Kultainen kummitäti

Muistan lapsena aina ajatelleeni, että minulle on siunaantunut maailman paras kummitäti. Tuntui, että kenelläkään kaverillani ei ollut mitään vastaavaa, siihen aikaani vaan ei ollut tapana panostaa kummiuteen paljon kummilusikkaa enempää. Minulla on sen sijaan roppakaupalla muistoja kummeistani, jotka olivat lapsuudessani vahvasti läsnä.

Äidin hautajaisissa kummini olivat tietysti paikalla ja samoin hautajaisia varten tehdyssä äitini elämäntaipaleen kuvakoosteess, jossa he olivat jakamassa juhlaa ja arkea. Kun hautajiasmuodollisuudet olivat ohi ja koko meidän pieni suku kerääntyi vielä hengähtämään lapsuudenkotiini, niin kummitätini yllätti minut jälleen kerran. Sain häneltä pienen lahjakassin, jonka sisälle kurkkasi vasta vieraiden lähdettyä.

Sieltä löytyi kaunis kortti ja Anna-Mari Kaskisen kirjanen Lohdutuksen polulla. Kaikista riipaisevinta oli pussin pohjalla olleet villalapaset. Olin veljen vaimolleni surrut, että hukkasin viime talvena äidin tekemät ihanat lapaset jäähalliin ja olin suunnitellut toivovani uusia joululahjaksi. Pikkulinnut olivat kertoneet asiasta kummitädilleni ja hän oli vastannut äänettömään huutooni.

Tässä vielä kortista löytynyt Anna-Mari Kaskisen runo, jossa kuulen vahvasti äitini äänen. Kummitätiyden rima on kohdallani nostettu aika korkealle. Yritän tehdä parhaani kaikkien niiden aarteiden kohdalla, joita meille on kummilapsiksi siunaantunut.

"Silloin kun en ole enää täällä,

kun soittaa ylitseni tuuli hiljainen,

on Taivaan Isän käsi pääsi päällä,

Jää sydämeesi lämpö rakkauden.

Silloin kun en ole enää täällä,

vaan lähden sinne, mistä saavuinkin,

et yksin kulje pimeällä säällä,

on vierelläsi siipi enkelin.

Silloin kun jo olen täältä poissa

jää siunauksen sana elämään.

Niin paljon rakkautta vuosissamme noissa,

se kaikki, kaikki talteen säilötään."

Kultakimpale

Monesti olen miettinyt, että miten minun tielleni sattuu niin tavattoman hienoja ihmisiä. Eikä siinä kaikki, vaan miten ihmeessä niistä parhaista parhaat sitten jäävät rinnalleni ja ottavat kestopaikan sydämessäni. Teitä on monta, siellä sun täällä. On lapsuudenystävää, naapurintyttöä, uudelleen löydettyä koulukaveria, opiskelukaverikaimaa ja läheistä työtoveria. Sitten on näitä mammaystäviä, joiden kanssa on kasvatettu lapsosia ja jaettu arjen iloja ja suruja. Onpa meillä ihania lasten kummivanhempia, jotka ovat meille kaikille kovin tärkeitä. Oma lukunsa ovat ne kohtalotoverit, joita elämä on myös kuljettanut ulkomaille ja joiden kanssa on jaettu monta ikimuistoista hetkeä, iloa ja surua.

Ystävyys on ennen kaikkea arjen vuoristoradan jakamista, rinnalla seisomista ja aitoa läsnäoloa. Välimatkaa voi olla paljon tai vähän, samoin yhteydenpito saa olla tiivistä tai vähän harvempaa. Ystävyys voi olla uusi tai vanha, mutta oleellista on se, mitä tapahtuu kun kohdataan. Olen tässä äidin kuoleman myötä jälleen kerta hämmästellyt ja ihaillut ihmisten kykyä ja rohkeutta välittää lähimmäisestään ja myötäelää toisen surussa. Olen niin kiitollinen kaikista kauniista sanoista ja lämpimistä halauksista.

Tällä minun saattomatkalla on yhden ystävän tuki ollut mykistävää. Vaikka perhe jäi kauas valtameren taakse, niin minä en ole reissussa yksin. Minua oltiin Oulun lentokentällä vastassa ja tänne minut nyt sitten hetki sitten saateltiin. Koko tämän ajan rinnallani on kulkenut kallisarvoinen sydänystävä. Hän saattoi minua hautajaismatkalla, jakoi kaiken sen päivän ilon ja surun, käytti illalla reippaalla juoksulenkillä ja pikavisiitillä haudalla. Hän seurusteli mutkattomaan tyyliinsä uppo-outojen hautajaisvieraiden kanssa ja loi lämpöä ja valoa murheen keskelle.

Seuraavana päivänä samainen kultakimpale kuskasi minut takaisin Ouluun ja illalla lähti aveciksi hujopin kummisedän synttärijuhliin. Sielläkään ei lähtökohtaisesti tainnut olla tuttuja, mutta tilanne muuttui radikaalisti illan aikana. Sunnuntaina sitten ystäväni piti avoimia ovia kodissaan, paistoi omenapiirakkaa ja keitteli kahvia, kun minä pidin halausvastaanottoa halukkaille. Ehtipä siinä käyttämään minua vielä pitkällä metsälenkillä armaan kummityttäreni kanssa.

Kiitos tuntuu aika laihalle sanalle tässä kohtaa, vaikka se kumpuaa kuinka syvältä sydämestä, mutta siihen on nyt tyydyttävä. Toivon itse joskus pystyväni olemaan yhtä hyvä ystävä sellaiselle, joka olkapäätä ja käsikynkkää tarvitsee. Kuvassa on kultakimpaleen koira, yhtä hurmaava ja uskollinen tapaus kuin emäntänsä, aamuisella saattomatkalla lentokentälle.

                   

Aitoa, puhdasta, kirkasta

Taas on tällä tytöllä aamuneljältä silmät auki kuin paremmalla pöllöllä. Neljän tunnin päikkärit on ohi ja ilmeisesti minulla on aamu koittanut. Yritän tässä nyt palata vielä hetkeksi hautajaispäivän tunnelmiin ja sitten on aika jatkaa matkaa.

Nyt kahden nukutun, enimmäkseen kukutun, yön jälkeen hautajaispäivän muisto vain kirkastuu. Oman äidin arkun ääressä on kaikki varsin aitoa, puhdasta ja kirkasta. Ei ole tyhjiä sanoja, näyteltyjä tunteita eikä kiirettä mihinkään. Elämä on oikeastaan valtavan yksinkertaista ja kaunista, kun se paljaaksi riisutaan.

Haluaisin säilyttää palan sen päivän hengestä aina mukanani. Toivon, että palattuani kotiin Amerikkaan jaksaisin edes hetkittäin pitää sielua oikealla tavalla auki. Ihan käsittämätöntä, miten paljon kauniita hetkiä ja ikuisia muistoja äitini vielä meille hautajaispäivänään antoi. Hän on yhä vahvasti meissä läsnä, niin kaipuun kyynelissä kuin hervottomissa naurunpyrskähdyksissä ja ennen kaikkea suurena lämpönä sydämessä.

Tyynyn tuoksu

Köllöttelen lapsuuskodissani äitini sängyssä ja valvon. Kaunis hautajaispäivä on ohi ja mieli on rauhaisa. Eilinen oli melkoinen elämän kuultokudos, jossa vilahteli niin paljon iloa ja surua, kaipuuta ja muistoja. Mieleen nousee lapsuudestani tuttujen ihmisten kasvoja, lämpimiä halauksia, naurun helähdyksiä. Me saattelimme äidin rakkaudella matkaan ja meitä tuettiin taipaleellamme suurella lämmöllä.

Seremoniassa oli paljon kaunista ja kannattelevaa, mutta myös aivan musertavia hetkiä. Maailmani romahti hetkeksi, kun kirkon ovet aukenivat ja urut alkoivat tapailla Suvivirren säveliä. Niin monesti olin itse lapsuudessani samassa kirkossa laulanut sitä sävelmää kesäloman alkajaisiksi. Eilen Suvivirsi saattoi opettajaäitiäni vielä kerran ja ne sävelet osuivat kovin syvälle sydämeen.

Toinen taivaallisen kaunis hetki oli kirkossa äidin arkun äärellä. Kokoonnuimme koko perhe yhdessä äidin ympärille ja aika pysähtyi. Olin toivonut, ettemme lukisi ääneen kukkalaitteitten muistovärssyjä, koska se on aivan painajaismaisen epätoivoinen pinnistys suuren surun hetkellä. Sen sijaan hiljennyimme kuuntelemaan aivan jumalaisen kaunista laulua urkuparvelta. "Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme." Siinä hetkessä sielu lepäsi ja äiti lohdutti meitä.

Olen tässä koko yön kelannut eilistä päivää mielessäni ja sieltä löytyy paljon helmiä, joista ehkä kertoillen myöhemmin. Nyt vaan käperryn vielä hetkeksi lämpimän peiton alle ja painan pään tyynyyn. Se tuoksuu ihanasti äidin yövoiteelle. Tässä minun on hyvä olla.

Avainsoppa

 

Juuri kun selvittiin allergiaepisodista, niin eiköhän seuraava katastrofi odottanut kulman takana. Olin hakemassa teinejä koulusta ja siinä kun olin saanut lauman kasaan, väänsin laiskasti virta-avainta. Valot syttyivät kojelautaan, mutta siinäpä se sitten olikin. Moottorista ei kuulunut inahdustakaan. Muutaman epätoivoisen yrityksen jälkeen minulla hiipi mieleen ajatus, että tämä on tainnut sattua joskus aiemminkin.

Reilu vuosi sitten Volvo alkoi venkuilemaan oudosti, eikä aina suostunut käynnistymään. Huollossa vika paikallistettiin minun käyttämään auton avaimeen, jossa turvatarkastussignaali jostakin syystä pätkii ja laittaa satunnaisesti käynnistykseneston päälle. Avain kätkettiin käsilaukkuni sivutaskun uumeniin ja ryhdyin käyttämään toista avainta. Tajusin siinä töröttäessäni keskellä koulun pihaa, että avaimet olivat vahingossa päässeet vaihtumaan ja olimme täysin avaintenhengettären armoilla. Lämmintä oli rapiat 30 astetta ja aurinkoon parkkeeratusta autossa tarkeni oikein hyvin. Ritari tuli tunnin kuluttua pelastamaan ja survouduimme Poschun kyytiin kiitollisina.

Kotiin päästyämme käynnistimme toimivan avaimen suuretsinnät. Koko talo myllerrettiin läpikotaisin ja tunnin välein ajoimme koululle yrittämään, josko Volvo suostuisi käynnistymään. Pimeyden laskeuduttua heitimme viimeisen epätoivoisen kuutamokeikan ja aivan yllättäen moottori hyrähti käyntiin, niin kuin ei olisi ikinä käynnistysongelmista kuullutkaan. Hurjan helpotuksen vallassa siirsimme auton kotipihaan ja jatkoimme avaimen metsästystä.

Seuraavana aamuna lähdin kotoa hipsutteleman lenkille kohti Villa Montalvoa. Tarkkasilmäinen seuralaiseni huomasi parinsadan metrin päästä kotiamme tien vieressä varsin kolhiintuneen autonavaimen. Siinähän se Volvon avain köllötteli kaikessa rauhassa täysin tietämättömänä hurjista etsinnöistä. Ällistyttävinä oli se, että vaikka sillä ei saa kaukosäätimellä enää ovia avattua, niin sepä käynnistää auton pomminvarmasti. Nyt hiipii mieleen sanonta ei kahta ilman kolmatta. Mikähän seikkailu odottaa minua tälle päivälle.

Vauhtia arkeen

 

Viikon hiljaiselon jälkeen meillä on ollut täällä melkoista äksöniä. Meidän mega-allergikko sai koulussa rajun reaktion ja joutui piikittämään itseään EpiPenillä. Minä olin tietysti lenkillä, kun hätäsoitto tuli koululta. Kotvan kuluttua koululle pamahti paikalle tummanpunavalkopilkullinen, hikinen ja haiseva äiti, joka samoilla vauhdeilla juoksi halki offiisin takahuoneeseen. Loppukiriäni todisti palomiesten ja ambulanssisetien kunniakuja.

Takahuoneesta löytyi rauhallinen potilas, jolla henki kulki sangen mallikkaasti ja huumorikin kukki kauniisti. Rakkaani reipasta toimintaa ylistettiin vuolaasti ja pienen neuvottelun jälkeen sain luvan viedä hänet kotiin elpymään. Illalla vointi tosin huononi ja jouduimme käymään päivystyksessä ottamassa vauhtia. Siinäpä taas Volvon renkaat vinkuivat, kun vietyäni potilaan sairaalaan, tein pikaisia liikkuja hakemaan yhtä koulusta ja toista kotoa tekemään odotushuoneeseen läksyjä ja syömään eväitä ennen kuin matka jatkui jäähallille. Siinä ohessa ruokin myös potilaan  jääkiekkoilijan muonien jämillä.

Illalla sitten istahdin kotisoffalle ja huokaisin. Potilas oli päässyt kotiin hyvässä kunnossa ja kukaan muukaan ei ollut jäänyt taipaleelle. Kyllä sitä ihminen vaan pysty nostattamaan hetkessä kierrokset ihan käsittämättömän korkealle ja jonglööraamaan yhtä jos toistakin hommaa. Täytyy myöntää, että meidän mussukat venyy kyllä hienosti hätätilanteissa ja hoitavat oman osuutensa nopeasti ja mukisematta.. Kirsikkana kakun päälle sain seuraavana päivänä puhelun paloaseman sediltä, jotka halusivat vielä tarkistaa potilaan voinnin. He olivat kuulema olleet valtavan vaikuttuneita armaani ripeästä toiminnasta ja halusivat vielä välittää kehut hänelle. Kovin kaunis ele, joka lämmitti sekä potilaan että äidin mieltä.

Lähtölista

Tajusin yhtäkkiä, että minulla on oikeastaan koko elämäni ollut päässä lista siitä, kenen vuoro on seuraavaksi lähteä. Olin nelivuotias, kun tätini menehtyi kotini tulipalossa ja siitä asti olin aina huolissani seuraavasta lähtijästä. Ensin se oli mummini, joka asui meillä kotona ja eli oikein rikkaan elämän yli 90-vuotiaaksi. Sitten jonossa oli isäni, anoppini ja appeni. Äitini oli se viimeinen mohikaani, joka lähtiessään sulki ympyrän. Nyt on edellinen sukupolvi saateltu matkaan ja seuraava lähtijä on sukupuussa rinnalla tai alapuolella.

Tähän saakka lähtölista on pitänyt paikkansa ja mitään yllätyksiä ei ole tullut. Tästä eteenpäin järjestys on arvoitus ja toisaalta on jopa vapauttavaa, ettei sitä tiedä. Kuopus on selvästikin pohdiskellut samaa asiaa ja tuumasi yhtenä päivänä, että koiramme Rosie taitaa olla seuraavaksi hyvästelyvuorossa. Jatkoipa vielä filosofointiaan sanomalla, että toivottavasti on oikein surra koiran poismenoa, varsinkin kun se karvaturri on meille kaikille niin rakas.