Tammikuun kukkasia

Montaa asiaa olen tänäänkin ehtinyt pähkyilemään lasten kanssa. Keskustelua on herättänyt Shakespearen ironian käyttö ja sen heijastamat asiat ihmisluonteesta (?!?). Paljon kevyempi ei ollut myöskään kertaus yltin kokeeseen aiheena elektromagneettiset aallot ja lämpöenergian siirtyminen ilmakehässä. Hieman on mammalla termit hukassa, mutta iPad auttaa.

Päivä oli lämmin ja ehdin kiertelemään puutarhassa. Yllättävän paljon löytyy näin tammikuussakin kukkivia kasveja pihasta ja lisäksi se Kaliforniassa pakollinen sitrushedelmäpuu. Laventelin, kallan ja ruusun tunnistan, mutta muita en rupea arvailemaan. Tässäpä kävelyretkeni satoa:

Maanjäristysfaktaa

Otinpa tänään allassedän kanssa puheeksi maanjäristysasiat. Kovin hiljaista on kuulema viime aikoina ollut ja alle 3 magnitudin järistyksiä ei edes aina huomaa. Tässäkin hurruttelee jos jonkinlaista roska- ja postiautoa ohi, niin aina ei tiedä mikä sitä sohvaa heiluttaa. Vuoden 1989 järistyksen (7,1 magnitudia)  keskus oli ollut vajaan 18 mailin päässä Saratogasta ja se oli aiheuttanut myös täällä kuten San Franciscossa melkoista tuhoa. Taloja oli sortunut ja ihmisiä loukkaantunut, paikallisista kuolonuhreista ei ollut puhetta.

Netistä löytyy jos jonkinlaista tilastoa ja todennäköisyyttä asiasta. Mahdollisia talonostajia varten on joku fiksu matemaatikko laskenut todennäköisyyksiä sille, että 50 vuoden ja 50 kilometrin säteellä olisi isompi järistys. 5 magnitudille todennäköisyys on 99,6%, 6 magnitudille 86,5% ja 7 magnitudille vielä 33,6%. Näistä numeroista huolimatta nukun yöni edelleen rauhallisin mielin. Elämä on aina täynnä riskejä, joita on ihan turha ruveta etukäteen pelkäämään.

Kolumbuksen jalanjäljillä

Meillä koko perhe enemmän tai vähemmän pärskii ja niiskuttaa. Kuopus oli tänään jo toista päivää kotona ja aikoo huomenna lähteä hinnalla millä hyvänsä kouluun. Ei kuulema jaksa enää olla päivääkään äidin kotikoulussa. Minullako muka ikävä töihin???

Olemme perehtyneet parin päivä ajan suurella hartaudella Kolumbuksen jalanjälkiin ja yksityisoppilaani on tehnyt aiheesta kirjaraportin, askarrellut paperihaitarille aikajanan ja vielä meidän taitelijaneidin avustamana piirtänyt hurjan hienon muotokuvan. Torstaiksi pitäisi vielä puristaa aiheesta puhe ja suunnitella Mr. Columbus -vaatetus, jossa merkkihenkilö itse kertoo minä-muodossa elämästään ja seikkailuistaan.

En sitten onnistunut käyttäytymään oikein, kun ilmoitin lapseni poissaolosta. Laitoin asiasta sähköpostiviestin opettajalle, ja kyselin samalla päivän läksyt. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä asiasta olisi pitänyt hoksata ilmoittaa myös kanslian kuumaan linjaan. Hieno juttu kuitenkin, että lasten poissaoloista huolehditaan ja perään soitellaan.

Paperisavotta

Kummasti täälläkin kasvaa paperikekoja, jotka eivät odottamalla muuta kuin kasva korkeutta. Tänä iltana pidimme suuren paperisavotan ja kävimme kaikki muuton jälkeiset paperit läpi. Kuvassa on vain murto-osa haalimastamme kokoelmasta. Mielenkiintoista muuten, että edes perus paperikoko ei voi olla täällä Amerikassa sama kuin Euroopassa. Täällä ei tunneta A4:sta vaan käytetään letter-kokoa, joka on vähän matalampi ja leveämpi. Huomasin tämän tarkkana tyttönä, kun en saanut suomalaista A4-paperia mitenkään mahtumaan kuopuksen kotiläksykansioon. Ehdin muuten värkätä tuokion, ennen kuin uskoin asian.

Keräsin huomista varten ns. pyhiä papereita, joilla pystyn koulutoimistossa todistamaan asuinpaikkamme. Meidän koulupiirimme on varsin hyvämaineinen ja täällä ollaan tosi tarkkoja, että perheen koti on varmasti koulualueen rajojen sisäpuolella. Saimme alustavasti todistettua osoitteemme vuokratodistuksen avulla, mutta meidän pitää parin kuukauden sisällä toimittaa lisämateriaalia. Vakuudeksi kelpaa vaikka auton vakuutuspaperi tai meidän nimellä tähän osoitteeseen tullut kaasu-, vesi- tai kännykkälasku. Harvoin ollaan näin innolla odotettu laskujen kolahtavan postilaatikkoon.

Piuhakaupassa pitkästymässä

Tänään minut saatiin harhautettua karmean isoon sähkörompekauppaan. Siellä oli hyllytolkulla kaikkia mahdollisia kodinkoneita, joita ihminen voi kuvitellakaan tarvitsevansa. Minun mielestä meillä on kaksi isoa laatikkoa pullollaan orpoja piuhoja, mutta meiltä kuulema puuttuu vielä joitakin aivan keskeisiä. Vissiin vähän sama juttu kun minun vaatekaapilla...

Olihan se aivan tappavan tylsä paikka, kun ei tajua mistään mitään. Toki myönnän, että onni on olla insinöörin rouva, kun saa oikein urakalla rypeä ja revitellä uusavuttomuudellaan. Eksyin sitten kirjaosastolle ja sieltä löytyi vihdoinkin jotakin minulle sopivaa: tumpeloille tarkoitettuja oppaita aiheesta kuin aiheesta.

Hetkellisen virkistymisen jälkeen vaivuin taas syvään apatiaan ja jatkoin päämäärätöntä hortoilua. Onnekseni satuin löytämään ilmeisesti kaltaisilleni lähes aivokuolleille kotirouville tarkoitetun virkistyskeitaan, jossa oli muutama pehmeä tuoli ja kaksi isoa telkkaria, joista näkyi toisesta sielukkaita maisemia ja toisesta kiehtovia eläinkuvia. Taustalta kuului rauhoittavaa pimpelipom-musiikkia. Siinä sitten nuupotin, kunnes minut käytiin korjamassa pois.

Kissalassa päiväkävelyllä

Reilun kahden mailin päässä kotitalostamme löytyy ihastuttava pikkukaupunki Los Gatos, jonka espanjankielisen nimen lapset ovat sutjakkaasti suomentaneet Kissalaksi. Nimestään huolimatta kaupunki on oikein koiramyönteinen, ja koiraprinsessamme sai taas paljon ihailua osakseen.

Kävimme ostamassa paikallisesta lemmikkiliikkeestä Rosielle kantokassin, jolla saa koiran paremmin salakuljetettua kauppoihin. Sitten kiertelimme ihastelemassa näyteikkuinoita. Poikien erityissuosikki oli Tinasotilaskauppa, jossa oli todella tarkkoja miniatyyrimaailmoja eri sodista. Retken kruunasi piipahdus seutukunnan parhaimpaan karkkikauppaan, jonka lapset ihme kyllä bongasivat heti ensimmäisellä käyntikerralla.

Paikallisessa Kelassa

Tänään minun amerikkalainen olemassaoloni otti aimo harppauksen eteenpäin, kun vihdoinkin pääsin asioimaan sosiaaliturvatoimistoon eli hakemaan sitä elintärkeää sosiaaliturvanumeroa. Heti oven sisäpuolella pääsin pampulla ja pyssyllä varustetun vartijan puhutteluun ja sain opastuksen aloitusaskelkuvioista, joita minun piti noudattaa päästäkseni numerolappuautomaatille. Alkulämmittelynä automaatti kyseli kieltä, jolla haluan asioida. Sen jälkeen minulta tiedusteltiin olenko sokea tai kuuro eli tarvinko erityispalvelua. Jäin siinä sitten miettimään, että mitenkä sokea toimisi tässä tilanteessa, jos ei näe lukea, hmm. Sitten vielä kyseltiin sosiaaliturvanumeroa, onko minulla sellaista vai olenko unohtanut sen. Kaiken tämän tenttauksen jälkeen sain palkinnoksi numerolapun, ja pääsin töröttämään tuolirivien taakse pienen täpötäyden ja vähähappisen  huoneen takaosaan.

Sitten alkoi bingo. Numeroita huudeltiin random järjestyksessä, oli kaksi- ja kolmenumeroisia yhdistelmiä, joissa oli kirjan alussa. Kahden tunnin odotuksen jälkeen kello kolmelta vartija veti sälekaihtimet kiinni ja oven lukkoon. Meitä oli vielä tupa täynnä porukkaa, mutta sitten virkaiijat sai ylivireyskohtauksen ja hoitivat tapauksia liukuhihnalla. Sitten kun vihdoinkin pääsin luukulle, niin asiat meni sutjakkaasti. Samalla sain hommattua armaalle tyttärelleni todistuksen siitä, että hän ei voi saada sosiaaliturvatunnusta, jota vaaditaan ajokorttia varten. Ensi kesänä meidän neiti saa alkaa jo treenaamaan autoilua.

Postilaatikkoja bongaamassa

Lisää kuvateksti





Olen jo jonkun aikaa katsellut postilaatikoita sillä silmällä, että niistä pitäisi kirjoittaa juttu. Napsin aamulenkin varrelta kuvia niistä, joista kehtasin. Ensimmäinen kuva esittää klassista mallia, jossa on kyljessä punainen lippu. Postimerkilla varustetun lähtevän postin voi laittaa omaan postilaatikkoon ja sitten vaan nostaa lippu pystyyn merkiksi postipojalle.

Kirjeposti ja mainokset jaetaan siis postilaatikkoon, mutta lehdet nakellaan pihatielle. Jotkut on muovipussissa, mutta osa mötköttaa ihan paljaaltaan tiellä. Mielenkiintoista on myos pakettien kotiinkuljetuspolitiikka. Paketit toimitetaan ilman kuittausta kotioven eteen, mutta ei sisälle asti ja toimittajan vastuu päättyy ennen kynnystä. Meille oli toimitettu tv-boksi joulukuussa tähän osoitteeseen, kun olimme vielä Suomessa. Siellä se laatikko oli kaikessa rauhassa lionnut kaatosateessa, kunnes vuokraisäntä oli pelastanut sen. Laite oli kyllä tilattu, mutta toimitus oli lykätty tammikuun alkuun. Meillä postipakettien havaitsemista hankaloittaa se, etta käytämme periamerikkalaiseen tapaan autotallin puoleista ovea pääkulkuväylänä, joten paraatioven edessä nököttävät paketit saattavat joutua odottamaan hetken.

Myrskyä odotellessa

Toinen peräkkäinen juhlapäivä valkeni pilvisenä. Allassetä tuli viikottaiselle käynnilleen heti aamusta ja kertoi, että on myrskyä luvassa. Minä en ehdi katsomaan telkkaria ollenkaan ja radioakin kuuntelen vain autossa tai lenkillä, joten säätiedotukset on hieman hämärän peitossa. Setää vähän huvitti, kun varovasti kyselin, kuinka varautua tulevaan myrskyyn. Minun mielessäni kummitteli Saksan aikojen Unwetterwarnungit (sanatarkka suomennos: epäsäävaroitus), jolloin naapurit tuli ilmoittelemaan, että nyt autot raekuuroilta turvaan autotalliin ja kaikki lentoon lähtevä pihalta sisätiloihin. Täkäläinen myrsky sisältää hieman tuulta ja sateen ripsuttelua, mikä täkäläisittäin on jo jonkilainen ääriolosuhde. Nuorimmainen oli koulupäiväin jälkeen kovin pettynyt, kun välitunti oli peruttu sateen vuoksi, kaikkien piti jäädä sisälle.

Päivällä kieltämättä tuli muutama tippa vettä ja tuulikin sen verran, että Rosien turkki hulmusi iloisesti tuulessa. Tämä hilpeä kävynjyrsintätuokio sai kuitenkin vähän keljun lopun, sillä heti sisälle päästyään hauvaneitimme alkoi kakoa oudosti vaalean kokolattimaton päällä. Kolme lapseni treenaamat oksennusvahinkojenminimointirefleksini toimivat melkein riittävän nopeasti ja sain heivattua koiran salamannopeasti takaoven eteen, jossa oli läjä tyhjiä muuttolaatikoita, mutta siihen se sitten osui. Olen kieltämättä itsekin kurkkua myöten täynnä muuttolaatikoita, mutta olen vielä saanut pidäteltyä oksennuksen.

Juhlan tuntua

Olipas mukava herätä aamulla moniääniseen lauluun. Tänään minusta tuli taas yhden vuoden viisaampi ja sitä on syytä juhlia. Lapset oli taiteilleet jokainen hurmaavan oman näköisensä kortin ja lahjapakettejakin ilmestyi, yksi oli jopa kätkeytynyt lentorahtiin. Sain aamupäivällä vielä yllätyspuhelun sydänystävältä, joten juhlaonneni oli täydellinen. Päätin viettää prinsessapäivääni purkamalla muuttolaatikoita ja sainkin paljon aikaiseksi. Jännä vaan, että kaaos tuntuu olevan pysyvä olotila talossamme. Kun jostain päästä saa tavaroita paikoilleen, niin toisessa päässä taloa ne alkaa pursua.

Illalla oli aika suunnistaa ruokakauppaan hakemaan herkkuja seuraavan sankarin suurta päivää varten. Lentorahdin mukana tuli meidän kovasti kaipaamat ostoskassit, joilla hämmästytimme kassatätiä. Täällähän on tapana, että asiakkaan ei kassalla tarvi hoitaa muuta kuin maksaminen ja kassantäti itse tai joku pakkaaja hoitaa tavarat pusseihin. Joissakin kaupoissa muovipussit on tosi heppoisia ja niihin voi laittaa vain pari ostosta, joten meidän perheen muonat saattaa päätyä pariinkymmeneen muovipusiin, - aivan järkyttävää tuhlausta.Vuoden alusta osa kauppaketjuista lopetti ilmaisten muovipussien jakamisen, mikä on täällä aika radikaali veto.

Kassantäti katseli silmät pyöreinä, kun me tytöt kävimme asemiin kassahihnan päähän ja rupesimme kokemuksen tuomalla rutiinilla lappamaan tavaraa kasseihin. Täti hypähti hihnan takaa tarkistamaan meidän pakkaustekniikkaa ja korjaili vähän kassien sijoittelua ostoskärryihin. Lopuksi hän vuolaasti kiitteli meitä avusta ja kysyi vielä, että tarvisimmeko apua matkalla autolle.

Lentorahdin helmiä

Viimeisetkin tavarat löysivät meidät tänä aamuna, kun lentorahti tupsahti reilun kolmen viikon reissaamisen jälkeen aamukahdeksalta kotiovelle. Mitään ruoka-aineita ei olisi saanut pakata mukaan, mutta olin onnistunut kätkemään lahjasalmiakit ja osan joulusuklaasta sen verran hyvin, että perille tulivat. Pari laatikkoa oli avattu tullissa, mutta niistä ei ollut löytynyt mitään kiinnostavaa.

Laatikot oli varsin nopea purkaa, sillä suurin osa talvivaatteista päätyi samassa paketissa vaatekaapin perukoille. Keittiön paraatipaikalle ripustin ihanan unikkoessun ja olohuoneen hyllylle asettelin hehkuvanoranssit kynttilät perisuomalaisiin kynttilänjalkoihin. Useasta tavarasta tuli joku ihminen Koti-Suomesta mieleen ja lähetin lämpimiä ajatuksia valtameren yli.

Piknikillä

Eilisestä rantaretkestä viisastuneena pakkasimme tämän päivän ajelulle mukaan niin eväät kuin shortsit ja rantasandaalit. Tänään suuntasimme aluksi kohti luodetta Half Moon Bayn rannikkokaupunkiin ja sieltä lähdimme valumaan pitkin rannikkoa Santa Cruziin asti. Matkalta löytyi monta virallista rantaa, jonne koirilta oli pääsy kielletty. Lopulta löysimme majakan vierestä rauhallisen poukaman, jossa saimme mellastaa kaikessa rauhassa. Valtameren viehätysvoima on vankkumaton, aaltoja jaksaa ihailla loputtomiin. Vahtikoiralla ottaa vaan välillä lujille, kun lauma hajaantuu aaltoihin.

 

Seuraavissa kuvissa rannalta löytyneitä meren ihmeitä.

 

Varvaskylpy

Uutisten mukaan nyt talvi on taittunut ja yöpakkaset on ohi. On siis aika riisua talviturkki ainakin varpaiden osalta. Ajelimme puolen päivän jälkeen reilun tunnin matkan Carmelin rannikkokaupunkiin, joka on kuuluisa useammastakin seikasta. Ensinnäkin se on erityisen koiraystävällinen paikka, jossa nelijalkaiset ystävämme ovat tervetulleita moniin hotelleihin ja ravintoloihin ainakin terassille. Kauppojen edustoilta saattaa löytyä juomakuppi ja koirankeksejä, jotka jumittavat isäntäväen pysähtymään juuri kyseisen näyteikkunan eteen. Lisäksi Carmel on kuuluisa erikoisesta lainsäädännöstä. Kunnan säännöt kieltävät yli kahden tuuman korot, joissa on alle neliötuuman pinta-ala. Toki tällaisiin korkoihin voi hankkia poikkeusluvan kaupungintalolta ilman kustannuksia. Kunnanisien ideana on ollut välttää syytteet mukulakiville nyrjähtäneistä nilkoista. Toinen erikoinen pykälä oli kielto myydä ja syödä jäätelöä kaduilla, mutta onneksi julkkispormestari Clint Eastwood kumosi tämän säännön valtakaudellaan 1980-luvun lopulla.

Carmelin lähellä löytyy aivan upea rantakaistale nimeltään Pebble Beach, jossa on siellä on upeat valkoiset hiekkarannat ja maailmankuulut golfviheriöt. Päästimme komppaniamme rannalla irti, ja riemua riittii siinä määrin, että päivän suunnitelmiin kuulunut ruokailu siirtyi kotikeittiöön. Kuopuksemme peuhasi valtameren aalloissa niin riemukkaasti, että roiskeissa housut kasvuivat litimäriksi. Äiti ei ollut hoksannut ottaa uimahousuja mukaan, aika lyhytnäköistä toimintaa.

Jätemyllyn salaisuus

Keittiön ehdoton kingi on tiskialtaan pohjalla asustava jätemylly. Kyseessä on tosi näppärä vempele, joka jauhaa ruuanjätteet mössöksi ja huuhtoo ne veden mukana viemäriin. Biojätettä ei siis pitäisi kertyä juuri ollenkaan, ainoastaan isommat luut jää rannalle. Olen kuullut monenlaisia kauhujuttuja tukkeutuneista viemäreistä ja olen ollut extravarovainen, mutta eiköhän meillä alkanut eilen tiskialtaat tulvia. Jätemylly kyllä toimi, mutta samalla kun siellä puolella vesi meni alas, niin viereisessä altaassa möhnät nousi ylös. Kun tiskikone pukkasi poistovedet viemäriin, niin molemissa tiskialtaissa oli vedenpaisumus. Jippii!

Iltapäivällä pihaan kurvasi mielenkiintoinen pakettiauto, jonka kyljessä oleva teksti herätti kauhunsekaista hilpeyttä. Meillä oli neljä nenää ja yksi kuono liiskattuna kiinni ikkunaan kun jännityksellä odotimme, kuka mahtaa astua ulos autosta. Vastoin suuria odotuksia ovelle marssi tuttu huoltomies, joka puolen tunnin puuhastelun jälkeen julisti viemärimme toimintakykyiseksi.

Koulukuriositeetteja

Ihmismieli on jännä vekotin, kun se niin nopeasti muuttaa uuden ja ihmeellisen tavalliseksi arjeksi. Aion nyt ihmetella amerikkalaisen koulumaailman pienia kummallisuuksia ja uusia oivalluksia, joille luultavasti sokeudun pian. Varoitus - luvassa kuivakkaa opettajatekstiä.

Turvallisuus korostuu kouluarjessa aivan eri tavalla kuin Suomessa. Heti ensimmäisenä päivänä piti kahden nuorimmaisen lapsen kouluihin palauttaa vihreä ensiapukortti, johonkin piti täyttää yhteystiedot  hätätilanteiden varalle ja  myös varahakijoiden tiedot. Lisäksi piti sheriffiä varten piirtää karttaan lapsen kotimatkareitti, jotta katoamistapauksissa pystytään reagoimaan nopeasti. Katastrofien varalle kaikilla kouluilla on sama toimintamalli, eli oppilaita ei lähetetä yksin kotiin, vaan heidät on noudettava. Middle schoolissa turvallisuuspolitiikka on viety niin pitkälle, että vanhemmat eivät saa koulupäivän aikana liikkua koulun alueella, vaan kaikki viestintä tapahtuu koulun kanslian kautta. Oppilaat eivat saa käyttää  kännykää, jos tätä sääntöä rikkoo muutaman kerran, niin pääsee lauantaina kouluun.

Koulujen alkamisajat on porrastettu niin, että high schoolissa koulu alkaa yleensä 7.50, middle schoolissa joka aamu 8.15 ja elementary schoolissa 8.30. Kello soi viisi minuuttia ennen tunnin alkua, jolloin pitaa lähteä kiireen vilkkaa kohti luokkaa. Kun kello soi tunnin alkamisen merkiksi, niin oppilaan pitää istua paikallaan tarvittavat romppeet pulpetilla. Liikuntaa on lähes joka päivä, ja isommilla on oma sporttiuniformu, jota säilytetään arkipäivät liikuntalokerikossa ja perjantaina ne pitää tuoda kotiin pestäväksi. Ilmaista kouluruokailua ei tietenkään ole, mutta oppilaat voivat ostaa ravitsevia ranskalaisia tai tuoda omat pöperöt kotoa.

Loppukevennykseksi kuva Rosiesta ja muuttolaatikosta, jota koirulimme oli omatoimisesti ruvennut purkamaan.

Hyökkäys ulkoavaruudesta

Aamukuljetusten jälkeen ilmoitin Rosielle, että tänään meillä tytöillä on leppoisa kotipäivä. Mamma käy vaan äkkiä joogassa keräämässä mielenrauhaa ja sitten puretaan laatikoita lupsakkaan tahtiin. Eiköhän meidän aamurauhan rikkonut allassetä, joka aivan röyhkeästi ilman Rosien lupaa marssi takapihalle huoltamaan uima-allasta. Meidän seurakoirasta on viime päivien hulinoissa kuoriutunut melkoinen vahtikoira.

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Puolenpäivän aikaan Rosie yhtäkkiä jäykistyi ja nosti sekunnissa hälytysvalmiuden maksimitasolle. Talon eteen parkkeerasi kaksi autoa peräkärryineen ja ulos hyppäsi kolme avaruusolion näköistä hahmoa, jotka lähtivät päättäväisin askelin kohti meidän taloa. Tämä oli kerta kaikkiaan liikaa ja Rosie oli ratketa liitoksistaan. Minä pitelin kaksi käsin kiinni neljää haukkuvaa ja kiemurtelevaa kiloa ja yritin estää verikoiraamme juoksemasta ovilasista läpi. Samalla yritin ottaa kuvaa todistusaiheistoksi ja pysyä varmuuden vuoksi avaruusolioiden näköpiirin ulkopuolella. Pahoittelen kuvan huonoa laatua, mahtaakohan siitä saada selvää, ketä pihassamme hiippaili.

Häilyväistä väkeä

Mahtaa naapurit ihmetellä,  että kylläpä meillä mieli muuttuu nopeasti. Eilen taloon tuotiin jättirekallinen tavaraa ja koko päivän purettiin laatikoita. Tänään kurvaa taas pihaan rekka ja tavaraa rupeaa virtaamaan toiseen suuntaan. Rosiekin on aivan hermona, kun joka päivä reviirillä ramppaa outoa porukkaa.

Minulla alkaa olla laatikkoallergia aika pahana. Metsästin petivaatteita iltamyöhään ja nyt on jokaisella jonkunlaiset nukkumapaikat. Auoin raivopäänä kynsisaksilla laatikon toisensa jälkeen, sillä minun ja pakkaajien logiikka ei aina kohtaa. Nyt olen niin tajuttoman väsynyt, että nukkuisin vaikka varaston hyllyllä vaahtomuovi peittona. Taidan arvata mistä näen ensi yönä unta...

Iloinen jälleennäkeminen

Julmettu määrä muuttotavaraa alkoi vyöryä ovesta sisään ennen aamuyhdeksää. Voiko viisi ihmistä ja koira oikeasti tarvita näin hirveästi rompetta? Kaikki oli kuitenkin pakko ottaa mukaan, kun tyhjensimme talon Oulun päässä, joten paljon tarpeetontakin on matkaan lähtenyt. Talo muuntautui hetkessä nyrkkeilysaliksi, kaikki nurkat pehmustettiin ja lattialle levitettiin kuninkaallinen punainen matto. Siinä kelpasi työnjohtajan kipsutella koira kainalossa jakamassa epämääräisiä ohjeita.

Oi sitä iloa kun kääröistä löytyi vanhoja tuttavia, Muumi-mukeja ja jääkaappimagneetteja. Piano oli urheasti selvinnyt merimatkasta ja oli koko illan kovassa käytössä. Ainoa asia mikä lannisti juhlamielialaa oli yleinen ahtaus. Meillä on tällä hetkellä joka huoneessa tuplakalusteet ja lattialla kattoon asti ulottuva pino laatikoita. Vasta huomenna tulee vuokrakalusteille noutaja, siihen asti täytyy päätoimisesti vaan yrittää mahtua itse sekaan. Muuttomiehet oli muuten ääntä nopeampia tyhjentämään laatikoita, mutta rouva ei ollut oikein tyytyväinen jälkeen.

Iso hali

Hyötykäytimme sunnuntaiaamun tekemällä tehoiskun Ikeaan. Huomenna tulee kontti ja meillä on makuuhuoneissa metritolkulla hengaritilaa mutta hyllytilasta huutava pula. Ellen halua jatkossa ripustaa lasten T-paitoja yksitellen hengareihin, on pakko taikoa jotakin. Tässä on parin kuukauden ajan tottunut tulemaan aika vähällä tavaramäärällä toimeen ja suorastaan ihmettelen, mitä teemme huomenna, kun taloon kannetaan vino pino huonekaluja ja yli 200 muuttolaatikkoa.

Ankaran shoppailun vastapainoksi vetäydyimme iltapäivällä luonnon helmaan. Kotikylän kulmilta pääsi nousemaan mutkatietä rantakukkuloille, josta avautui paikoitellen näkymä valtamerelle asti. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ja niiden joukkoon kuuluu jättimäiset punapuut, jotka ovat järjettömän isoja ja vanhoja. Minun ja lasten käsivarret eivät riittäneet halaamaan edes puolikasta puuvanhusta.

Pankissa ja autokaupassa

Kirkonrottapäivät on vihdoinkin ohi, minulla on ikoma pankkikortti! Jos vielä ensi viikolla saisin sosiaaliturvatunnuksen, niin sitten alkaisin olla olemassa. Kännykkä on ollut jo kokonaista kolme päivää käytössäni, tosin sen tuntuu toimivan vaan joka toinen päivä ja ainoastaan pihalla tai makuuhuoneen pimeimmässä nurkassa.

Pankissa asiointi oli melkoisen surkuhupaisaa, kun piti puutteellisilla dokumenteilla todistella olemassaoloaan. Olimme raahanneet kassitolkulla kaikkea mahdollista paperikamaa vihkitodistuksesta kaasulaitoksen sopimukseen ja tv-lupapapereihin asti. Henkilöllisyyden todistamiseen kelpasi onneksi passi, mutta asuinpaikan suhteen täytyi käyttää kaikki kekseliäisyys. Pitäisi olla joku lasku, jossa näkyy nimi ja osoite, mutta eipä niitä ole kahden viikon aikana postilaatikkoon kolahdellut.

Virkailija oli oikein mukava ja keksi hienosti small talkia eksoottisesta aiheesta Suomi. Hän kysyi kohteliaan kiinnostuneena, että onko James Bond kotoisin Suomesta vai sittenkin Ruotsista. Taisi sekoittaa Bondin joulupukkiin - noh, melkoisia supersankareita ovat molemmat.


Kotimatkalla käväisimme vielä autokaupassa katsomassa miehelleni kauppakassia. Sieltä lähti mukaan pieni punainen leluauto ja minä pääsin testaamaan ajotaitoani moottoritielle.

Lenkillä

Aamukuskauksen jälkeen meillä oli Rosien kanssa hetki aikaa hengähtää. Toinen meistä ehti pihalle lökötuoliin lempikeppiä puremaan. Toinen suunnitteli Google Mapsin avulla päivän lenkkireittiä ja yritti epätoivoisesti painaa sitä mieleen. Tämän jälkeen jakauduimme kotiryhmään, joka jäi päivystämään kodin turvallisuutta kylpyhuoneeseen ja maastoryhmään, jonka tehtävänä oli löytää mutkan kautta tie kotiin.


Matkan varrella tuli vastaan niin pieniä viinitiloja kuin aivan hulppeita kartanoita, joista en uskaltanut ottaa kuvaa valvontakameroiden pelossa. Lenkkireitti oli varsin mutkikas ja meikäläisen suuntavaisto onneton, mutta minulla oli loistava strategia. Jos en käänny yhdellekään umpikujalle, minun täytyy löytää läpikulkureitti. Sama resepti toimii elämässä noin yleensäkin. Täytyy tunnustaa, että yhden kerran piti tarkistaa ilmansuunnat elämäni aurinkoiselta.