Poschun puikoissa

Volvo pääsi eilen hyvin ansaittuun huoltoon, mikä tarkoitti minulle päivää Porsche-kuskina. Meidän Poschu on oikea namupala ja silmänilo ja ihan mukava menopeli silloin kun istuu kesähelteellä katto auki etupenkillä ja kutrit hulmuaa villisti tuulessa. Ajo-ominaisuuksiltaan se on vähemmän mukava, kytkin on persoona sinänsä ja vaihteita on turhan paljon. Kengätkin pitää miettiä kytkinjalalle ihan eri tavalla, jotta säästytään turhilta kenguruloikilta.

Eilen päädyin ensimmäistä kertaa highwaylle hurjastelemaan punaisella vauhtihirmullamme. Ihan mukavan kipakasti sillä saa kiihdytettyä liittymästä sisään ja hyvin se mahtuu pieneenkin rakoon. Parasta oli kuitenkin se, että olin koko matkan moottoritiellä jyryyttänyt nelosvaihteella ja vasta kotipihassa huomasin, että kaksi isointa vaihetta oli jäänyt ihan kokonaan käyttämättä.

Sataako vai eikö sataa?

 

Eilen taivaanrannassa luumuili tämän näköisiä pilviä. Suomessa niistä riittäisi sadetta koko viikoksi, mutta täällä on oppinut aika skeptiseksi noiden sadepilviksi naamioituneiden hattaroiden kanssa. Vaikka niihin olisikin muutama tippa kätkettynä, niin läheiset vuoret saavat niistä kuitenkin parhaat sattumat.

Yöllä oli ihme kyllä maa kostunut ja aamua valkeni pilvisenä. Pikku sadekuurot ei nyt oikein vaan riitä, nyt tarvittaisiin viikkojen rankkasateita. Joidenkin arvioiden mukaan tässä lähiseudulla on pahimmilla alueilla enää vettä jäljellä 40 päiväksi. Mitäköhän sitten tapahtuu, en uskalla edes ajatella.

Sotajuttuja

En ollenkaan aio kertoa pojankollien touhuista, vaan kuopuksen kanssa käymistä hienoista keskusteluista. Kaikki lähti liikkelle siitä, kun luimme iltalukemisena xx:ttä kertaa Tatun ja Patun Suomi-kirjaa. Siellä kahlattiin pikavauhdilla kotimaamme historiaa sopivasti mukavilla kuvituksilla ja kevennyksillä höustettynä. Meillä keskustelu sai kuitenkin vakavan asiallisen sävyn, kun rupesimme muistelemaan vasta edesmenneen ukin sotataivalta.

Kerroin minkä tiesin ja osasin ja sitten käännyimme Googlen puoleen yksityiskohtien metsästyksessä. Minä halusin tarkastella sotaa vähän inhimillisemmästä näkökulmasta ja niinpä perehdyimme tutkimustyössämme varsinkin sotalapsiin ja Karjalan evakoihin. Laulaa luikautimme viel lopuksi pianon säestyksellä Anneli Saariston tutuksi tekemän Evakon laulun. Tämä oli kyllä yksi parhaista opetustuokioista, joita olen ikinä pitänyt. Itse opettajakin oli aivan haltioitunut oppilaansa tiedonjanosta ja inhimillisestä otteesta.

Ohi meni

... Siis pituuskasvussa tuo meidän keskimmäinen kuikelo. Yksi aamu annoin kouluun lähtiessä pusua poskelle, niin poika totesi, että melkein pitää kumartua. Näin sitä alkaa väkisellä jäädä jalkoihin ja hyvä niin. Kieltämättä jotenkin hauskaa katsella jälkikasvuaan samalta korkeudelta silmiin, se on vissiinkin jonkunlainen varhaiskeski-iän tunnusmerkki.

Minulla on aina ollut harhakuvitelmia pituudestani. Vaikka olen mennyt vuotta nuorempana kouluun, niin silti olin aina luokkani pisimpiä. Minusta taidettiin ennustaa melkoista hujoppia, mutta sitten jossakin vaiheessa pituuskasvu vain tyssähti. Yhä vielä kuvittelen olevani huimasti yli keskimitan, sillä parhaat ystäväni ovat aina olleet reilusti minua lyhempiä. Liekö vaan tahallani hengailen pienempien ihmisten seurassa, jotta saisin ylläpidettyä pitkän pätkän illuusiota.

Pystyyn kuivahtanut

Ei mene hyvin Kalifornian kasveilla. Sadetta ei näy eikä kuulu ja vihreys alkaa häipyä rehusta jos toisesta. En voi ymmärtää, miksi puutarhurit yhä leikkaavat meidän etupihan pensaita. Vapaasti kasvavat oleanterit näyttävät selviävän kuivuudesta ihan siedettävästi, mutta nämä leikellyt versiot alkavat olla kyllä jo pystyyn kuivahtaneita risuja.

Asukkaita kehotetaan jo vakavasti miettimään, että missä kohtaa arkeaan pystyy vähentämään veden lotrausta. Jos tällaisilla hyväntahtoisilla suosituksilla ei ole tarpeeksi tehoa, niin sitten laitetaan voimaan oikein kunnon rajoitukset.  Pihakasvien kasteluun menee hulvattomasti vettä, mutta ilman sitä pihamaa muuttuu aika äkkiä keltaruskeaksi. Täkäläinen luonto on tainnut ennenkin kohdata kuivempia kausia, jospa se sitten sukkelaan elpyy, kun vaan saisi kaivattua kostuketta.

... En romahdakaan!

Lämmin kiitos kannustuksesta, eihän sitä nyt tällaiseen pikkurisuun kehtaa kompastua, kun on tullut paljon isompiakin esteitä elonpolulta raivattua. Joka puolella maailmaa tahtoo virastoasionti aina välillä takuta, näin on armaassa koti-Suomessakin, puhumattakaan mitä maailmankansalaisystäväni raportoivat mm. Georgiasta, Kiinasta ja Arabiemiraateista. Mikä minulta oli tässä tapauksessa kertakaikkiaan katkoa verisuonet päästä oli se, että en voi tehdä asialle yhtään mitään. Vaikka yritin keksiä yhtä jos toista vippaskonstia, niin kaikki vaan neuvoivat soittamaan siihen samaan numeroon, joka oli umpikuja.

Tänä aamuna olin jo vähän ennen kahdeksaa linnoittautunut dokumenttien kanssa jääräpäisyyttä uhkuen pöydän ääreen ja minulla oli läjä kännyköitä vieressä. Sitten pommitin apinan raivolla aina vuorotellen eri kännyköistä sitä maagista puhelinnumeroa, aina samalla tuloksella: se tuurasi varattua ensin kymmenen kertaa kimeämmin, sitten viisi kertaa matalammin ja sitten se meni puhelimen kaiuttimeen ja piippailtuaan vähän aikaa minut pudotettiin langoilta. Olin valmistautunut vaikka muumioitumaan puhelimen ääreen, ennen kuin annan periksi.

Vähän yhdeksän jälkeen olin saada sydänkohtauksen, sillä yhtäkkiä linjalta kuului normaali hälyytysääni ja ystävällinen ääni kysyi, että kuinka voi olla avuksi. Minulla meni aivan pasmat sekaisin, kun kaiken sen piipityksen jälkeen kuulin ihmisäänen. Sitten asia hoituikin sutjakkaasti, sain selville mitä dokumentteja minulta vielä halutaan ja sitten homman pitäisi olla viimein selvä. Jotakin olen tässä matkan varrella oppinut ja älysin kysyä minua palvelleen virkailijan nimen, että tiedän keneen tarvittaessa vedota.

Mie romahan!

Nyt meinaa kyllä hermo revetä tämän minun ajokorttiasian kanssa. Minulle on siis myönnetty Kalifornian ajokortti huhtikuussa 2013. Uskolliset lukijani muistavat varmaan, kun täällä blogissa paukuttelin henkseleitä ja hulluna tuulettelin onnistunutta ajokoettani. Siihenpä se lysti sitten loppuikin, virallista ajokorttia ei ole näkynyt eikä kuulunut. Postipojan piti kiikuttaa se postilaatikkoon parin kuukauden sisällä, mutta näin ei ole käynyt.

Olen ajellut sellaisilla väliaikaisilla ajokortintekeleillä, joita pitää uusia aina kolmen kuukauden välein. Olen yrittänyt käydä ponnekkaasti vinkumassa paikallisessa liikennevirastossa laihoin tuloksin. Heidän puoleltaan kuulema homma on selvä, minun ajokortti on nyt joidenkin maahanmuuttoviranomaisten käsissä. Joku asia papereistani ilmeisesti mättää, mutta kukaan ei kerro mikä. Minun pitäisi vaan malttaa kärsivällisesti odottaa ja pullistella verisuonia ohimolla.

Joulukuussa sain eräältä ystävälliseltä maannaiselta puhelinnumeron, josta voisi asiaa selvitellä. Liian hyvää ollakseen totta, sillä olen yrittänyt nyt kuukauden ajan pirautella erinäisiin vuorokauden aikoihin ja se numero ei toimi, ei kuulu edes normaalia hälytysääntä. Eilen meni hermot ja lähetin raivosähköpostia sinne sun tänne ja tänään soitin vielä liikennevirastoon ja avauduin aiheesta. Tuloksena se, että sain taas saman puhelinnumeron, josta kuulema tuhannet ihmiset  ovat saaneet ratkaisun ongelmaansa. Tai sitten voisin vielä kärsivällisesti odottaa ja mädäntyä postilaatikon vierellä, sillä joillakin on kuulema mennyt jopa KUUSI kuukautta kortin saamiseen. Tosi lohdullista, minullahan aikaa on mennyt vasta YHDEKSÄN kuukautta. Mikä pahinta, soitin tässä illalla jälleen kerran siihen maagiseen puhelinnumeroon ja järkytyksekseni se toimi!!! Tosin vastassa oli nauhoitus, että yritäpä uudelleen klo 8-17 välillä. Mie romahan!

Seremoniamestari vauhdissa

Kello ei ehtinyt aamulla kuutta kilahtaa, kun meidän yleensä niin turkasen aamu-uninen seremoniamestari oli tikkana pystyssä valmistamassa mammalle prinsessa-aamiaista. Herättipä siinä touhutessaan samalla isommat sisarukset ja koirankin. Mamma sai sänkyyn upean aamiaisen höystettynä lahjoilla ja korteilla.

Armas lenkkikaverinikin ilmestyi kukkapuskan kanssa paikalle ja posti toi mummulta aivan ylellisen suomalaisen naistenlehtipläjäyksen. Naamakirjakaverit onnittelivat yllinkyllin ja ritarikin pirautti onnittelupuhelun pallon toiselta puolelta. Kyllä tässä nyt sitten kelpaa vanheta Annan ja Eevan kanssa sohvannurkassa viltin alla.

Matti kukkarossa

Meillä lähestyy huimaa vauhtia talon tyttöjen juhlapäivät ja kun perheen isoin poika on reissun päällä, niin sankareiden täytyy itse sitten hieman avittaa juhlavalmisteluissa. Niinpä kurvasimme koulupäivän päätteeksi paikalliseen Anttilaan eli Targetiin. Siellä jakauduimme salaisiin pieniin iskuryhmiin, jotka suorittivat kukin omaa huippusalaista missiotaan. Välillä kävin kuittaamassa jonkun porukan kassalta ulos ja kuljetin takin sisällä tavaraa auton peräkonttiin piiloon.

Lopuksi annoin osalle porukasta käteistä ja linnoittauduin autoon odottelemaan. Jonkun ajan kuluttua kuopus tepasteli tomerana paikalle ja kysyi, että mitä se discount (alennus) oikein tarkoittaa. Saatuaan vastauksen herrasmies vaan totesi, että passaa joo oikein hyvin, sillä häneltä oli rahat loppuneet kesken ja kassansetä oli kysynyt, jotta haluaisitko discounttia. No sehän oli kelvannut, vaikka asiakas ei ollut kyllä tajunnut, mistä oli puhe.

Mitä tästä jälleen kerran opimme?
1) Ei kannata hötkyillä - asioilla on taipumus järjestyä.
2) Aina ei tarvitse ymmärtää asioita - asenne ratkaisee.
3) Tässä maailmassa on paljon hyväsydämisiä ihmisiä.

Viktoorian sallaisuus

Vuoden vetkuttelun jälkeen päätin tänään tehdä tehoiskun pinkkiin putiikkiin. Olen kyllä seuraneitinä ollut eräänkin kerran mukana, mutta itse en ole sovitusrumbaan suostunut heittäytymään. Tänään oli sen verran hiljainen päivä ostarissa, jotta ajattelin kokeilla onneani.

Täytyy kyllä sanoa, että osaa ne Viktoorian salaiset myymäläneidot hoitaa asiakaspalvelun sutjakkaasti. Aluksi sain käyttööni muuntotaulukon eurooppalaisista amerikkalaiseen kokokoodiin, mutta se oli aivan järjetön. Ei hätää, sitten minua mitottiin ja pukattiin pinkkiin sovituskoppiin odottamaan. Tasaiseen tahtiin oven raosta ilmestyi aina uutta versiota sovitettavaksi ihan sen mukaan mitä rouva ikinä keksi toivoa. Kotvan kuluttua vyöryin kaupan ovesta ulos pinkki kassi pullollaan ja aivan prinsessafiiliksissä, sillä sen verran hyvää palvelua olin saanut.

Suomi-muonaa

 

Täällä pitempään asuneet suomalaiset ovat ihan mahdottomia tietopankkeja sen suhteen, mistä kaupasta löytyy mitäkin suomalaista ruokaa tai mikä on paras amerikkalainen vastine. Me olemme aika hyvin löytäneet mukavasti murkinaa ihan amerikkalaisesta tarjonnasta, mutta välillä on vaan niin ihana saada makustella aitoja suomalaisia makuja.

Tänään kävimme Whole Foodsissa hakemassa luomuruisjauhoja sämpylöitä varten ja eiköhän mukaan tarttunut väkisellä Ryvitan näkkileipää ja hapankorppuja, joita löytyi valitettavasti vain kuminalla höystettynä. Vakavin korvikevaje on salmiakkiosastolla, laiha mutta herkullinen lohtu eli Pandan lakritsa kuulu kuitenkin useamman kauppaketjun valikoimaan. Fazerin sinisen voittanutta ei ole vastaan tullut, mutta Ghirardellin suklaa on omassa sarjassaan varsin maistuvaista.

Flunssa-aalto

 

Kyllä nuo pöpöt ja virukset on vaan kansainvälistä porukkaa, ihan samat pahikset tuntuvat olevan ympäri maailmaa liikkeellä. Muutama viikko sitten vilahti uutisissa, että jossakin vanhainkodissa riehuu norovirus ja koko laitos on laitettu karanteeniin. Tammikuun aikana myös sikainfluenssa on nostanut päätään eri puolilla Amerikkaa. Kaliforniassa kuolonuhreja on ollut tähän mennessä lähes 50, joista täällä San Franciscon lahden alueella reilut parikymmentä.

Ihmisiä yritetään patistaa ottamaan kiireesti flunssarokote ja se on päässytkin loppumaan monista apteekeista. Täällä ei ole samanlaista neuvola- ja koukuterveydenhuoltosysteemiä kuin Suomessa. Kouluikäisille pitää itse hommata omalla lääkäriasemalla perusrokotteet, muuten koulun ovet ei aukea. Poikkeuksena on ne, jotka ovat saaneet vapautuksen uskonnollisista tai terveydellisistä syistä. Terveystarkastuksissa kovasti tuputetaan aina lapsille rokotuksia ja täällä joutuukin itse aivan eri tavalla perehtymään ja pohtimaan, onko kaikki aivan välttämättömiä tai turvallisia.

Pelimanni

Meillä se asustaa melkoinen pelimanni, joka osaa juttujensa mukaan pelata (play) käyrätorvea! Sisko se kuulema pelaa oboeta ja pianoa, sen leikin kun joku päivä pääsisi näkemään. Ja tämä sisko sitten mietti samaan hengenvetoon, että mitenkähän mahtoi tehdä (do) espanjan kokeessa, sattuikohan se menemään kuinka hyvin.

Vuosi Amerikassa ja tässä sitä ollaan. Kotona puhutaan jotakuinkin puhdasta suomenkieltä oululaisilla koristeilla. Joillekin sanoille nyt ei vaan ole olemassa toimivaa suomenkielistä vastinetta, ja niitä me kyllä viljelemme hieman huonolla omatunnolla alkuperäiskielellä suomen seassa.
Mutta se huolestuttaa, että lasten kielikorva ei enää tartu erinäisiin käännöskukkasiin, joita esiintyy varsinkin silloin, kun he raportoivat minulle englanninkielisen koulupäivänsä tapahtumista. Huomaan itsekin, että suomenkielisiä sanontoja joutuu itsekin miettimään ja makustelemaan suussa. Sitä se teettä, kun tulee luettua ihan liian vähän kotikielellä.

Termiittihuppu

 

Kalifornian ihanasta ilmastosta tykkää ihmisten ohella myös valtava määrä ötököitä mukaan lukien termiitit. Vanhat puutalot tarjoavat aivan mahtavat herkkuapajat näille uutterille jykertäjille. Mielenkiintoista on huomata, että monet juuri kaupaksi menneet talot saavat heti alkuun termiittihupun niskaansa.

Koko talo kääritään kylmän viileästi ilmatiiviiseen pakettiin, jonne päästetään ilmeisesti jotakin termiitit tuhoavaa kaasua. Siellä se talo sitten kököttää pressun alla jokusen viikon ja sitten putkahtaa ötökkävapaana esiin. Termiitit taitaa olla niinkuin kirput koirissa, niitä tulee ja menee ja niistä pääsee sopivilla poppakonsteilla ainakin tilapäisesti eroon.

Lumipallo

Tontut on olleet tällä mantereella vakavasti ylikuormittuneita ja jakavat vielä jouluaaton ruuhkahuipulla toimittamatta jääneitä paketteja. Viime viikolla oven taakse ilmestyi lahjapaketti, jonka sisältä löytyi ihana villaviltti. Aivan huippulahja tänne Kalifornian talveen, meillä alkaa ihan oikeasti olla osa vanhoista vilteistä jo kulutuksesta puhki. Huvittavinta oli, että Rosita tunsi suurta yhteenkuuluvuutta uuden viltin kanssa ja oli jopa yöllä hipsuttanut sohvalle viltinmutkaan käpertymään. Mitä lie muistoja tuonut karvakorvallemme, vai lienekö aito villantuoksu herätellyt uinuvia lammaskoiran vaistoja.

Eilen postilaatikosta löytyi vielä yksi iloinen yllätyspaketti, jonka sisältö sai kaikki ratkeilemaan riemusta. Voiko ihanampaa lahjaa lähettää talvisesta Suomesta kuin lumipallon? Kyseinen yksilö oli upeaa suomalaista designia - käteen tosi tuntoinen, mutta täkäläisissä lämpölukemissa sulamaton versio. Lumipallo kiersi kädestä käteen ja herätti monenlaisia mukavia muistoja kannattelijansa mielessä.

Perhepatikointia

Pienoisen kädenväännön jälkeen saimme koko porukan kiristettyä, uhkailua ja lahjottua rattoisalle perhepatikoinnille. Kohteeksi otimme Fremont Older Open Space Preserven vajaan varttitunnin ajomatkan päässä kotiovelta. Alkukankeuden jälkeen kaikki kipittivät iloisesti pitkin polkuja kurkkaamaan kiireellä seuraavan mutkan taakse. Rosie oli kovin tohkeissaan uudesta lenkkipolusta, mutta lauman kasassa pitäminen oli hikistä urakkaa.

Hunter's Pointin näköalapaikalta näkee mahtavan suikaleen lahdenpoukamaa aina San Franciscosta San Joseen saakka. Kuvaa on ihan turha yrittää ottaa, kun maisemaa riittä silmiinkantamattomiin. Meikäläisen mielikuvitus laukkaa heti ajassa taaksepäin ja näen sieluni silmin paikalliset ohlone-intiaanit päivystämässä valtakuntansa hyvinvointia samoilta nyppylöiltä. Vuoret on vankkumattomia, vaikka laakson valtiaat vaihtuvat.

Mauahtavaa!

Jotenkin tulee niin Katti-Matikainen tästä karvanaamasta mieleen ja hänen legendaarinen MAU! silloin kun asiat ei menneet aivan putkeen. Sattui nyt sitten eräänä päivänä, että meidän koiraprinsessan ruokavalio oli käynyt niin kehnoksi, että oli pakko turvautua omaan nokkeluuteen ravinnonhankinnassa. Karvaturrillammehan on jonkin asteisia kenguruominaisuuksia ja se pystyy pongahtamaan paikaltaan ihan kunnioitettavan korkealle.

Nälän näännyttämänä koirapolo oli ponkaissut viimeisillä voimillaan tuolin kautta ruokapöydälle ja jalomielisesti imuroinut kaikki lasten muronjämät lautasilta ja pöydältä. Mutta sitten oli rohkeus pettänyt tai sitten järki palaillut pätkittäin eikä neiti ollut uskaltanut hypätä alas. Käry kävi heti kun aukaisin oven, sillä vastaan ei vyörynyt 3,5 kiloa iloa vaan nurkan takaa kuului surullinen itkunsekainen ujellus. Minä julmuri päästin kaikki patoutumat ilmoille ja avauduin ihan reippaasti aiheesta koiranrotkaleet ruokapöydällä. Rosie-raukka kuunteli nolona ja hurmaavilla koiransilmillään lupasi ja vannoi, ettei enää IKINÄ anna moisen kömmähdyksen sattua uudelleen. Uskottehan?

Kotoinen lähikauppa

 

Käymme aina perjantaina reippaitten koululaisten kanssa pirtelöllä viikon aherruksen kunniaksi. Kesällä ilmestyi suureksi iloksemme kotikyläni raitille uusi pieni lähikauppa, jossa on kunnioitettava pirtelövalikoima ja sellainen vempele, jolla saa itse värkättyä mieleisestä mausta juomansa. Minä yleensä päivystän puistonpenkillä hyvässä koiraseurassa ja lapset käy itsekseen hoitamassa homman.

Tänään olimme kuitenkin liikkeellä ytimekkäällä iskuryhmällä, joten menin poikkeuksellisesti mukaan kantoavuksi. Kaupassa oli oikein lupsakka ilmapiiri ja kassan takana oleva setä tervehti iloisesti ja kiirehti avuksemme. Kyseisen herrasmiehen jutustelu oli kyllä oikein malliesimerkki amerikkalaisesta small talkista parhaimmillaan. Hän totesi, että onpas minulla säpäkkä nuorimies mukana, aivan taitaa olla pirtelöammattilainen kyseessä. Sitten ruvettiin ihailemaan meidän kollin hiusten väriä ja setä kertoi nuorena olleensa yhtä blondi. Hiukset oli ulottuneet kunnon hippivuosina olkapäille asti, mutta se oli vähän harmi, että uutterana vesipoolon pelaajana hän joutui lillumaan päivät pitkät klooripitoisessa vedessä. Hiljalleen kutrit muuttuivat hennon vaaleanvihreiksi ja se oli kuulema ollut aika villin näköistä.

Ihailen kyllä kovasti tuollaista kykyä luontevasti jutella ihan vieraan ihmisen kanssa ja jakaa hauskoja muistoja menneiltä vuosilta. Se vaan luo sellaista vanhan ajan kylähenkeä, joka aina lämmittää mieltä. Kaupasta löytyy kaikkia mukavia kylttejä, kuten "Me tykkäämme sinusta, tulethan pian takaisin!" Minä olen yliherkkä kaikelle tekopyhällä mielistelylle, mutta minuun upposi tuo meininki täysillä. Kuopuskin totesi, että on tuolla lähikaupassa vaan niin tosi kiva käydä ja sen tuntuu jotenkin meidän omalle.

Pii-paa-autoja

 

Tänään kun lähdimme ulkoiluttamaan illalla karvaturria, niin kotikujan päässä odotti läjä hälytysajoneuvoja kahta puolta tietä. Täällä ilmeisesti lähdetään heti koko kalustolla liikenteeseen, jos joku soittaa hätäpuhelun. Paikalla oli paloauto, ambulanssi ja kaksi sheriffiautoa, jotka kaikessa rauhassa tekivät lähtöä paikalta. Yritimme huomaamattomasti hivuttautua ohitse, mutta eiköhän toisessa sheriffiautossa ollut poliisikoira riemastunut havaitessaan koiraprinsessamme. Koko auto heilui, kun koirat vaihtoivat päällimmäisiä kuulumisia ja minä suhisin kuin kalkkarokäärme yrittäessäni hillitä Rositan puheripulia.

Minulle ei ole oikein avautunut tämän maan hälytyskulttuuri. Kouluissa tuntuu olevan selvät koodit ja toimintaohjeet uhkatilanteille. Eilen olimme lähisairaalan apteekissa, kun yhtäkkiä kovaäänisistä alkoi tulla kuulutuksia punaisesta koodista, joka ainakin koulumaailmassa tarkoittaa totista suojautumistilannetta. Minä pälyilin jo sopivaa tuolinalusta, mutta kukaan muu ei tuntunut lotkauttavan korvaansa. Aluksi häiriötilanne oli itäaulassa ja sitten se siirtyi kolmanteen kerrokseen ja minä tähyilin jo nenänpää kalpeana sairaalan pitkiä käytäviä etsien mahdollista pyssymiestä. Sitten tilanteen kuulutettiin olevan ohi ja minä huokaisin helpotuksesta. Noin yleisesti ottaen tunnen oloni täällä turvalliseksi, tosin aina kannattaa olla terveellä tavalla varuillaan. Mutta tuollaisessa epämääräisessä hälytystilanteessa ei tunnu ollenkaan lohdulliselle tietoisuus siitä, että tämä maa on pullollaan hämäriä pyssymiehiä ja -naisia.

Route 66

 

Las Vegasin reissulta jäi yksi reissue kirjoittamatta, mutta onneksi se ei ole karannut minnekään. Automatkalla jossain keskellä huitsin Nevadaa huomasimme tien poskessa historiallisen valtatie 66 merkkejä. Kartta tai navigaattori ei tiennyt moisesta valtatiestä mitään, joten asia vaatii hieman tutkimustyötä.

Route 66 on kaikkien highwayden äiti (Mother Road). Se perustettiin vuonna 1926 yhtenä ensimmäisistä valtateistä, joka kulki koko matkan Chicagosta Tyynen valtameren rannalle Santa Monicaan Kaliforniaan. Matkaa kertyi lähes 4000 kilometriä useamman osavaltion halki. Route 66 on varsin legendaarinen reitti, joka on innoittanut lauluntekijöitäkin. Vuonna 1985 Amerikan valtatieverkostoa uudistettiin sillä seurauksella, että Route 66 lakkasi virallisesti olemasta. Mutta yhä vielä se elää monien muistoissa ja tarinoissa.

Varasuunnitelma

Viikonloppuna yritimme tehdä iskua Tiedeakatemiaan San Franciscoon, mutta laiskuuttamme olimme niin myöhään paikalla, että koko Golden Gate Parkista ei löytynyt yhtään vapaata parkkipaikkaa. No lapsethan eivät moisesta häkeltyneet, vaan keksivät takuuvarman varasuunnitelman.

Eipä aikaakaan, niin löysimme itsemme taas eläintarhasta, onneksi ei kuitenkaan kalterien takaa. Taiteilijaneitomme ikuisti jälleen lempieläimiään paperille ja pojat halusivat käydä moikkaamassa makeja ja pingviinejä. Me aikuiset päivystimme urheasti kahvilan tienoilla aurinkoa paistatellen. On kyllä aivan luksusta, että on lähitienoolla yksi kohde, jossa kaikki kersat viihtyy.

Joulun häätö

 Vielä viikko sitten uhkailin, että en luovu joulukuusesta ja -valoista ennen juhannusta, sen verran mukavasti ne valaisivat talvi-iltoja. Loppuviikosta rupesin sitten varovasti riisumaan ensimmäisiä joulujuttuja ja sitten yhtäkkiä se taika vaan rikkoontui. Eilen oikein urakalla pakkasimme pois kaiken joulun ja se ei yllättäen tuntunut ollenkaan pahalle. Johan tuo joulu joutaa mennä, tuumi koiraprinsessa Rositakin.

Vaikka joulun tunnelma on ainutlaatuisen lämmin ja pehmeä, niin ei siihen voi jäädä kellumaan loppuvuodeksi. Ei kun nokka kohti uuden vuoden kujeita ja haasteita.

Kiitos ukki!

Tänään tuli odotettu suruviesti koti-Suomesta. Lastemme ukki oli tullut pitkän elonpolkunsa päähän ja huokaissut viimeisen kerran. Työt oli tehty ja hyvä elämä eletty, nyt oli vaan aika jatkaa matkaa. Päällimmäisenä on mielessä kiitollisuus siitä, että ukki kasvatti niin hienon pojan minulle mieheksi ja lapsillemme isäksi.

Paljon oli ukki ehtinyt nähdä ja kokea 93 vuoden aikana. Koville on sen sukupolven ihmiset elämänsä aikana joutuneet, ihan eri tavalla ovat taistelleet ja selviytyneet. Monta asiaa on täytynyt osata tehdä itse ja melkoinen monitaituri ukista vuosien varrella kertyi. Hän oli suuri taiteen ystävä ja keräilijä, mutta myös lahjakas käsistään. Ukki oli varsinainen mestarikokki, taitava valokuvaaja ja innokas joogaaja, joka huolehti kunnostaan ja terveydestään pitkälle vanhuusvuosiin. Kaiken muun ohella hän oli verraton seuramies, joka osasi viritellä hienoja keskusteluja hyvin maailmaasyleilevistä aiheista.

Kiitos ukki ja hyvää matkaa!

Ilmansäästötalkoot

 

Joulun aikaan ilman laatu San Franciscon lahden alueella oli niin huono, että seudulle julistettiin Spare the Air -valmiustilaa. Yli viikon ajan oli kiellettyä polttaa puita takassa tai muussa tulisijassa, ellei kyseessä ole kiinteistön ainoa lämmityskonsti. Netissä voi sutjakkaasti tehdä online-käräytyksen savua tupruttelevasta naapuristaan. Rikkureille on luvassa sadan taalan muistutus ensimmäisestä kerrasta ja toisella kerralla sakkosumma nousee jo viiteen sataan taalan.

Me ehdimme aivan kokonaista yhden kerran pitää tulta takassa ennen kuin kielto tuli voimaan. Naapurin rakennustyömaalta saisi hakea ilmaiseksi ylimääräistä puutavaraa poltettavaksi, mutta kovin vauhdikkaasti lautakasa ei ole kyllä vajonnut. Monestakin syystä sateet olisivat todella tervetulleita, mutta sääennusteensa niitä ei ole lähiaikoina luvassa. Mietin vaan, että minkähän väristä töhnää sieltä taivaalta loppuseltaan tihuttaa, kun tämä ilmanlaatu on käynyt niin kehnoksi.

Kuivuusennätys

Tuntui epätodelliselle lukea vuoden vaihteessa juttuja Pohjanmaan kevättulvista, kun täällä vietetiin ennätyksellisen kuivan vuoden päätöspäiviä. Tähän aikaan kukkuloiden pitäisi normaalisti olla vehreän vihreitä, mutta nyt ne ovat pölisevän keltaruskeita. Uutisten mukaan näillä seuduilla on kuluneen vuoden aikana aukaistu sateenvarjoja vain muutaman kerran, mikä tuntuu sekin minusta liioitellulle. Meillä on satanut kunnolla vain yhtenä päivänä marraskuussa, muuten on muutaman kerran ripistellyt pikku sadekuuron. Virallisten tilastojen mukaan meidän naapurikaupungissa San Josessa on kuluneena vuonna satanut vettä 3,8 tuumaa normaalin 14 tuuman asemesta.

Tämä on kuulema jo kolmas peräkkäinen kuiva vuosi, joten vesivarastot alkavat olla jo aika tyhjillään ja maastopalojen riski on suuri. Me laitoimme juuri sadettimet takaisin päälle ja ritari-puutarhuri ryhtyi kastelulla elvyttämään etupihan nääntyviä oleanteripuskia. Niiden pitäisi kyllä selvitä ilman tukitoimia Kalifornian keleistä, mutta tämä tuntuu olevan niillekin liikaa.

Vuorovetten prinsessa

'

 

Tässä vuodenvaihteessa oli meidän rannikolla oikein kuninkaallinen vuorovesi (king tide). Täällä ei normaalisti merivedenkorkeus vaihtele ollenkaan yhtä suurieleisesti kuin Englannin etelärannikolla. Nyt kuitenkin aamutuimaan vedenpinta oli pari metriä normaalia korkeammalla ja iltapäivällä alimmmillaan puolisen metriä keskimääräistä matalammalla.

Kävimme aloittelevien meribiologiemme ja prinsessakoiramme kanssa laskuveden aikaan samaisella Santa Cruzin rannalla kuin pari päivää aiemmin. Aallot oli melkoiset, eikä rantaan ollut jäänyt kovinkaan paljon meren tuliaisia. Majakan juuresta löytyi mielenkiintoisia simpukkakommuuneja ja auringonlasku oli aivan tainnuttavan upea.