Tanssii intiaanien kanssa

 

Aamiaisen jälkeen oli aika hyvästellä loistokas Las Vegas ja lähteä autoilemaan kohti kotia. Kahden tunnin aavikkoajelun jälkeen takapenkiltä kuului jo ensimmäiset vihjauksen pit stopista. Ykköskuski huomasi tienviitan Calicon aavekaupunkiin ja käänsi vinhasti rattia. Harvoin on kyllä osunut satunnainen nenänpuuterointipaikka niin kohdalleen kuin tällä kertaa.

 

Löysimme itsemme entisaikain hopeakaivoskylästä, joka nykyään jatkaa toimintaansa mahdottoman viehättävänä ja aidontuntuisena ulkoilmamuseona. Sijainti karun vuoren kyljessä ja idyllinen kylänraitti pikkupuoteineen herättivät suurta ihastusta meissä kaikissa. Leppoisa lauantaiaamun rauha rikkoontui kun Lillin saluunaan edessä tuli kunnon pyssytappelu. Me pakenimme kahakkaa hopeakaivoksen uumeniin, pyssynpauke kuului vaan perästä. Kun tilanne maan pinnalla vähän rauhoittui, niin lähistöltä alkoi kuulua rumpujen pauketta. Aivan aikuisten oikeasti aidot cheyenne-intiaanit siellä laittoivat jalalla koreasti ja valtavan vaikuttava intiaanipäällikkö kertoi syvällä rintaäänellään kansansa vaiheista.

 

Minun sisäinen alkuasukkaani riehaantui täysin ja raahasin kuopuksen puoliväkisellä mukaan tanssimaan intiaanien kanssa. Siinäpä me sitten piirissä pyörimme muiden vapaaehtoisten kanssa ja tepsuttelimme sujuvasti suuren päällikkö ohjeiden mukaan. Välillä huutelimme elämän tuskaa taivaan tuuliin ja heitimme hyvästit suruille ja murheille. Lopuksi päällikkö ilmoitti, että tämän tanssin ja näiden rituaalien myötä meistä kaikista on tullut yhtä suurta perhettä ja on aika kätellä uusia siskoja ja veljiä. Että UGH vaan kaikille, minä olen vissiinkin nyt sitten intiaani. Nimiehdotuksia otetaan vastaan, juniorille myös!

Hotellikiertue kasinokoiran kera

Perjantaina laitettiin sitten istumalihasten asemesta pohkeet koville. Jalkauduimme heti aamusta Las Vegasin pääkadulla tutustumaan ökyhotellien aateliin. Lähdimme liikkeelle jättipyramidista eli Luxor-hotellista, joka oli varsin vaikuttava kaikkine hieroglyfeineen. Sieltä vaelsimme linnamaiseen Excaliburiin, josta löytyi alakerrasta lasten pelisysteemit. Meidän tehokolmikko sai kukin kourallisen kolikoita, joilla sitten pääsi kokeilemaan pelionneaan. Uhkapeleistä ei sentään ollut kyse, palkintona hyvästä suorituksesta peliautomaatit sylkivät tikettejä, joilla sai lunastettua pieniä palkintoja.

 

Tässä välissä vahvistimme joukkojemme Rosiella, joka oli uskollisesti odottanut meidän rillutteluun ajan autossa viileässä parkkitalossa. Ajattelimme ihan pokkana kuljettaa lelukoiramme sylissä muutaman hotellin aulan poikki, kun niissä ei näkynyt erikseen koirakieltomerkkejä. Matka pysähtyi heti ensimmäisten hotellinovien sisäpuolelle, kun paikalla ampaisi naispuolinen virkailija, joka alkoi kiljua ja huutaa  hysteerisesti. Me teimme jo hädissämme uukkaria ulos ovesta, mutta sitten tajusimme, että kyseessä on vain yli-innokas koirafani, joka halusi koskettaa koiraprinsessamme turkkia. Seuraavassa hotellissa virkailijafanit piirittivät taas hauvavauvaamme ja kyselivät, että riittääkö Rositalla ikä uhkapeleihin.

 

 


Piipahdimme pikaisesti hotellilla ja nostimme hetkeksi ketarat kattoon ja illan pimennyttyä suunnistimme vielä viimeistelemään hotellikiertueemme. Pariisi hurmasi sinitaivaallaan ja omaleimaisuudellaan, tosin eihän sitä mitenkään voi verrata alkuperäiseen. Hotelli Bellagion edessä oli varttitunnin välein upea suihkulähdeshow ja sisältä löytyi satumainen puutarha. Caesarin palatsi oli upea mutta jotenkin hengetön. Venetsian sisälle emme enää edes jaksaneet konkoillakaan, kaikilla oli jo pahemmanpuoleinen ähky kaikkea loistoa ja kimallusta kohtaan.

Kohti Grand Canyonia

Emme sitten turhaa tuhlanneet aikaa nukkumiseen, varsinkaan kun karvavekkari Rosita hälyyteli pitkin yötä havaitessaan epäilyttävää toimintaa ja selittämättömiä ääniä. Aamiaisen jälkeen sullouduimme autoon ja lähdimme taittamaan reilun neljän tunnin ajomatkaa Grand Canyonille. Laitan ensi viikolla paikasta enemmän faktatietoa, kunhan minulle sattuu tylsä kotipäivä.

Ihan alkumatkasta pääsimme ihailemaan valtavaa Hoover Dam-patoa, joka on rakennettu Colorado-jokeen blokkaamaan vesimassoja Lake Meadin erämaatekojärveen. Matka jatkui ihailemalla auton ikkunasta avautuvia erivärisiä ja kovin ihmeellisiä kalliomuodostelmia ja kiviröykkiöitä. Ihmispolo ei pysty ymmärtämään, mitkä voimat ja mullistukset ovat saaneet moisia luonnonasetelmia aikaiseksi.

Grand Canyon on yksi niistä luonnonnähtävyyksistä, joita olen aina halunnut livenä kokea paikan päällä. Jos Las Vegas on ihmisen ja rahan luomuksista siellä kärkipäässä, niin sitä on Grand Canyon luonnon ihmeissä. Syvä huokaus ja sanaton ihailu. Kyllä kuulkaa ihminen on mitättömän pieni ja maallinen vaellus käsittämättömän lyhyt pikapyrähdys näitten kivenjärkäleitten elontaipaleeseen verrattuna.

Mojaven halki Stratosfääriin

Starttasimme eilen aamu yhdeksältä reilun 800 kilometrin päivätaipaleelle kohti Las Vegasia. Ensin hurautimme Los Angelesin kupeeseen ja sieltä nokka kohti itää ja Nevadan rajaa halki Mojaven autiomaan. Odotimme innolla klassikkokaktusten näkemistä, mutta ikkunasta vilisti vain pikkupuskia ja muutamia jukkapalmun pikkuserkkuja.

Kymmenen tunnin kökötyksen jälkeen saavuimme hotelliin ja pikapyrähdyksessä jälkeen lähdimme luomaan ensisilmäystä iltavalaistuun Las Vegasin kuuluisaan pääkatua Stripiin. Sanavarastoni ja ilmaisukykyni ovat hyvin rajallisia kuvailemaan näkyä. Tien kahta puolta on mitä mielikuvituksellisempia ja poskettoman jättimäisiä luksushotellikomplekseja ja ravintoloita niin että siinä ei ole mitään päätä eikä häntää. Sieltä löytyy pyramidia, Eiffel-tornia, Huokausten siltaa ja Colosseumia. Päällimmäisenä jäi mieleen hämmennyksen sekainen ällistely siitä, mihin kaikkeen voi ihmiset syytää rahaa, silloin kun sitä on järjettömän paljon.


Meidän iltaretki päätyi Stratosfääri-nimisen näköalatornin huipulle 108. kerrokseen, josta löytyy myös huvipuistovempaimia ja mahdollisuus hypätä turvavaljailla alas. Naimisiinkin olisi päässyt hääkappelissa, mutta me tyydymme tylsästi ottamaan valokuvia ja äimistelemään maailman menoa.

Kiitospäiväloma

Tähän amerikkalaiseen syksyyn on kyllä mukavasti siroteltu sopivin väliajoin juhlia. Juuri kun on saatu Halloweenit vietettyä, niin Thanksgiving odottaa jo kulman takana. Minä olen jo puolilaittomasti käynnistellyt joulunodotusta, mutta suurin osa täkäläisistä aloittaa joulutouhut vasta kiitospäivän jälkeen.

Tänään alkoi kiitospäivänloma, koululaisilla on ruhtinaalliset viisi päivää vapaata. Me päätimme repäistä ja lähdemme valloittamaan Las Vegasia koko kokoonpanolla koira mukaan lukien. Edessä on melkoista istumalihasjumppaa, reilut 800 kilometriä suuntaansa. Liikkeellä saattaa olla muutama muu autoilija, joten luvassa on letkassa matelua ja tiivistä tunnelmaa takapenkillä.

Mieli muuttuu

Minä en koskaan erityisesti halunnut muuttaa Amerikkaan, niin kun minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Täällä sitä nyt sitten Amerikassa asustellaan ja opettaja olen henkeen ja vereen vaikka kuinka virkavapaalla olenkin. Olen muistaakseni eräänkin kerran vannonut, etten koskaan enää sano "ei koskaan".

Tämä palanen Amerikkaa on kyllä täysin yllättänyt minut ja pelkästään positiivisesti. Tänne on niin tavattoman helppo sopeutua, kun vähintään joka toinen on tullut jostakin muualta. Ihmiset vaan kerta kaikkiaan huomaavat toisensa, tervehtivät vastaantulijaa ja heittävät hyvää läppää puolituntemattomien kanssa. Vaikka sanat ovat monesti aika keveitä ja pinnallisia, niin tarkoitus niiden takana on kuitenkin hyvä: huomioida toinen kanssakulkija ja tuoda hänelle hyvää mieltä.

Yksi iloinen yllätys on ollut se, miten suvaitsevaisia ihmiset ovat. Hauska nähdä, miten lenkkeilijät yhtäkkiä rupeavat tien laidassa tekemään huvittavan näköisiä venytysrutiineja ajattelematta ollenkaan, mitä ohikulkijat moisesta tuumaavat. Ajattelen monesti, miten hyvä meidän teinien on olla täällä, kun ei tarvitse yrittää hinnalla millä hyvänsä olla juuri sitä mitä muutkin ovat. Täällä on niin monen näköistä ja oloista tallustajaa, että vaikea on siitä kirjavasta massasta pompata esille hyvässä tai pahassa.

Alttaritanssija

Kävimme aamulla koko koplan voimin paikallisessa luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Motivaationa oli saada rippikoululaisille merkinnät kirkkokäynnistä, mutta osaltaan myöskin uteliaisuus päästä tutustumaan täkäläisiin kirkonmenoihin. Valitsimme tutkimuskohteeksi lähimmän luterilaisen kirkon, jonka Google meille löysi.

Päällimmäisenä jäi mieleen se, että täällä luterilainen kirkko joutuu aivan eri tavalla kilvoittelemaan jäsenistä muiden suuntausten kanssa ja uusiin mahdollisiin vakioasiakkaisiin suhtaudutaan suurella mielenkiinnolla. Sunnuntaisin on tarjolla aamu yhdeksältä perinteinen jumalanpalvelus urkujen ja kuoron kera ja puoli yhdeltätoista seuraavat menot bändin säestyksellä. Laiskuuttamme suunnistimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Amerikkalaisuus huokui heti ensi hetkestä vahvasti läpi. Aivan seremonioiden aluksi piti nousta seisomaan ja käydä moikkaamassa lähimmäisiä. Vakiokalustolla oli rintapielessään nimikyltit, mutta meidän nimiä muut yrittivät sitten epätoivoisesti painaa mieleensä. Bändi oli ihan taitava ja musiikki mukaansatempaava. Ryhmässä oli mukana yksi nainen, jonka rooli oli hieman epäselvä. Ajattelin aluksi, että josko hän on rytmiryhmän edustaja, joka vaan verryttelee odotellessaan omaa marakassisooloaan. Sitten ounastelin, jotta olisikohan kyseessä viittomakielen tulkki, joka musiikin lumoissa tulkkaa vähän isoeleisemmin koko vartalollaan laulujen sanomaa. Muutaman kipaleen jälkeen totesin, että kyseessä on ilmeisesti alttaritanssija, joka hurmoksellisesti heilutti käsiään ja huojui musiikin lumoissa.

Ehtoollisellekin sitten päädyttiin, kun meidän aina niin utelias kuopus halusi testata täkäläiset systeemit. Pappi antoi hieman yllättäen kaikille meidän mussukoille ehtoollisen, jota lapset sitten ihmeissään maistelivat. Pikkukollin mielestä viini oli tosi hyvä, mutta öylätin pahvinen maku jätti vähän toivomisen varaa.

Suomi-herkkuja

Salakavalasti alan hivuttaa joulua kotiimme. Tänään kokosin omilla pikku kätösilläni lyhdyn, jonka sitten illan tullen laitoimme etukuistia valaisemaan. Sitten siirryin koluamaan keittiön yläkaappeja ja kaivoin punaiset ja harmaat mariskoolit esiin. Olin ilmoittanut ystäväperheelle, että minua taitaa joululaulattaa ja enkelkuorossa on vielä tilaa vahvistuksille.

Laitoimme laulajille vähän herkkuja pöytään ja oi mikä suussasulava näky siitä tulikaan. Fazerin sinistä yhdessä kupissa, Pandan lakritsaa toisessa ja tuoreita vadelmia lopuissa. Suklaa on Suomesta roudattua, mutta lakritsaa löytyy lähimarketista. Jotkut maut on vaan niin suomalaisia ja vasta sitten kun niitä saa suuhunsa niin makuhermot hoksaa mistä on jäänyt paitsi.

Joulujoda kavereineen

 Piipahdimme paikallisessa rautakaupassa etsimässä ulkojouluvaloja, joita kyllä löytyy kaikissa sateenkaaren värissä. Lisäksi löytyi jouluisia valohahmoja, joissa oli reippaasti menty perinteisistä joulupukki ja poro -systeemeistä ihan uusiin ulottuvuuksiin. Hyllyiltä tuli vastaa jouluista Jodaa, kirahvia, possua, dinosaurusta, pingviiniä ja vaikka mitä otusta. Mielenkiintoinen tuttavuus oli myös ylähyllyllä töröttävä pähkinänsärkijäarmeija.

Sateen tekosia

Eilen sitten tosiaan satoi vettä, eikä meidän prinsessa kyennyt lähtemään iltakävelylle. Muuten me selvittiin tästä hurjasta luonnonilmiöstä varsin kivuttomasti toisin kuin monet muut taloudet näillä seutuville. Sade oli saanut sähkötolpan muuntajat räiskähtelemään useammassa paikassa sillä seurauksella, että lähitienoilla oli 15 000 kotitaloutta ilman sähköä. Ei tässä voi olla aprikoimatta, että mitähän tapahtuu, jos tänne eksyy vähän reippaampi tuulenpuhuri tai vaikka ukkonen.

Joka tapauksessa meidän high school ja sen lähtienoo oli ollut eilen illalla yhteentoista asti pimeänä. Sosiaalisessa mediassa oli lähtenyt kiertämään riemuviesti oppilaiden keskuudessa, että koulu on taatusti peruttu seuraavana päivänä. Aamulla tulikin vanhemmille napakka sähköposti, että älkää uskoko mitään villejä huhuja vaan lähettäkää lapsoset kouluun.

Sateen uhka

 

Täällä on jo joukkoviestimissä varoiteltu, että lähipäivinä on suuri sateen uhka. Tässä ihan urakalla mietittiin, että taitaa olla kahden käden sormilla laskettavissa kaikki sateet meidän täälläoloaikana. Viimeksi on rippassut vettä joskus syyskuussa, joten kauhean vetinen tämä syksykään ei ole ollut.

Pitkän kuivan kauden jälkeen sade saattaa kuulema tehdä tiet vaarallisen liukkaiksi, joten siinä mielessä ymmärrän varoitukset. Mutta jotenkin surkuhupaisaa oli se, että meidän mammojen lounas
välitunnilla pyörittämä juoksukerho peruttiin jo maanantai-iltana, koska sääennuste lupasi 60% todennäköisyydellä sadetta seuraavalle päivälle. Tänään tuumasimme ydinporukalla, että uhmaamme kieltoa, koska sateesta ei ollut tietoakaan vaikka tosin taivas oli kyllä poikkeuksellisesti pilvinen. Lapsethan eivät mene täällä välitunnilla luonnollisesti ollenkaan ulos sadesäällä, koska silloin voi kastua.

Ulkoiluvuorot

 

Meidän takapihalle on tätä nykyä jaettu ulkoiluvuorot koiralle ja myyrälle. Pitkän kuuman kesän ajan sadettimet tohisivat yöllä nurmikolla ja ilmeisesti se piti myyrät loitolla. Nyt ne on tehneet comebackin ja rei'ittävät taas pihanurmea tuttuun tapaan. Viime viikolla huomasin, että multaläjän vieressä mötkötteli joku ruskea otus aurinkoa ottamassa. Se oli vähän turhankin kesy, sain hiipiä ihan viereen ottamaan kuvan, eikä mokoma hievahtanutkaan. Mielessä kävi jo huoli, että noinkohan oli myyrälle tullut maanalaisen taivalluksen päätepysäkki eteen, mutta niin se vaan rupesi laiskasti kaivuuhommiin.

Minä odotin kunnes myyrä vetäytyi koloonsa huilimaan ja päästin sitten vasta koiran takapihalle. No eiköhän se pönttöpää myyrä kömpinyt taas kolostaan ja ruvennut laiskasti puuhastelemaan. Meidän Rouskussa ei ole juurikaan metsästäjän vaistoja, mutta leikkimään se on tosi innokas. En ehtinyt väräyttää eväänikään, kun koira oli rynnännyt myyrän luo ja sitten näin myyrän lentävän kaaressa.  Minä sinkosin erotuomariksi väliin ja tarkistin nopeasti myyrän elintoiminnot. Hengissä se oli ja varsin vaurioitumattoman näköinen, mitä nyt otti lukua kymmeneen kanveesissa. Koira lähtikin sitten lennokkaasti sisätiloihin miettimään tekosiaan ja hetken kuluttua myyrätkin vetäytyi kotikoloonsa pohtimaan, mikä meni pieleen. Hirveän pitkää ikää en menisi kyllä sille myyrälle ennustelemaan.

Muikea mitalisti

Ei mahda mitään, mitalihan sieltä Big Surin puolimaratonilta tuli! Tosin reilut kaksi tuhatta juoksijaa ehti maaliin ennen minua, melkein viisi tuhatta jäi kuitenkin selän taakse. Fiilis oli mahtava ja juoksu lupsakan rentoa ihan viimeisille kilometreillä asti, kunnes kisasiskoni Kristiina ilmoitti loppukirin alkavan. Sitten sitä mentiin sokka irti niinkuin hirvenvasat konsanaan sellaisella rytinällä, että polvet notkui ja nilkat pyöri. Aivan karmeaa kiitolaukkaa, jalkapohjatkin alkoi kramppailla ja reidet oli aivan hapoilla, kun sai pujotella selkä edellä vastaan tulevia. Energiakin alkoi olla vähissä ja jouduin kaivamaan juoksuhousujen uumenista ensiapugeelin, jonka avulla selvisin maaliviivan paremmalle puolelle. Saattaa olla, että joudun lähiviikkoina luopumaan muutamasta varpaankynnestäkin. 


Järjestelyt oli kyllä viimeisen päälle toimivat. Huolto ja ritaripalvelut pelasivat loistavasti ja livebändit pitivät huolen lennokkaasta taustamusiikista. Maisemat oli henkeäsalpaavat ja ilma paras mahdollinen. Meillä suomalaisilla oli  edustava noin kymmenen urhean urheilijan ryhmä, jotka äitiyivät tehtailemaan aivan hurjia tuloksia. Mahtavaa porukkaa, upeaa tsemppaamista ja juoksemisen iloa! Suurieleisesti omistan tämän minun vaatimattomassa mittapuussa suuren urheilusuoritukseni neljälle kallisarvoiselle juoksevaiselle ystävälleni: Mia, Terhi, Ave ja Kristiina: kiitos teille kaikille niistä lukemattomista lenkkikilometreistä, jotka olette iloissa ja suruissa jakaneet kanssani!

Uutta muotia

Päivän puolimaratonpähkinä on pukeutuminen. Juoksu starttaa sunnuntaiaamuna seitsemältä meren äärestä Montereystä, jonne on luvassa alle 10 astetta lämmintä, reippaasti kosteutta ja vilvoittava merituuli. Meikäläisen ei sitten tarvitse pukea mitään Suomi-väritystä ylleni, valkoinen naama ja siniset huulet käynee Suomi-rekvisiitasta.

Mieltäni kalvaa tällä hetkellä kysymys, että voiko puolimaratonia juosta toppavaatteissa? Minullahan on luonnonlahjana matelijan ruumiinlämpö, joka hyvinkin helposti humahtaa lähemmäksi 35 celsiusastetta. Minulle on ihan mysteeri, miten tällainen lisko pystyy odottamaan lähtökarsinassa kymmeniä minuutteja ohuissa juoksuvermeissä joutumatta hypotermian valtaan. Viisaat kehäketut neuvoivat, että musta jätesäkki voi olla kova sana lähtöä odotellessa, mutta aika laihalle lohdulle se kuulostaa.

Kävin sitten kuitenkin jätesäkkiostoksilla ja oli vähän hankala hahmottaa säkkikokoani. Otin sitten varmuuden vuoksi kaikista isoimman eli 45 gallonaa, jospa saisin ruhoni sulottua sellaiseen. Ensisovituksella säkki vaikutti vähän väljälle ja joudun varmaan vähän virittelemään sitä paikan päällä. Olisi se vaan kauheaa, jos onnistun aamukankeilla nakkisormillani kietomaan itseni niin tiukaksi paketiksi, että jään lähtökarsinaan kiemurtelemaan käärmenaisena ulos keinonahastani.

Autokouluilua

 

Reilun puolen vuoden tauon jälkeen meillä pyörii taas näkösällä Kalifornian autokuskin käsikirja. Ainakin meidän high schoolissa on aivan yltiönäppärä systeemi, että osana terveystietoa oppilaat käyvät autokoulun teoriaosan läpi. Ajokortinkin täällä saa 16-vuotiaana ja ajoharjoittelun saa aloittaa jo puolta vuotta aiemmin. Saatuaan kortin nuori ei saa vuoden ajan kuljettaa autossa alle 20-vuotiaita ilman että kyydissä on yli 25-vuotias. Ajoaikakin on rajattu aamuviiden ja iltayhdentoista väliin. Kovin viisaan tuntuisia sääntöjä.

Tämä teoriapläjäys, jonka minäkin kevättalvella kahlasin läpi, on noin satasivuinen vihkonen. Oppilailla on työkirjat, joissa on aukkotekstinä ohjekirjasen teksti hieman lyhennettynä ja ne sitten täydennetään kynät sauhuten kotitehtävinä. Aivan järkyttävä savotta, mutta kyllä siinä on pakko käydä asiat läpi. Kaiken kaikkiaan on huippujuttu, että kaikki joutuvat käymään liikenteen pelisäännöt läpi jo suomalaisessa mopoiässä.

Paljastus

 

Pakko tunnustaa, minä olen ilmeisesti juokseva puolimaratonin ensi sunnuntaina. Olen kyllä juoksennellut uutterasti pitkin vuotta reippaitten Suomi-rouvien kantapäillä ilman sen selvempää tavoitetta. Juoksukaverini olivat jo alkukesästä ilmoittautuneet Big Surin puolimaratonille, mutta minä lykkäisi asiaa kesän kestoköhän vuoksi. Yritin jossakin vaiheessa syksyä ihan vakavissani ilmoittautua, mutta osallistujamäärä oli tullut jo täyteen. Kunnon elämäntapaintiaanin tavoin ajattelin, että näin oli asioiden tarkoitus mennä.

Viime tiistaina sain sitten yllättäen sähköpostitse osallistumisvahvistuksen. Armas ritarini oli katsonut parhaaksi puuttua peliin ja oli ilmoittanut minut hyväntekeväisyyshinnalla mukaan. Aikaa oli siis rapiat 10 päivää valmistautua koitokseen. Juoksukuntoa ei siinä ajassa ehdi enää juurikaan kohentamaan, joten ajattelin panostaa vaikka tankkaukseen ja ruveta syömään hulluna kaikkia vitamiineja ja hivenaineita. Tavoitteena on pysyä sunnuntaihin asti terveenä ja olla telomatta itseäni.

Ikilikaa

Aamu alkoi iloisesti kauan odotetulla kipsin poistolla. Varsin vaivattomasti neljä viikkoa kipseilyä sujui, potilas kulki entiseen tapaan pyörällä kouluun ja osallistui liikuntatunteihinkin reippaasti. Kipsiin oli kertynyt komea määrä nimikirjoituksia ja läjäkaupalla ikilikaa.

Kipsin sisältä paljastui valkoinen ruipeloranne, jota reunusti mustanpuhuvat rystyset. Minä ajattelin, että kyseessä oli kulahtanut rusketus tai muuten vaan aikansa elänyttä ihosolukkoa. Mutta niin vaan sairaanhoitaja reippaasti jynssäsi suurimman osan rätillä pois ja sanoi sen olevan ehtaa likaa. En edes viitsi miettiä mikä basiliskolauma niissä rystysissä asusti, pääasia että ne on nyt huuhdeltu viemäristä alas. Voi että on mukava elää taas vaihteeksi kipsitöntä elämää. Toivottavasti tätä iloa jatkuu pitemmän aikaa.

Veteraanien päivä

Tänään on koululaiset mötköttäneet kotona veteraanien päivän ansioista. Vapaapäivää vietetään USA:n armeijassa palvelleiden kunniaksi, mutta arjessa tämä ei kyllä näy paljon, muuten kun posti ei kulje ja virastot pysyvät kiinni. Kaupat toki tekevät bisnestä normaaliin tahtiin ja meidänkin työmies kiiruhti aamulla kiltisti sorvin ääreen. Juhlapuheita ja -paraateja on taatusti pidetty siellä sun täällä, ja veteraaneille on tänään tarjolla ilmaisia lounaita, vapaita sisäänpääsyjä ja alennuksia ostoksista.

Meikäläinen juhlisti veteraanien päivää käymällä hammaslääkärissä. Minä en kerta kaikkiaan tajua hammaslääkäreiden ajatuksenjuoksua, kun he ensin puuduttavat puoli päätä turraksi, tunkevat suun täyteen letkuja ja pumpulikääröjä ja sitten rupeavat juttelemaan mukavia. Kai sitä tohtorilla olisi tylsää touhuilla päivät pitkät mykkänä, mutta potilaalle on kyllä pikkuisen haastavaa niissä olosuhteissa tuottaa puhetta yhtään millään kielellä. Luulin jo aikanani Saksassa ottaneen absoluuttisen pohjakosketuksen hammaslääkärismalltalkiin, mutta nyt taisin vielä pistää paremmaksi. Voi herran pieksut sitä mongerrusta, kun minä kertoilin Suomen talvesta ja joulunvietosta suu vaahdossa ja kieli poskessa. Tuppasi vähän itseäkin naurattamaan.

Isänpäiväkelit kohdallaan

Kyllä meidän isin kelpaa. Viimeksi kesäkuussa juhlittiin täkäläistä isänpäivää ja nyt sitten suomalaista vastinetta. Yhtä juhlaa tämä meidän isin elämä, mutta on se kyllä kakkunsa ansainnut. Vähän epäreilulta vaan tuntuu se, että suomalainen ja amerikkalainen äitienpäivä sattuu samalle kohtaa kalenterissa. Mutta mitäpä meikäläinen juhlista, arkikin on niin turkasen mukavaa - ainakin hetkittäin. Tosin herkut kyllä kelpaa aina.

Aamuseremonioiden jälkeen veimme sankarin koirineen pitkälle lenkille. Täytyypä sanoa, ettei ennen ole vietetty isänpäivää shortseilla ja T-paidalla, ihan meinasi päähenkilö juhlapäivänään päästä päivettymään. Saa nähdä milloin varvastossut joutaa talvitelolle, vielä tänään ne olivat vauhdissa mukana.

Suksiboksi katolla

 

Mitä tekee suomalainen marraskuisena hellepäivänä Kaliforniassa? No käy shortseissa ja T-paidassa hakemassa läheiseen urheiluvälineliikkeeseen tilatun suksiboksin auton katolle. Ei taida moinen kuulua täkäläisten autojen normivarustukseen, sen verran eksoottiselta automme näytti 25 asteen helteessä. Nyt vaan sitten lunta odottelemaan ja putsaamaan hiihtovehkeitä hämähäkinseiteistä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun aiheutamme suksiboksikäyttäytymisellämme kummastusta kanssakulkijoissa. Olemme jo hurjassa nuoruudessamme autoilleet ympäri kesäistä Eurooppaa  suksiboksi pullollaan telttoja ja retkirompetta ja herättäneet kauhunsekaista hilpeyttä useammassa pääkaupungissa. Yhdeltä jos toiselta ohikulkijalta loppui varmaan mielikuvitus boksin käyttötarkoituksen tai sisällön suhteen. Lieneekö luulleet, että meluisin kanssamatkustaja laitetaan aina vuorollaan katolle jäähylle tai että kyseessä on rattoisa lomareissu äkäisemmän anopin kanssa.

Sankaripalvontaa

 

Olen jo aiemmin tässä blogissa julistanut arjen sankareiksi kaikki ulkomaille muuttavat lapset, jotka monesti aika köykäisellä kielitaidolla ja täysin vieraassa maassa ja kulttuurissa porskuttavat pitkiä koulupäiviä. Tänään olen netissä seurannut onnettomuudessa loukkaantuneen suomalaisen freestylelaskijan Pekka Hyysalon ainutlaatuista paranemisprosessia ja mykistävää periksiantamattomuutta ja luonteenlujuutta. Meillä on täällä omissa suomalaispiireissä ollut vastaavanlainen sankaritarina, jota on ollut huikeaa seurata vierestä. Melkoisia sankareita ovat myös ne maannaiset- ja miehet, jotka ovat pyyteettömästi organisoineet apua ja tukeneet yötä päivää hädässä olevaa perhettä.

Jotenkin taas J. Karjalainen alkaa laulaa takaraivossani, kuinka me kaikki ollaan sankareita, kun oikein silmin katsotaan. Minunkin lähipiirini on aivan pullollaan sankareita, lähimpänä niistä armas kestoritarini, joka väsymättä jaksaa pelastaa minut ahdingosta ja tuo auringonpaistetta risukasaan. Korkealle jalustalle nostan myös lasten sotaveteraaniukin ja supermummun, joka jaksaa iloisesti porskuttaa eteenpäin vaikka terveystilanne heittää välillä melkoisia kapuloita rattaisiin.

Sitten mennäänkin jo Super-Hessu-osastolle ja niihin kaikkiin ystäväpiirini uskomattomiin tiikeriemoihin ja -isiin, jotka venyvät ja vanuvat päivästä toiseen ihmesuorituksiin lasten parhaaksi. Monet heistä tekevät sen vielä ruokakunnan ainoana aikuisena, kantaen vastuuta yötä päivää. Nämä samat ihmiset sitten jaksavat vielä myötäelää ystävien elonpolun ylä- ja alamäkiä, kertakaikkisia helmiä olette kaikki!!!

Kivikummajaisia

 

Tänään teimme ystäväperheen kanssa pikaisen iltapäiväretken Castle Rock State Parkiin. Onhan tämä aivan päätöntä, että reilun vartin automatkan päässä on luksusluokan vaellusmaastot. Tämä kyseinen kansallispuisto on kuuluisa ihmeellisistä kivenkärkäleistä, joita on nakeltu pitkin rinteitä. Taas nousi pieneen mieleen ziljoona kysymystä, jotka jäivät ilman vastausta.

Kivissä oli ihmeellisiä koloja ja onkaloita, joiden on pakko olla jääkauden tekosia. Yritin epätoivoisesti googlettaa täkäläisestä jääkaudesta ja sellainen Kaliforniassa on totta tosiaan ollut noin 18 000 vuotta sitten. Jännä vaan kun kansallispuiston sivuilta tai esitteistä en löytänyt mitään mainintaa asiasta. Ilmeisesti jääkauden jälkiä luonnossa ei tuoda esille samalla intensiteetillä kuin Suomessa.

Keskusteluviikko

Alaluokkien koulussa on tällä viikolla keskusteluviikko. Ainakin meidän koulupiirissä tämä tarkoittaa lyhyitä koulupäivä oppilaille, kotiin päästään jo 12.30 eikä 15.05 niinkuin normaalisti. Helpolla eivät opettajatkaan täällä pääse, jokainen oppilas vanhempineen saa 20 minuutin keskusteluajan. Aika hyvä porkkana on lukuvuoden ensimmäisen kolmanneksen todistus, joka käydään tapaamisessa läpi ja sen saa kotiin mukaansa.

Arvioitavia aineita on englanti, matikka, historia, tiede sekä käyttäytyminen ja työskentelytaidot. Paljon on meidän poika tänäkin syksynä oppinut, eikä vieras kieli tunnu hidastavan menoa lainkaan. Todistuksen viimeisellä sivulta löytyy opettajan vapaamuotoiset kommentit oppilaasta. Kovasti ihailen opettajan ammattitaitoa ja ihmistuntemusta, hän on oppinut hienosti tuntemaan lyhyessä ajassa meidän kelmin. Parhaan kommentin hän oli jättänyt todistuksesta pois, nimittäin että koltiaisella on koulun parhaat halit, jotka tulevat suoraan sydämestä.

Kirjamyyjäiset

 Alakoulun touhumammat ovat järjestäneet Scholasticsin kirjamyyjäiset koulun kirjastoon. Ei voi kun ihailla paikallisten mammojen sitoutumista lasten koulunkäynnin tukemiseen, ei moista vapaaehtoisresurssia ole suomalaisissa kouluissa tarjolla. Koulun kirjasto on taiottu kirjakaupaksi, joka on yleensä auki koko koulupäivän ja tänään myös poikkeuksellisesti illalla.

Kävimme iltaretkellä kirjamyyjäisissä, ja kuten arvata saattaa ostettavaa löytyi jokaisen lukutoukan makuun. Olen kovin onnellinen, että kirjat vielä kolahtavat nykyajan lapsosiin. Nyt vaan kääräisen viltinmutkaan koko lapsiläjän ja rupeamme viettämään pimeitä syysiltoja laatuseurassa.

Metsämies yöretkellä

 

Meidän nuorempi metsänvartija on nyt kurssinsa suorittanut, saanut todistuksensa ja sheriffintähtensä. Melkoisen napakka perehdytys oli kyseessä, neljä parin tunnin pompsia ja sitten oli pätevyys saavutettu. Kaikki kurssin menestyksekkäästi suorittaneet pääsivät parin päivän leirille San Josen vuoristoon. Ei näitä maisemia voi kylliksi ylistää, luonnontaidetta kauneimmillaan.





Meidän partiolainen pakkasi eilen innoissaan rinkkansa ja lähti hyvin varustettuna leireilemään. Reissu oli mennyt mukavasti, mutta oli kuulema ollut aika kesyä puuhaa verrattuna Suomen partioleireihin. Teltta oli ollut aivan liian helppo pystyttää, eikä leirillä ollut päässyt oikein käyttämään erätaitojaan. Ruuaksikin oli ollut hamppareita ja hodareita, eikä mitään kunnon ruokaa niinkuin Suomessa. Koomisista oli se, että lasten erävarusteet kuljetettiin leirin päätteeksi muutaman sadan metrin matka parkkipaikalle autolla. Meidän sissi kun on tottunut Suomen metsissä roudaamaan omaa rinkkaansa kilometritolkulla niin paisteella kuin pakkasella.