Tänään minun amerikkalainen olemassaoloni otti aimo harppauksen eteenpäin, kun vihdoinkin pääsin asioimaan sosiaaliturvatoimistoon eli hakemaan sitä elintärkeää sosiaaliturvanumeroa. Heti oven sisäpuolella pääsin pampulla ja pyssyllä varustetun vartijan puhutteluun ja sain opastuksen aloitusaskelkuvioista, joita minun piti noudattaa päästäkseni numerolappuautomaatille. Alkulämmittelynä automaatti kyseli kieltä, jolla haluan asioida. Sen jälkeen minulta tiedusteltiin olenko sokea tai kuuro eli tarvinko erityispalvelua. Jäin siinä sitten miettimään, että mitenkä sokea toimisi tässä tilanteessa, jos ei näe lukea, hmm. Sitten vielä kyseltiin sosiaaliturvanumeroa, onko minulla sellaista vai olenko unohtanut sen. Kaiken tämän tenttauksen jälkeen sain palkinnoksi numerolapun, ja pääsin töröttämään tuolirivien taakse pienen täpötäyden ja vähähappisen huoneen takaosaan.
Sitten alkoi bingo. Numeroita huudeltiin random järjestyksessä, oli kaksi- ja kolmenumeroisia yhdistelmiä, joissa oli kirjan alussa. Kahden tunnin odotuksen jälkeen kello kolmelta vartija veti sälekaihtimet kiinni ja oven lukkoon. Meitä oli vielä tupa täynnä porukkaa, mutta sitten virkaiijat sai ylivireyskohtauksen ja hoitivat tapauksia liukuhihnalla. Sitten kun vihdoinkin pääsin luukulle, niin asiat meni sutjakkaasti. Samalla sain hommattua armaalle tyttärelleni todistuksen siitä, että hän ei voi saada sosiaaliturvatunnusta, jota vaaditaan ajokorttia varten. Ensi kesänä meidän neiti saa alkaa jo treenaamaan autoilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti