ylittämään pieniä ja suurempiakin esteitä, joita elämäpolulla eteen putkahtaa joskus aivan yllättäenkin. Ja voi sitä voittajafiilistä, kun niistä elävänä selvitään.

Kettuemona

Vähänkö tämä kettuemo on tyytyväinen oveluuteensa. Tarzan ilmoitti viikko sitten, että nyt on käsi parantunut ja kipsin saa ottaa pois. Vaaditut kolme viikkoa tuli täyteen tämän viikon torstaina, mutta kipsin poistoon oli varattu aika vasta ensi maanantaille. Minäpä sitten hyvänä äitinä soittelin alkuviikosta ortopedille ja yritin siirtää aikaa loppuviikkoon. Me emme vastaanottovirkailijan kanssa mitenkään löytäneet yhteistä säveltä. Minun olisi hänen mielestä pitänyt anoa lääkärin suostumusta ottaa kipsi pois ennen aikojaan, ja minä koitin useammalla eri tavalla selittää, että lääkärin määräämät kolme viikkoa tulee joka tapauksessa täyteen, eikä tässä olla mitään lääkärin kanssa sovittua muuttamassa.

Ei siinä muu auttanut kun perääntyä hiomaan uutta strategiaa. Eilen sain sitten kuningasajatuksen  ja annoin lapselleni armeliaasti luvan mennä uimaan tuplapussi teipattuna kipsin päälle. Aivan yllättäen pussi petti ja kipsi kastui. Minä kipitin välittömästi puhelimeen ja kerroin huonot uutiset ortopedin vastaanotolle. Minua kehotettiin yrittämään kuivata kipsi föönillä, mutta en lämmennyt ajatukselle. Maalailin puhelimessa kauhukuvia siitä, että käsi ehtii maanantaihin mennessä mädäntyä märän kipsin sisällä ja sen varjolla sain ylipuhuttua peruutusajan tälle päivälle. Kipsin sisältä kuoriutui hieman kalpea mutta sangen toimintakykyinen käsi, joka vietiin heti illalla vauhdikkaalle kuutamouinnille yksityisvalmentajan johdolla.

Flunssan kourissa

Olemme uutterasti jatkaneet tutustumista paikallisiin pöpöihin. Nyt on vuorossa jonkin sortin ponteva keuhkopöhö nuhanenällä höystettynä. Eilen lämpömittari kipusi jo yli 30 asteen rajan ja tuntuu niin turhalle köhiä ja niiskuttaa tällä säällä. Valitettavasti tämä alkukuukausien sairastelu kuuluu erottamattomasti uuteen maahan sopeutumiseen ja kyllä se joskus loppuu. Meitä on kuitenkin sen verran monta, että kun ensimmäinen tervehtyy niin seuraava nappaa uuden pöpön ja aloittaa kierroksen alusta.

Työelämässä täällä on ihan ovela sairaslomaviritys. Työntekijällä on käytössään vuoden aikana 10 palkallista sairaslomapäivää, mutta jos ne jäävät käyttämättä, niin ne muuttuvat ylimääräisiksi lomapäiviksi. Jos sairastelee yli 10 päivää, niin menettää lomapäiviä. Aika tehokas tapa vähentää rokulipäiviä.

Koulun järjestyssäännöistä

Valtameren yli on kantautunut huolestuttavia uutisia paljon ylistetyn suomalaisen koulusysteemin kurinpitoproblematiikasta. Sukellan taas tänään middle schoolin (luokat 6-8) käsikirjaan ja perehdyn paikallisiin pelisääntöihin. Kirjasesta löytyy kolme sivua pientä pränttiä oppilaan velvollisuuksista, joista ensimmäisenä mainitaan oppilaan velvollisuus tehdä joka päivä parhaansa ja suojella toisten oikeutta opiskella ja oppia.

Seuraavat neljä sivua määritellään tarkasti koulussa kiellettyjä tavaroita (esim, iPod ja pierutyyny) epäsopivaa käytöstä (mm. pommiuhka) ja kiusaamispolitiikkaa. Heti perään seuraa seitsemän sivun tietopaketti siitä, mitä tapahtuu ellei koulun pelisääntöjä noudateta. Neljän sivun verran on kirjattu taulukkoon kaikki mahdolliset yksittäiset rikkomukset väärästä palohälytyksestä kännykän päällä pitämiseen ja niistä tulevat rangaistukset, jotka pahenevat rikkomuksen toistuessa. Esimerkiksi purkan puremisesta pääsee jälki-istuntoon. Jälki-istuntoa voi pitää lounastauolla, koulun jälkeen tai vakavammissa tapauksissa lauantaina neljän tunnin istunto heti aamukahdeksalta. Kaiken kaikkiaan rangaistukset vaihtelevat varoituksesta pysyvään erottamiseen. Kaikille oppilaille ja vanhemmille pitäisi kyllä tämän ohjeistuksen luettuaan olla selvää, miten koulussa tulee käyttäytyä.

Tiedonkulkua tehokkaimmillaan

Pari viikkoa sitten huomasin moottoritien infotaulussa tiedotuksen lapsen sieppauksesta ja siihen liittyvän auton tuntomerkeistä. Asia pääsi unohtumaan, kunnes se Suomi-rouvien kaffituokiolla pulpahti uudelleen esiin. Viisaat tiesivät kertoa, että täällä toimii hälytyssysteemi nimeltään Amber Alert, jolla saadaan salamannopeasti tiedotettua lapsen sieppauksesta mahdollisimman tehokkaasti ja laajasti. Käytäntö on levinnyt myös muutamiin Euroopan maihin.

 

Systeemi on saanut nimensä 9-vuotiaalta Amber-tytöltä, jonka sieppaustarina päättyi surullisesti vuonna 1996. Viranomaiset ryhtyivät miettimään keinoja, joilla saataisiin välitettyä tieto kidnappauksesta mahdollisimman laajalle ihmisjoukolle välittömästi. Aluksi asiasta tiedotettiin lähinnä radiokanavien kautta, mutta nykyään on mukana kaikki mahdolliset viestimet tv-kanavista Facebookiin. Osalle lähialueen asukkaista tulee jopa Amber Alert -tekstiviesti, kuten muutamalle meidän kahviseurueesta oli käynyt.

Poliisien kriteerit Amber Alertin  tekemiseen on melko korkeat, sillä vääriltä hälytyksiltä halutaan välttyä. Se parin viikon takainen hälytys koski lasta, joka oli ryöstetty auton mukana kotipihasta San Josesta. Äiti oli jättänyt auton käyntiin ja käynyt nopeasti hakemassa tavaroita kotoaan, jolloin autovaras oli iskenyt. Autosta oli tarkat tuntomerkit ja yleisön vihjeiden perusteella auto ja kadonnut lapsi löytyivät lähistöltä hyvässä kunnossa.

Pukukoodi

Pukeutumisen suhteen varsinkin middle schoolissa on selvät sävelet. Liikuntatunnilla on kaikilla väljä harmaa T-paita ja tummansiniset lököshortsit, jotka saa ostaa liikunnanopettajalta. Muuten pukeutuminen on vapaata lukuunottamatta erinäisiä rajoituksia, joista seuraavaksi lyhyt kooste.

 

Yleinen linja on tuttu, eli vaatteet eivät saa sisältää loukkaavia kuvia tai tekstejä eikä saa olla liian tiukkoja. Legginsejä ei voi pitää housuina ja lökäpöksyt ei saa roikkua reilusti vyötärön alapuolella. Napa ja alusvaatteet pitää pysyä piilossa. Pojille ei sallita hihattomia paitoja ja tytöillä ei saa olla olkaimettomia tai selän paljastavia toppeja ja topin olkaimien täytyy olla vähintään kaksi sormenleveyttä. Shortsien ja hameen helman pituuden määrää sormenpäämitta eli se miten pitkälle sormet ylettää, kun seisoo suorana kädet sivulla. Jos epäonnistuu noudattamaan näitä periaatteita, niin saa viettää loppupäivän jumppavetimissä.

Liisana Ihmemaassa

Sunnuntaipäivän retki vei meidät vuorille jättiläisten valtakuntaan Big Basinin luonnonpuistoon. Mittasuhteet mullistuvat hetkessä, kun astuu autosta ulos. Satametristen punapuuvanhusten rinnalla ihminen armotta kutistuu mitättömäksi muurahaiseksi ja sielläpä sitten ruohonjuuritasolla mielikuvitus lähtee kiitolaukkaan. Aika otollisia maisemia moneen fantasiaelokuvaan, tämä soveltuisi hyvin Twilight-filmien taustamaisemaksi mutta kyllä täällä Röllinkin kelpaisi kirmailla metsänhengen kanssa.

Pikaisella luontokierroksella vastaa tuli sekä metsän äitipuu että isäpuu, mamma oli näistä kahdesta massiivisempi. Lisäksi löytyi monia mielenkiintoisia pahkoja ja onkaloita sekä jälkiä tuhoisista metsäpaloista, joista nämä konkarit ovat kerta toisensa jälkeen selvinneet pintanaarmuilla.

Paikallispesistä

Meidän kotikaupunkimme opinahjovalikoimaan kuuluu myös paikallinen yliopisto ja sattumoisin se sijaitsee kaikista lähimpänä meidän kotia vain reilun mailin päässä. Tiedekuntia tuntuu löytyvän joka lähtöön päätellen sisäänajoväylien nimikylteistä. Lähimpänä meitä on liikuntatieteet, jonka kattaukseen kuuluu yksilölajien ohella monenlaista joukkueurheilua vesipoolosta meikäläisten jalkapalloon. Joukkoon mahtuu toki täkäläiset klassikkolajit amerikkalainen jalkapallo ja baseball.

Meillä on tällä hetkellä ihan Suomesta asti ikioma  ja -ihana urheiluvalmentaja kyläilemässä ja urheiluhullun seuraneitimme innostamana lähdimme tänään seuraamaan paikallista pesisottelua. Oikein tehokasta aivojumppaa yrittää saada pelin säännöistä kiinni tarkkailemalla menoa kentällä ja vertailemalla sitä suomalaiseen lajitoveriin. Silmiinpistävää on se, että kenttä on eri mallinen ja näytti aika pienelle. Keskellä etukenttää on keko, jonka päältä syöttäjä tykittää taidokkaan kipristelyn ja kiemurtelun saattamana luodinnopeita heittoja kohti siepparia. Mailat on yllättävän lyhyitä töpöjä, mutta niissä on metallikuori, josta lähtee jännän terävä kilahdus, kun pallo osuu. Muutoin peli noudatti aika paljon suomalaista sukulaistaan.

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Ja jos kampaus ei aina osu ihan kohdilleen, niin ei se haittaa. Täällä ollaan ulkonäön suhteen hyvin suvaitsevaisia, tai niin ainakin olen onnistunut uskottelemaan itselleni. Aamukuskauksiin ei ehdi aina stailata itseään viimeisen päälle ja ikävä kyllä täällä ei voi huonoa hiuspäivää upottaa pipon kätköihin.

 

Olen kerännyt jo kolme kuukautta rohkeutta mennä kampaajalle. Mieli on muuttunut lähes päivittäin, välillä on pitänyt aktiivisesti vältellä peiliä. Meikäläisen kuontalosta ei saa millään taiottua amerikkalaista liehukutristoa, mutta olen antanut sen nyt venyä ihan laiskuuttani. Nyt olen saavuttanut jonkinlaisen mielenrauhan asian suhteen ja lopullisen niitin kampaajakokeilun lykkäämiselle antoi Safewayn kassantäti, joka äityi ihastelemaan upeita hiuksiani ja varsinkin väri oli kuulema oikein onnistunut. Näillä nyt kuitenkin mennään seuraavaan akuuttiin hiuskriisiin asti.

Verokarhujuttuja

Täällä päin maailmaa saa alaikäisistä lapsista vielä verohuojennusta. Tähän asti on riittänyt, että ilmoittaa lasten lukumäärän veroviranomaisille ilman mitään erityistä todistelua. Jotkut neropatit ovat hoksanneet systeemissä helpon porsaanreiän ja lisänneet ruokakuntaan muutaman ylimääräisen suun. Tarina kertoo, että jossakin muussa osavaltiossa väkiluku oli laskenut tuntuvasti, kun lapset ja heidän syntymätodistuksensa piti raahata verotoimistoon livenä paikalle ja hankkia heille virallinen veronumero.

Tämä sama käytäntö on otettu käyttöön Kaliforniassa. Näin maalaisjärjellä ajateltuna se tietää aikamoisia jonoja veroviraston luukulle. Täkäläisiin virastoihin jonottaminen on taiteenlaji sinänsä. Suosituimpiin puljuihin on jo ennen virallista aukaisuaikaa pitkä jono, johon ammattilaiset on ottaneet retkituolin ja Starbucksin kahvin mukaan. Sitten verrytellään aluksi jonottamalla reipas tunti jonotusnumeroa, jonka jälkeen pääsee odottelemaan kaikessa rauhassa omaa vuoroaan palvelutiskille, josta voi päästä hyvällä lykyllä jonottamaan seuraavaan kohteeseen. Täällä on vaan niin turkasen paljon tätä populaatiota, että suomalaisen on sitä välillä hankala hahmottaa.

Autojen valtakunta

Minähän en tunnetusti ymmärrä autoista juuri muuta kuin värin ja ovien lukumäärän. Sen olen kuitenkin huomannut, että täällä on julmetun paljon autoja. Viisaammat tietävät kertoa, että autokanta on muuttunut dramaattisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Amerikanraudat on lähes kokonaan kadonneet katukuvasta ainakin meidän lähireviirillä. Tilalle on tulleet japanilaiset automerkit, mutta myös saksalaiset menopelit on yllättävän suosittuja. Tien päältä löytyy myös hybridejä ja sähköautoja, jotka ovat vaarallisen äänettömiä. Bensa on täällä Kaliforniassa jenkkiläisittäin arvokasta, noin 80 senttiä litra.

Autoilijoita yritetään houkutella muodostamaan kimppakyytejä, jotta autojen määrä saisi jotenkin vähennettyä. Ruuhka-alttiilla tieosuuksilla on erillisiä kimppakyytikaistoja (carpool lane), joita saa tiettyyn aikaan käyttää vain ne ajoneuvot, joissa on vähintään kaksi henkeä kyydissä. Mukaan mahtuu myös harvinaiset bussit sekä sähkö-ja hybridiautot. Näille etuoikeutetuille on myös yksityisramppeja moottoriteille ja muuta mukavaa. Silti suurin osa autoilijoista hurruuttelee tyytyväisenä omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Annetaan adoptoitavaksi

Minkä seuraavista voi adoptoida?
A. Tienpätkän
B. Puistonpenkin
C. Koiranpennun

Näin kun Amerikassa ollaan niin kaikki kolme on mahdollista. Koirathan täällä on monille käyttötavaraa, sellaisen voi helposti hankkia vaikka ohikulkumatkalla eläinliikkeen pihalta ja yhtä helposti siitä voi luopua, jos koiran pitäminen käy hankalaksi vaikka muuton takia.

Hieman epäsuomalaiselle tuntuu amerikkalaisten vimma saada nimensä ikuistettua konserttisalin istuimen käsinojaan tai koulun pihakiveykseen. Puistonpenkit on yleensä omistettu edesmenneille rakkaille. Kaikista omituisimmalle tuntuu se, että myös tienpätkän tai lenkkipolun voi halutessaan adoptoida. Eipä tulisi äkkiseltään itselle mieleen.