Koulun käynnistelyä

 

Eipä se koulun aloittaminen ollutkaan niin yksinkertaista kuin olimme ymmärtäneet. Ainoastaan esikoisemme pääsi maanantaina aloittamaan high schoolissa ja kyseessä ei ollut mikään pehmeä lasku vaan kahdeksan tunnin koulupäivä. Käteen annettiin kartta ja lista luokista, joissa oppitunnit järjestetään ja sitten vaan menoksi. Joka oppitunnilla on eri oppilaat ja eri opettajat, omaa luokanvalvojaa ei ole, vaan täytyy ihan yksin selvitä kaikesta. Hätätilanteessa voi mennä hakemaan apua toimistolta. Aivan hirvittää, miten rankkaa alku on, tosi kylmää kyytiä varsinkin kun tulee keskellä lukuvuotta. Oppikirjat on aivan järkyttäviä halkoja, käy aivan punttitreeneistä raahata niitä kouluun ja kotiin.

Poikien kouluja ja luokkia arvotaan vieläkin. Kävimme eilen kouluvirastossa ja keskimmäisen koulussa, mutta henkilö, joka päättää asiasta, joutui lähtemään hätätilanteen vuoksi kotiin. Kukaan muu ei pysty päättämään asiasta. Illalla tämä suuri päällikkö sitten soitti ja aikoi puhelumme perusteella keskustella asiasta jonkun raadin kanssa. Tänä aamuna raati oli tehnyt päätöksen luokka-asteista ja joku muu henkilö rupeaa taas hoitamaan käytännön sijoittelua. Hohhoijakkaa, me odotellaan kotona, että joku vihdoinkin sanoo minne ja milloin mennä kouluun.

Mielenkiintoisen lisämausteen eiliselle antoi rokotusasiat. Poikien rokotukset on ok, mutta esikoisen kohdalla terveydenhoitaja tarttui dtap-rokotukseen, jossa hänen mielestään kirjaimet olivat väärässä järjestyksessä. Yritimme vakuuttaa, että muiden kohdalla samat rokotukset on hyväksytty, mutta selitys ei kelvannut. Nyt asiaa sitten selvitellään, mutta onneksi lapsi kuitenkin sai jatkaa koulunkäyntiä, vaikka onkin epämääräisesti rokotettu.

Tänä aamuna taksi mamma käynnisti toimintansa ja vei esikoisen kouluun. On todella tarkkaa missä kohtaa saa jättää lapsen pois kyydistä ja liikenteen ohjaajia löytyy koulujen liepeiltä roppa kaupalla. Ainoa ongelma oli se, että en jatkuvan autovirran vuoksi päässyt kääntymään samaa reittiä takaisin, vaan jouduin lähtemään toiseen suuntaan.Siinäpä sitten hurruuttelin kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivoen että vastaan tulisi tutun näköisiä maisemia. Navigaattoria minulla ei tietenkään ollut käytössä, mutta onneksi käsilaukusta löytyi mieheni tekemä ensiapukartta. Kuva on erittäin epäselvä vaan niin on karttakin. Legendaarisesta suuntavaiston puutteesta huolimatta löysin kotiin.