Aamiaisen jälkeen oli aika hyvästellä loistokas Las Vegas ja lähteä autoilemaan kohti kotia. Kahden tunnin aavikkoajelun jälkeen takapenkiltä kuului jo ensimmäiset vihjauksen pit stopista. Ykköskuski huomasi tienviitan Calicon aavekaupunkiin ja käänsi vinhasti rattia. Harvoin on kyllä osunut satunnainen nenänpuuterointipaikka niin kohdalleen kuin tällä kertaa.
Löysimme itsemme entisaikain hopeakaivoskylästä, joka nykyään jatkaa toimintaansa mahdottoman viehättävänä ja aidontuntuisena ulkoilmamuseona. Sijainti karun vuoren kyljessä ja idyllinen kylänraitti pikkupuoteineen herättivät suurta ihastusta meissä kaikissa. Leppoisa lauantaiaamun rauha rikkoontui kun Lillin saluunaan edessä tuli kunnon pyssytappelu. Me pakenimme kahakkaa hopeakaivoksen uumeniin, pyssynpauke kuului vaan perästä. Kun tilanne maan pinnalla vähän rauhoittui, niin lähistöltä alkoi kuulua rumpujen pauketta. Aivan aikuisten oikeasti aidot cheyenne-intiaanit siellä laittoivat jalalla koreasti ja valtavan vaikuttava intiaanipäällikkö kertoi syvällä rintaäänellään kansansa vaiheista.
Minun sisäinen alkuasukkaani riehaantui täysin ja raahasin kuopuksen puoliväkisellä mukaan tanssimaan intiaanien kanssa. Siinäpä me sitten piirissä pyörimme muiden vapaaehtoisten kanssa ja tepsuttelimme sujuvasti suuren päällikkö ohjeiden mukaan. Välillä huutelimme elämän tuskaa taivaan tuuliin ja heitimme hyvästit suruille ja murheille. Lopuksi päällikkö ilmoitti, että tämän tanssin ja näiden rituaalien myötä meistä kaikista on tullut yhtä suurta perhettä ja on aika kätellä uusia siskoja ja veljiä. Että UGH vaan kaikille, minä olen vissiinkin nyt sitten intiaani. Nimiehdotuksia otetaan vastaan, juniorille myös!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti