Jo joutui armas aika...

Ajatukset on kovasti olleet viime päivinä valtameren toisella puolen ja ennen kaikkea koulumaailmassa. Tuntuu niin hassulta ja vähän haikealtakin seurata täkäläiseen koulujen loppukiriä ja ajatella oman koulun ja kollegoiden kevättouhuja. Täällä painetaan high schoolissa viimeiseen asti täysillä, ensi viikolla jatkuu vielä lukuvuoden päättökokeet. Jos on jäänyt oppiin aukkoja, niin niitä voi paikkoa kesäkoulussa kuuden viikon ajan. Myös pienemmille on tarjolla kesäopetusta esim. englannin kieleen, mutta meidän viikarit on jotenkin onnistuneet välttymään kutsulta.

Kyllä on kollegat siellä ja täällä lomansa ansainneet, ainutlaatuisen tärkeää ja todella vaativaa työtä kaikki opettajaihmiset tekevät. Joukkoon mahtuu vaikuttavia persoonia ja hienoja ihmisiä, jotka suurella sydämellä ja hiljaisella viisaudella jättävät lähtemättömän jälkensä usean lapsen elämään. Monen tällaisen tuntemattoman suuruuden kanssa minulla on ollut onni ja ilo työskennellä. Rentouttavaa kesälomaa kaikille armaille työkavereille ja ihanille oppilaille!

Kojootinkarkottimet

Olen saanut runsaasti palautetta iltahämärässä lenkkeilystä. Viisaat tiesivät kertoa, että auringonlaskun jälkeen on kojoottien ruokailuaika ja fiksut eivät silloin lähde haahuilemaan syötiksi. Noh, minäpä ajattelin olla ovela ja tehdä hieman investointeja turvallisuuteni eteen, jos lenkki sattuu joskus vähän venähtämään. Marssin kauppaan ja ostin kaikista räikeimmät juoksuvetimet mitä sieltä löytyi. Toivottavasti ne näyttävät kojooteista hyvin kirpeiltä ja pahanmakuisilta tai suorastaan myrkyllisiltä. Jos niistä ei mitään muuta hyötyä ole, niin rakas likinäköinen ritarini erottaa minut pöpeliköstä pelastusretkellään.

Lisäksi mietin valmiiksi kojoottien mielestä luoltaantyöntäviä ja pelkoaherättäviä suomalaisia laulelmia. Mieleeni tuli Oolannin sota ja Porilaisten marssi, parempia ehdotuksia otetaan vastaan. Mikki Hiiri merihädässä ei taida tässä tilanteessa toimia, paitsi se meripeikkokohta voisi olla vaikuttava. En ole ihan varma kojoottien musiikkimausta, ja luulen että tositilanteessa kuitenkin yllätän itseni ja vetäisen jonkun yllätyskortin hihasta.

Monsterikukkanen kavereineen

 

Google on taas käynyt kuumana, kun olen yrittänyt tunnistaa naapuruston puita ja kukkasia. Kestopähkinänä meillä on ollut sellainen ainavihreä puu, jossa hedelmän virkaa hoitaa eräänlaiset tötteröt. Nyt se puu revähti vihdoinkin kukkimaan, joten tunnistaminen helpottui huomattavasti. Kukinnot on aivan jäätävän kokoisia valkoisia möhkäleitä, joissa yksi terälehti on melkein kännykän kokoinen. Tällä hetkellä olemme vakavasti kallellaan Magnolia-suvun puoleen. Kyseessä on luultavasti Magnolia grandiflora, tuttavien kesken Southern Magnolia.

Hortonomiystävät on sydämellisesti tervetulleita tänne hortoilemaan kanssani kasveja bongailemaan. Odotan innolla, että jollekin lapsista tulisi koulussa vastaan kasvintunnistusta, ja varmuuden vuoksi olen ilmoittanut kuopuksen partioon tutustumaan paikalliseen luontoon. Tähän loppuun vielä hieman varmempi havainto alppiruusuista, täkäläiset rodot on jo kukintansa ehtoopuolella.

Prinsessa ja kaksi kojoottia

Tänään lenkki venähti illansuuhun ja meinasi tulla vähän hämärän kanssa kiirus. Puoli yhdeksän jälkeen pimeys humpsahtaa enemmältikin nopeasti ja näillä nurkilla ei ole vielä keksitty katuvaloja. Ellei satu olemaan kirkasta kuutamoa tai otsalamppua, niin pimeällä lenkkeily on kuin säkki päässä juoksisi.

Siinäpä sitten jolkuttelin viimeistä julmetun pitkää ylämäkeä auringon jo laskettua ja huomasin tiellä villisti vapaana juoksevia koiria. Melkoista kiitolaukkaa ne menivät ja yhtäkkiä lähtivät kiihdyttämään vauhdilla minua kohti. Ensimmäinen suhahti vierestäni ohi ja kaksi seuraavaa pysähtyivät jarrut kirskuen jonkin matkan päähän minusta. Siinäpä sitten silmäilimme toisiamme - minä ja kaksi kojoottia, emmekä oikein tienneet kenen olisi pitänyt väistää ja minne.

Hieman hiipi kylmänväreet selkäpiitä, yhden kojootit kanssa luulen pärjääväni, mutta kahdestaan ne olivat jotenkin rohkeampia ja röyhkeämpiä. Mitäpä siinä muuta, kun kännykkä käteen ja pikainen puhelu henkilökohtaiselle ritarilleni, jotta kiinnostaisiko pelastaa neito pulasta, on paha pattitilanne kojoottien kanssa. Sieltähän se syöksyi hetkessä hopeisella ratsullaan, oli unohtanut silmälasit kiireessä kotiin, ja hurautti ensimmäisellä yrityksellä ohi, vaikka heiluin tuulimyllynä tien poskessa. Mutta niin saatiin prinsessa pelastetuksi ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Memorial Day - muistopäivä

Toukokuun viimeisenä maanantaina vietetään kansallista vapaapäivää Memorial Daytä, jolloin muistellaan Yhdysvaltain armeijan palveluksessa menehtyneitä naisia ja miehiä. Koululaisilla on vapaapäivä, samoin suurimmalla osalla työn raskaan raatajista. Kaupat ei suinkaan ole kiinni, vaan Memorial Day on yksi alennusmyyntien paraatipäivistä. Tästä päivästä alkaa myös kesälomakausi, joka kestää syyskuun ensimmäisenä maanantaina juhlittavaan Labor Dayhin. Koululaisilla on vielä kaksi viikkoa kesälomaan, sitten huokaistaan oikein urakalla.

Madagaskarin lumoissa

Voi että minä samaistun voimakkaasti Madagaskar kolmosen maailmaan. Ensinnäkin siitä riemunkirjavasta otusjoukkiosta löytyy sielunveljet ja -sisaret jokaiselle meidän perheenjäsenelle. Kuopuksen pirskahtelevaan luonteenlaatuun sopii loistavasti Alex the Lionin ja King Julianin roolisuoritukset, kun taas keskimmäinen tunnistaa itsensä Skipper-pingviinin hahmosta. Esikoinen on puolestaan Gloria-virtahevon ja Marty-seepran risteytys, joka tykkää iloisesti rallatella Afro circus -biisiä. Rosien vastine elokuvassa on Sonja-karhu. Miehelleni lankeaa iloisen höppänän Melman-kirahvin osa ja minulla on kyseenalainen kunnia olla hirviömäinen kapteeni du Bois, joka julmasti jahtaa päähenkilöitä. Ainoa mikä minua lohduttaa on se, että samaa viittaa on laskettu myös lasten ihastuttavan uimavalmentajan leveille harteille.

Elokuvassa seikkaillaan ympäri Eurooppaa toinen toistaan tutummissa paikoissa, joita ehdimme hartaudella kouluamaan Saksan vuosinamme. Loppuhuipennuksena Madagaskarin sekalainen seurakunta matkustaa rapakon taakse Amerikan-kiertueelle. Sillä tiellä täällä ollaan ja seikkailu jatkuu.

Carpe diem

Nyt meillä on virallisesti kaksi teiniä talossa. Elämäni aurinkoinen, yksi niistä neljästä, täytti eilen vuosia. On se vaan jännää, miten itse on ollut jo vuosia iätön, tuntuu ettei vanhene vaikka mittariin napsahtaa uudet lukemat. Kaipa se on tämä maailman valloitus, mikä pitää mielen virkeänä. Sitä ei vaan ehdi sammaloitumaan ja kangistumaan kaavoihin, eikä todellakaan miettimään omaa vanhenemistaan.

Meidän perhe on vaihtanut maata viiden vuoden aikana kolme kertaa. Ulkomaille muuttaminen on rankkaa, mutta siinä on aina vahvasti mukana seikkailun tuntua ja uutuuden viehätystä. Alku on tosi haastava, mutta kun sen mankelin läpi pääsee, niin osaa nauttia elämän yksinkertaisista iloista ja antimista. Paluumuutto Suomeen on tavallaan helpompaa, varsinkin jos palaa tuttuun kotiin, kouluun ja työpaikkaan. Toisaalta arjesta puuttuu seikkailumieli ja selviytymisen meininki, elämä menee helposti tasapaksuksi puurtamiseksi. Jo muinainen roomalainen totesi fiksusti, että carpe diem - tartu hetkeen. Nauti siitä kohdasta elämänpolkua jota satut taaplaamaan, älä turhaan kurki mennyttä olkasi yli äläkä kuikuile epätoivoisesti seuraavan kurvin taakse.

Dioraamaa ja avoimia ovia

Kuopuksen koulussa oli tänään avoimet ovet ja paikalla porukkaa sankoin joukoin. Opettaja oli laittanut runsaasti näytille oppilaiden tuotoksia, viimeisimmät kiikutettiin tänä aamuna paikalle. Olen kyllä todella vaikuttunut kuopuksen saamasta opetuksesta. Projekteja riittää, mutta ne on todella mielekkäitä ja erinomaisesti ohjeistettuja. Täkäläiselle kotirouvalle on aivan hyvä omata jonkinlaista askartelutaustaa eikä opettajakokemuksestakaan haittaa ole. Monet projekteista tehdään alusta loppuun itsenäisesti kotona kuten tänään palautettu dioraama, jossa piti kenkälaatikosta taikoa valitsemansa uhanalaisen eläimen elinympäristö.

Kouluvuosi alkaa kallistua kohti loppua, jäljellä on enää kaksi viikkoa. Aika repaleinen on ollut meidän lasten kevätlukukausi erinäisten sairastelujen vuoksi. Jos mitään sairautta ei ole vaivana, niin meidän Tarzan kyllä keksii jonkun pienen tapaturman virkistämään arkea. Tänäänkin oli sähköjänikseni juossut koulun jälkeen hullua vauhtia jyrkkää alamäkeä autolle ja jarrutus oli mennyt pitkäksi. Eiköhän rakkaani ollut läsähtänyt naama edellä puuhun ja kumauttanut nenänsä oikein kunnolla. Tästäkään vaarasta en ollut älynnyt etukäteen osannut varoittaa.

Epäreilua!

Noinkohan sitä kannatti tuulettaa ja hurrata paikalliselle ajokortilleni. Meidän ykköskuski sai jo viikkoja sitten omansa postitse oikein onnittelukirjeen kanssa. Minä laskin päiviä ja kävin innokkaasti postilaatikolla, tosin laihana saaliina oli yleensä laskuja ja mainoksia. Oi tätä onnenpäivää, tänään se köllötteli postilaatikon pohjalla - kirje liikennevirastolta. Minä  rupesin heti uteliaisuuttani tunnustelemaan kirjeen sisältöä ja ehdin jo ajattelemaan, että onpas nämä amerikkalaiset ajokortit aika joustavaa materiaalia, kun niitä kärsii kaksin kerroin taitella.

Kissanviikset, ei siellä kirjeessä mitään ajokorttia ollut, vaan taas uusi väliaikainen versio, joka on voimassa neljä kuukautta. Maahanmuuttoviranomaiset eivät olleet kiireiltään ehtineet reilussa neljässä kuukaudessa ilmoittelemaan, että minulla on oikeus olla maassa. Näinpä en voi saada pysyvää lupaa ajella autolla ennen kuin joku ehtii kipittämään sen tiedon perille. Niin kun minä ehdin jo kuvitella, että alan vihdoinkin olla täällä olemassa, ARGH!

Metrinen liero

 

Nytpä se sitten toteutui, kauan kauhulla odottamani käärmekohtaaminen. Tapahtumapaikka ei voinut mitenkään olla joku syrjäinen vaellusreitti kaukaisella vuorenrinteellä vaan meidän talon edustalla oleva tie. Muutama koiranulkoiluttaja oli bongannut sen tieltä ja oli pysähtynyt kuvaamaan moista komeutta. Meidän tähtisilmä tietenkin hoksasi tilanteen ja kiiruhti kameran kanssa paikalle.

Minä julistin koko kuppikunnalle jyrkän ulkonaliikkumiskiellon ja riensin ikuistamaan kutsumattoman vieraan. Eiköhän se metrinen jytky luikertellut kylmän viileästi suoraan meidän pihan laitapöheikköön. Pikaisen googlailun ja yksittäisen täsmäpuhelun jälkeen olen melkoisen vakuuttunut, että olen tänään tehnyt henkilökohtaisesti tuttavuutta sukkanauhakäärmeen suvun edustajaan. Ne on kuulema suosittuja lemmikkejä, mutta minä ajattelin pitäytyä näissä karvaisemmissa versioissa.

Läähätystä lenkkipolulla

Aamukuskauksen jälkeen on kotirouvalla aikaa lähteä vaikkapa reippaalle lenkille. Näillä lämpötiloilla ei juoksentelua kannata lykätä iltapäivään, vaan on syytä startata ennen aamuyhdeksää. Sitten kun siihen pistelee reilut pari tuntia vuoren rinnettä ylös alas ja välillä tassuttelee tasamaalla kuumuutta hohkavalla asfaltilla, niin voin taata että enää ei viluta.

Jossakin vaiheessa vaan huomaa, että kropan viilennysmekanismi ei enää toimi. Hörpin vettä tasaiseen tahtiin juomapullosta, mutta siitä huolimatta kone vaan kuumenee. Naama hohkaa tummanpunaisena vaikka yritän juomapaikoilla viilennellä kastelemalla kasvot ja hiukset. Kieli on kuivunut koppuraksi eikä auta vaikka kuinka läähättää. Ilman lämpötila on loppua kohti jo lähellä kolmeakymmentä ja meikäläisen ruumiinlämpö varmaan lähempänä neljääkymmentä.  Kyllä tässä vierähtää vielä tovi, ennen kuin tämä elimistö saadaan säädettyä toimimaan Kalifornian keleillä.

Eläinlääkärissä

Koiraneitimme oli jo korkea aika saada yksivuotisrokotukset, joten aamutuimaan pakkauduimme Poschun kyytiin ja hurautimme läheiseen lemmekkitarvikekauppaan. Sunnuntaiaamuisin siellä päivystää puolentoista tunnin ajan paikallinen eläinlääkäri hoitajineen ja paikan päällä saa ilman ajanvarausta lemmikilleen rokotukset ja verikokeita sekä tarvittavia lääkkeitä. Täällä koirille suositellaan kerran kuussa otettavaa matolääkettä ympäri vuoden.

Meitä palveltiin tosi sutjakkaasti ja reilussa varttitunnissa oli kaikki asiat hoidettu. Rosie sai pidettyä teatraalisuutensa kurissa ja kesti urheasti piikittelyt. Eläinlääkäri ja hoitaja kuuntelivat silmät pyöreinä, kun me stereona lepertelimme oudolla kielellä koiran tainnoksiin. Palkinnoksi reipas karvaturrimme sai uuden upean pinnin ja herkullisen luun, joten kyllä kannatti kärsiä!

Jogathlon

Täkäläisiltä touhutädeiltä ja -sediltä ei lopu kekseliäisyys varainkeruussa. Viikko sitten oli middle schoolissa hölkkätapahtuma, jossa kerättiin varoja kunnan koululaitokselle. Homma toimi Suomesta tutun Unicef-kävelyn periaatteilla, eli vanhemmat sponsoroivat oppilaan suoritusta maksamalla tietyn summan jokaisesta juostusta tai kävellystä noin 600 metrin kierroksesta. Aikaa oli varattu reilusti, noin kolme tuntia.

Vanhemmille ilmoitettiin selkeäsanaisesti, että jokaisen lapsen toivotaan tienaavan koululle vähintään 150 taalaa.  Verovähennyskelpoisen lahjoituksen voi maksaa per kierros tai sitten könttäsummana. Pikkuhilut ei kiinnosta, parasta olisi maksaa shekillä. Hankituilla varoilla  täydennetään koulun budjettia ja saada palkattua jopa kaksi kokopäiväistä opettajaa ja kirjastonhoitaja.

Ilmassa oli melkoista urheilujuhlan tuntua ja opettajat ja paikalle tulleet vanhemmat kannustivat oppilaita villisti. Oppilaiden motivoituneisuutta varmisteltiin sillä, että jokaisesta kymmenestä kierretystä kierroksesta oppilas sai arpalipun, jolla pääsee tavoittelemaan monenlaisia palkintoja ja päävoittoa, joka Piilaakson tyyliin on  iPad mini.  Eiköhän meidänkin keskimmäinen innostunut tsemppaamaan hurjasti ja meidän järkytykseksi ehti kiertämään kokonaista 19 kierrosta.

Iltasatuja

 

Meidän perheessä on sellainen mukava perinne, että lapset lukevat tai kertovat iltasatuja äidille. Tai tarkemmin sanottuna yrittävät ehtiä ennen kuin äiti kuukahtaa. Minullahan ei tunnetusti ole yleensä sen suurempia ongelmia nukahtamisen kanssa, monesti en edes muista pään koskettavan tyynyä ennen kuin olen jo tajuton. Valitettavasti nämä loistavat unenlahjat aktivoituvat myös auton ratissa, joten äänikirjoja en uskalla autossa yksikseni kuunnella.

Tätänykyä tämä kunniatehtävä on jäänyt täysin kuopuksen harteille. Mammahan ei moista palvelua vastaan pyristele laisinkaan, varsinkin kun samalla lukijan suomen kieli pysyy mukavasti yllä ja sanavarasto rikastuu. Lapset ovat vuosien varrella saaneet kummeilta ja sukulaisilta lahjaksi loistavia kirjoja ja kaikki nämä aarteet raahattiin muuttokuormassa mukana. Niistäpä riittää tainnutustarinoita useammalle illalle. Aivan tosi tehokas unilääke on ollut Tatun ja Patun outo unikirja. Eräänkin kerran olen havahtunut siihen, että kuopus nostaa lempeästi silmäluomeani ja yrittää epätoivoisesti saada minut katsomaan kirjan kuvia.

Musikaalitähtien tuiketta

 

Voi tätä amerikkalaista show-meininkiä! Vanhemmat oli kutsuttu yleisöksi katsomaan kuopuksen luokan näytelmää. Minulla ei ollut sen suurempia ennakko-odotuksia, lasten esityksiä on aina mukava katsella. Ensimmäisten minuuttien jälkeen pitelin lattiaan lonksahtaneesta leuastani kiinni kaksin käsin  ja tuijotin aivan äimän käkenä meininkiä lavalla.

Kyseessä ei ollut mikään kytynen koulunäytelmä vaan lähes Broadway-tason musikaali, jossa jokainen luokan oppilas marssi yksin tai pienessä ryhmässä vetäisemään oman soolobiisin. Osa esiintyjistä oli aivan synnynnäisiä virtuooseja, jotka rakastivat olla huomion keskipisteenä ja suorastaan säteilevät lavalla. Meidän Suomi-poika ei päässyt ihan samalle rentouden tasolle, mutta reippaasti suoriutui omasta osuudestaan muurahaissoturin roolissa. Kyllä täällä lapset saavat arvokasta esiintymiskoulutusta jo pienestä asti.

Uimataidoton rotta

Ja nyt en sitten tarkoita meidän karvaturria Rositaa, joka kyllä märkänä näyttää aivan rotalle ja ei niin kauheasti ole mielistynyt uimiseen. Valitettavasti tällä kertaa on kyse ihan aidosta kalifornialaisesta rotasta, joka on jossakin vaiheessa päivää päättänyt pompata meidän yksityisuima-altaaseen kroolaamaan. Liekö tullut kramppi jalkaan vai onko altaan syvyys päässyt yllättämään. Joka tapauksessa rotta on ennemmin tai myöhemmin joutunut turvautumaan uimaan käsipohjaa ja harmi kyllä pää ei ole yltänyt pinnalle.

Siellä se nyt sitten mötköttää altaan pohjalla kyljellään ilman isompaa kiirettä. Mietin ohikiitävän hetken pelastustoimenpiteitä, mutta sitten ajattelin heittäytyä uusavuttomaksi. En aio ruveta pitämään hautajaisia, ei minulla ole edes lapiota millä kaivaa kuoppaa. Jos jätän ruumiin maan pinnalle, niin joko Rosita käy sitä maistelemassa tai pihapuun haukka tai meidän kotikojootti luulee minun avanneen virallisen ruokintapisteen ja rupeaa päivittäin vaanimaan uutta makupalaa. Taidanpa laittaa vahingon kiertämään ja jätän ongelman alassedän ratkaistavaksi. Saa nähdä kuinka paljon klooria täytyy veteen lisätä ja kuinka pitkä käyttökielto altaalle langetetaan.

Kukkaiskatsaus

Pihamaan paras ruusuloisto alkaa olla jo ohitse ja on seuraavien kukkasten vuoro. Kukkapenkit on kerta kaikkiaan niin karmeassa kunnossa, että puutarhuritkin kiertävät ne kaukaa. Alunperin pihasuunnittelussa on varmaan ollut joku idea, mutta se on kyllä hämärtynyt jo vuosikausia sitten. Nyt on jäljellä sekava seurakunta kasveja, jotka rehottaa epämääräisessä järjestyksessä ja osittain varsin kituvassa kunnossa.

Joka tapauksessa on aina kiva bongata uusia kukintoja, kun ei kasvin ulkonäön perusteella ole mitään ennakko-odotuksia. Yksi risu yllätti iloisenkeltaisella kukinnollaan ja samoin jollakin päivänliljan pikkuserkkulla oli varsin elegantti kukkanen.

Hyvää äitienpäivää

Noin ylipäätään tykkään arjesta kovasti, enkä ole niinkään juhlaihminen. Äitienpäivä on kuitenkin aina ihana, kun silloin saa heittäytyä vielä normaalia prinsessammaksi. Tämä on myös ensimmäinen äitienpäivä, jolloin juhlahulinassa on mukana yksi uusi jäsen eli hauvavauvani Rosie. Aamukahvit sängyssä oli varsin sähköinen tapahtuma, kun perheen pienimmäinen heilui häntäänsä kanssa vaanimassa ylimääräisiä makupaloja.

Jotta ei pääse juhlahumussa ihan arjesta vieraantumaan, niin jätemylly päätti ruveta temppuilemaan. Lisäksi eilen  illalla nettiyhteys häippäsi, eikä suostunut palaamaan takaisin ennen kuin tänään aamulla. Toivottavasti se ei ota sitä tavaksi. Parasta tässä on tietenkin, että tekninen tukeni on poistunut tilapäisesti maasta kotimaankeikalle. Mutta ei hätää, vielä on juustokakkuvalikoimassa valloittamattomia viipaleita.

Perjantailounaalla

Pitkän viikon päätteeksi oli mukava piipahtaa hyvässä seurassa perjantailounaalle Kissalaan. Olen jo pitkään katsellut sillä silmällä Los Gatoksen "vanhaa" kaupunkia ja sen houkuttelevan näköisiä ravintoloita, joista löytyy keskieurooppalaiseen tyyliin mahdollisuus ruokailla ulkona. Sinnepä siis lompsuttelimme reippaasti ja onnekkaasti löysimme vapaan pöydän.

Täällähän voi ravintolaan mennessä olla varma, että saa hyvää palvelua, sillä leijonanosa tarjoilijan palkasta koostuu juomarahoista.  Välillä ihan ahdistaa, kun koko ajan ollaan kyselemässä, että onko kaikki hyvin. Tekisi mieli joskus sanoa, että osataan kyllä ilmineerata, jos ollaan jotakin vailla. Saimme kyllä tänään aivan kuninkaallista kohtelua, tarjoilijoita juoksi solkenaan meitä palvomaan. Minun täytyi oikein ihailla henkilökunnan sanataituruutta, uskomattoman hienoin sanakääntein pystyy yksinkertaisia asioita toimittamaan. Allergiatkin otettiin enemmältikin vakavasti, ihan itse pääkokki kutsuttiin paikalle varmistamaan, että katkarapusalaattini on varmasti turvallinen. Täällä kun ei haluta ottaa sitä riskiä, että asiakas nostaa oikeusjutun astmakohtauksesta.

Puhuva koira

Meidän Rosita on ruvennut puhumaan, tai siis ainakin omasta mielestään. Aivan totisella naamalla se tuijottaa minua nappisilmillään ja urahtelee ja ulvahtelee. Yleensä suupielestä roikkuva leluskunkki tai kettu antaa sopivasti osviittaa keskustelun aiheesta, mutta toisinaan joutuu tosissaan yrittämään virittäytyä koiran aaltopituuksille.

Kaikista huvittavinta on se vankkumaton itseluottamus, joka karvakuonostamme uhkuu. Koirallamme ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö viesti menisi perille. Ja jos kommunikaatiossa on ongelmia niin se menee aina vastaanottajan piikkiin. Tosi kätevä strategia kelle vaan ulkomailla elävälle, joka joutuu selvittämään arkisen asian jos toisenkin vieraalla kielellä. Aikamoista siviilirohkeutta ja venymistä se joskus vaatii, mutta sehän tämän ulkosuomalaisuuden suola onkin, että ei helposti arjen haasteissa pääse sammaloitumaan.

Petturipilvet

Minulla meni pitkän aikaa tottua siihen, että aamulla ei tarvitse ensimmäisenä tihrustaa sälekaihtimien välistä tarkistaakseen säätilaa. Täällä kun lähtökohtaisesti paistaa mollottaa aurinko lähes aina. Viimeisestä sateesta on vierähtänyt laittoman kauan ja viime viikon yli 30 asteen helteiden jälkeen luonto läähättää kieli pitkällä kuin Rosie konsanaan.

 

Lauantain tuulenmyräkkä vaihtoi ilmanalaa, lämpötilan putosi kymmenellä asteella ja toi mukanaan lupaavan näköisiä sadepilviä. Siellä ne sitten hengailee taivaalla, eikä saa tasan yhtään mitään aikaiseksi. Minä olen jalkapohjat ruvella tanssinut sadetansseja takapihalla ja pilvistä ei ole herunut pisaraakaan vettä. Minua on huijattu, samannäköisistä pilvistä sataisi Oulussa monta päivää saavitolkulla vettä.

Rositan ravintolisät

 

Hänen kuninkaallinen koiruutensa prinsessa Ambrosia (tottelee satunnaisesti myös nimiä Rosie, Rosita ja Rousku) on ollut viime aikoina hyvin tyytymätön muonitukseensa. Kuivamuona ei nappase alkuunsakaan, paitsi jos ollaan kyläpaikassa ja kaverilla on parempia nappuloita tarjolla. Tämähän tarkoittaa sitä, että hemmoteltu sylikoiramme joutuu herättelemään olemattomia metsästysvaistojaan ja on suorastaan pakotettu itse hankkimaan ravintoa.


Pihamaalla Rosien refleksit ja vaistot riittävät juuri ja juuri heinäsirkkojen vaanimiseen ja myyrän koloon kurkkimiseen. Ohi vilistäviä oravia ja pupuja karvakuonomme ei kertakaikkiaan hahmota. Yököttävä uusi makuelämys oli pressun mutkasta löytynyt kuollut sisilisko, joka oli muutaman päivän paistatellut auringossa.

Huomattavasti paremmat apajat löytyy sisätiloista. Eräänkin kerran on koiraneitimme löytynyt ruokapöydältä parta pizzakastikkeesta punaisena. Ei auta vaikka kuinka vakavia keskusteluja asiasta käydään, pizzaa ei Rosita pysty mitenkään vastustamaan,vaan hyppää kenguruloikalla pöydälle. Olipa tässä muutama viikko sitten kadonnut pöydältä hampurilaisen puolikaskin parempiin suihin.

Tähtitestausta

Täällä on koulumaailmassa meneillään hurja testaaminen. Kalifornian kouluissa tehdään kaikille 2.-11.-luokkalaisille kesän kynnyksellä STAR-testit (Standardized Testing and Reporting), joilla pyritään selvittämään Kalifornian koulusysteemin toimivuutta ja oppilaiden yleistä osaamisen tasoa. Testattavia aineita on  luokkatasosta riippuen matematiikka, englanti, tiede ja historia. Oppilaiden tulokset jaetaan neljään kategoriaan: edistynyt, pätevä, rajoittuneet perustiedot ja vajavaiset tiedot. Tavoitteena olisi saada kaikki oppilaat selviytymään edistyneen tai pätevän tasolla.

Muutaman viikon ajan on oppilaat treenanneet edellisten vuosien STAR-testeillä ja jokainen opettaja on yrittänyt hioa oman iskuryhmänsä huippukuntoon. Vanhemmille on annettu napakat ohjeet laittaa lapset edellisenä iltana aikaisin nukkumaan ja ruokkia aamulla ravitsevalla aamiaisella. Myös terveellinen välipala olisi suotavaa pakata mukaan. Kovin tosissaan tuntuu kaikki olevan, puntarissa on sekä opettajan henkilökohtainen ammattitaito että koko koulun maine.

Karkumatkalla

Yllätimme itsemme armaan mieheni kanssa ja karkasimme yönylireissulle San Franciscoon ilman lapsia ja koiraa. Edellinen kerta kun olemme yhdessä olleet reissussa sijoittuu edelliselle vuosituhannelle, joten aivan pinttyneestä tavasta ei ole kyse.

Hotelli oli hulppea tornitalo ihan keskustassa, josta avautui hienot näköalat kaupungin ylle ja Bay Bridgelle. Huone oli 26. kerroksessa, joka oli riittävän korkealla, jotta minun korkeanpaikankammoni ei aktivoitunut. San Franciscon katukuva on kuin iloinen ja värikäs tilkkutäkki. Makuupussiasukkaita löytyy ihan hienostokatujen lähistöltä, ja varsinkin ilta-aikaan saa olla tosi tarkkana, että ei eksy pullea käsilaukku kainalossa väärille kulmille.

Muurahaistarhaaja

Meikäläisen eläintarha sen kun laajenee. Ikioman karvakorvamme lisäksi meidän reviiriä on jakamassa melkoinen otusjoukko. Ilmatilaa hallitsee haukkapartio, jonka rauhaa häiritsee äänekäs korppikomppania. Maanalaisen valtakunnan ehdottomia kunkkuja on myyrät. Extrabonuksena on oma kotikojootti kavereineen. Uima-altaassakin on elämää, sen pohjalta löytyy liskojen heimoon kuuluvia skinkkejä, joita lapset aluksi yrittivät pelastaa hukkumiskuolemalta. Altaan laidalle pelastetut otukset eivät kuitenkaan näyttäneet kuivalla maalla kovin kiitollisilta, joten mieleen hiipi karmea epäily siitä, että kyseessä onkin vesieläjä.

 

Sisätilojen lemmikkipitoisuudet on olleet vielä ihan siedettävät. Hämähäkkejä löytyy, mutta ne on kaikki olleet nyrkkiä pienempiä. Viikkosiivouksen yhteydessä tänään tein ensimmäisiä havaintoja muurahaisarmeijasta lasten vessassa. Sen verran vähän porukkaa oli, että en saanut paikallistettua sisääntuloaukkoa. Toivottavasti ne on vaan ohikulkumatkalla ja päättävät visiittinsä pian. Minulla ei ole mitään intressiä ruveta tarhaamaan muurahaisia. Samaan hengenvetoon kuitenkin ajattelin, että pitäisiköhän olla tyytyväinen näihin vieraisiin, sillä pahempiakin ei-toivottuja lemmikkejä näiltä nurkilla löytyy.

Juurijuttuja

 

Tasapainon vuoksi on aika kertoa juurijuttuja, sillä siipiveikoista on tullut kerrottu useampaan otteeseen. Meikäläisen kestojuuret on syvällä Suomen turpeessa ja mullassa, mutta yllättävän nopeasti alkaa pintajuuristoa kehittymään tälläkin mantereella. Ei täällä voi ihan tuulten riepoteltavana olla, jotenkin täytyy ankkuroitua näihin ympyröihin.

Jossakin vaiheessa vaan huomaa, että asiat alkaa tuntua helpommille ja arjen pienet kuhmurat ei enää rasita niin hirveästi. Aina ei tarvitse kerätä pitempään voimia ja heittää Super-Hessun viittaa harteille, ennenkuin uskaltaa syöksyä kohti seuraavaa haastetta. Sitä vaan sokeasti luottaa omiin selviytyjäntaitoihin ja jos joku asia menee vähän vähemmän tyylikkäästi, niin ei mahda mitään. Siitähän voi sitten vaikka revitellä seuraavassa blogijutussa.

Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä

On se tämä Ameriikan arki aivan kuin sarjakuvassa eläisi. Kojootteihin meinaa suorastaan kompastua ja nyt luulen nähneeni ilmielävän maantiekiitäjän. Pari päivää sitten olin kotipihassa nousemassa autosta, niin meinasin autonovella pamauttaa ohilönköttävää kojoottia ohimoon. Ei ollut Kelju K:lla kiire minnekään eikä edes säikkynyt, vaikka minä tein yleishälytystä ihan reippaalla äänellä ja huusin kameramiestä paikalle. Vieläkään en voi sanoa kojoottia pelottavan näköiseksi, sen verran paljon se tämäkin yksilö koiraa muistutti ja käyttäytyi varsin kesysti ja rauhallisesti.

Maantiekiitäjän bongasimme iltakävelyllä, ja tämän havainnon todenperäisyydestä ei ole mitään takuuta. Näimme pikkukuovin oloisen siivekkään otuksen kipittävän hirmuista vauhtia tien yli, ja heitimme lähinnä vitsinä, että mikähän maantiekiitäjä tuo luulee olevansa. Mutta niin vaan nimellä googlatessa löytyi tutunnäköinen siipiniekka, jonka levinneisyysaluekin osuu näille nurkille. Huhupuheiksi jää nämäkin havainnot, kuvatodistusaineistoa ei ole vieläkään näyttää. Laitanpa korvikkeeksi kuvan etupihan ruusupuskasta.