Viikonloppu tuli ihan tarpeeseen, kaikki olivat kyllä lepotaukonsa ansainneet. Lapset jaksoivat ensimmäisen kouluviikon mainiosti, kaikki sujui tosi sutjakkaasti verrattuna viime tammikuun tahkoamiseen. En kyllä suosittele kenellekään lapsiperheelle muuttoa ulkomaille kesken lukuvuotta, kun kaikki infot ja perehdyttämiset on annettu lukuvuoden alussa. Sitä joutuu sitten vaan arvailemaan ja tekemään johtopäätöksiä olemattomista johtolangoista ja ennen kaikkea oppimaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Pahinta on se, ettei välttämättä edes tajua mitä kysyä, kun ei hoksaa, mitä ei ymmärrä. Aika nöyrillä mielin ja matalalla profiililla tässä saa taaplata ja aina ei kykene hoitamaan asioita niin fiksusti kun haluaisi. Silti pää pysyy pinnalla ja mieli virkeänä, kun haasteita riittää. Ja voi sitä riemua, kun sitten seuraavalla kerralla osaa hoitaa asiat piirun verran paremmin.
Huvittavaa kyllä se taisin olla minä, joka oli kaikista uupunein. Yhtäkkiä piti olla kuskaamassa jokaista lasta yksitellen sinne sun tänne tarkalla aikataululla. Piti lukea ja täyttää ja allekirjoittaa tsiljoona lappua. Ehdin käydä viime viikolla jo yhdessä vanhempanillassa ja yhdessä vapaaehtoisavustajien infossa. On taas ihan tervettä joutua pökkelöimään puupäänä, kun ei tiedä kaikkia niitä kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki muut tuntuvat imeneen jo äidinmaidossa. Jälleen kerran taas valkenee omien lasten arki ja sen haasteet, kuinka uskomattoman urheita ja venymiskykyisiä he ovat. Hatunnosto, respect.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti