Shekkien luvattu maa

Vaikka täällä muuten ollaan monessa asiassa kovin edistyksellisiä, niin pankkisysteemit tuntuu välillä olevan viime vuosituhannelta. Näin maahanmuuttajana tuntuu jotenkin epäloogisuuden huipulle, että luottokorttia ei voi saada ellei ole luottohistoriaa. Ei auta vaikka olisi omaisuutta tai vakinainen työpaikka tai olet omistanut ulkomaisen luottokortin vuosikausia ilman luotto-ongelmia. Täytyy vain kärsivällisesti hautoa riittävän suurta rahasummaa kuukausitolkulla pankkitilillä ja siten osoittaa kelvollisuutensa.

 

Shekit eivät ole vielä tällä mantereella kuolleet sukupuuttoon. Koulun retket ja materiaalikulut sekä mahdolliset ja erittäin suotavat lahjoitukset maksetaan shekkinä. Vuokrashekin kiikutamme kiltisti kuukauden viimeisenä päivänä talon omistajille. Vuokrataso on muuten meidän nurkilla aivan tajuttoman korkea. Meidän tiellä parin talon päässä olisi tarjolla kartano vuokralle hintaan 16 800 dollaria kuussa. Meidän talo on kulmakunnan vaatimattomin ja se kuulema aiotaan laittaa meidän lähdettyä maan tasalle ja sen tilalle rakennetaan palatsi.

Sähköisiä juttuja

Tänään aion tavoistani poiketen kirjoittaa asiaa. Yksi iso arkipäiväinen ero Amerikan ja Euroopan välillä liittyy sähkövempaimiin. Vaikka jotenkin onnistuisi livahtamaan maahan ilman ennakkotietoa asiasta, niin karu totuus paljastuu siinä vaiheessa, kun yrittää tunkea suomalaista töpseliä amerikkalaiseen pistorasiaan. Ne nyt vaan eivät ole yhteensopivia. Onneksi on adaptereita, joilla saa homman toimimaan varsin monilla laitteilla. Sitten löytyy joukko krantumpia kodinkoneita, kuten telkkari ja stereot, jotka nirsoilevat täkäläistä jännitettä (110 volttia). Nekin kyllä saa toimimaan jytkymmillä muuntimilla.

Olisi kyllä kätevää, jos ihmisillekin olisi muuntajia ja adaptereita, joilla saisi sopeutettua itsensä uuteen maahan ja paikalliseen elämänmenoon. Ajatella miten näppärät olisi adapterisilmälasit, jotka saisivat kaiken uuden ja vieraan näyttämään tutulta ja turvalliselta. Näin kolmen kuukauden oleskelun jälkeen aivot on kyllä hoitaneet jo saman homman. Aika monessa tilanteessa tietää jo miten toimia, sormi ei mene enää päivittäin suuhun.

Helteinen pitkäperjantai

Täällä ei pääsiäisen pyhistä pidetä turhaa meteliä, koululaiset olivat tänään kiltisti koulussa ja samoin maanantaina. Ainoa virallinen lomapäivä on sunnuntai, jolloin jotkut kaupat on poikkeuksellisesti kiinni. Täällä on niin monta eri uskontoa, että kaikkien juhlapyhiä ei kerta kaikkiaan voi virallisesti viettää, muuten koulu- ja työpäivät olisivat aika harvassa. Viikonloppuna järjestetään lapsille ja lapsenmielisille pääsiäismunanmetsästystä, jossa pääsiäispupun johdolla etsitään maastoon kätkettyjä suklaamunia.


Meillä juhlitaan tänään käsipuoli Tarzanin synttäreitä. Enpä muista aiemmin viettäneemme kyseistä päivää hellelukemissa uima-altaan ääressä. Huomenna on varsinainen hulinapäivä ja ai että tuntuu ohjelmavastaavasta mukavalle, että vieraat voi tarvittaessa ihan hyvällä omatunnolla pukata pihalle puuhailemaan. Meidän leipuria laiskotti tänään, joten nappasimme iltaostoksilla lähikaupan jättimäisestä herkkutiskistä sopivan oloisen kakun mukaan. Ulko-ovellä olikin odottamassa sheriffien järjestämä kunniakuja, mitä lie rosvoja vaanivat, mutta aika vaikuttavasti olivat näytillä.

Kymppitonni rikki

Enpä olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että yhä vielä lähes päivittäin kirjoittelisin blogijuttuja. Itsekin ihmettelen, mistä nyhjään näitä päivityksiä ja täytyypä myöntää, että välillä aika tyhjästä. Vielä enemmän minua hämmästyttää se, että jotkut yhä jaksavat lukea näitä arkisia aivoituksiani. Laskuri väittää, että blogilleni on kertynyt yli 10 000 katselukertaa - käsittämättömän suuri luku.

Meillä on sen verran pienet suvut, että pelkkä sukulaisrakkaus ei riitä kattamaan moista määrää. Uskollisen lukijakunnan joukkoon mahtuu myös armaita ystäviä, työkavereita ja kuorotovereita, jotka ovat jo Suomessa läheltä seuranneet meidän perheen kohellusta. Saattaapa näille sivuille vahingossa eksyä joku satunnainen vierailijakin. Tuntuu hassulle ajatella, minkälaisen kuvan meidän perheestä ja arjesta saa tämän blogin perusteella sellainen henkilö, joka ei ole meitä koskaan livenä tavannut.

Kevään merkkejä

Viime keskiviikon kohdalla lukee kalenterissa, että kyseessä on kevään ensimmäinen päivä. Näin oululaisin silmin sää on kyllä näyttänyt jo pitempään varsin kesäiseltä. Yritin tänään lenkillä löytää täkäläisiä kevään tuntomerkkejä luonnosta. Paikallisten lintujen tuntemus on minulla varsin hataraa, ja muutenkaan kuu kiurusta kesään ei taida näillä leveyspiireillä toimia. Joten taitaa olla parempi pitäytyä kasvikunnassa.

Kirsikkapuiden ja magnolioiden kukinta on pääosin ohi, aprikoosipuut kukkivat paikoitellen vielä komeasti. Suureksi ilokseni kaksi etupihan karahkaa osoittautui omenapuiksi ja nyt ne ovat kauniiden kukkasten peitossa. Bongasin matkan varrella myös kotoisan koivun, jossa oli jo lehti puussa. Korvissa alkoi soida Suvivirren sävelmä, sen verran tiiviisti hennon vihreät koivun lehdet yhdistyvät suomalaisen opettajaihmisen aivoissa keväisiin päättäjäistunnelmiin.

Tennisstara

Olen vähän pohdiskellut, että ehtisinkö vielä tennisstaraksi, jos rupeaisin ihan hulluna treenaamaan. Olen käynyt nyt kokonaista kolme kertaa pelaamassa tennistä ja kehitys on ollut huikea. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että meikäläisen lahjoilla ja taidoilla ei monella olisi pokkaa mennä tennismaila kourassa julkiselle kentälle olemattomia hyttysiä hätistelemään. Tänään minulla oli jo jotakin kontrollia pallon lentoradoista, aiemmilla kerroilla pelaaminen oli melkoista randomia halonhakkuuta. Jos kehitys jatkuu samaa tahtia, niin olen kohta melkoinen tenniskenttien ässä!

Näillä seutukunnilla on useita kivoja viheralueita, joissa on monenlaista puuhaa. Pienemmille löytyy leikkipuistoja ja urheilumielisille ilmaisia koripallo- ja tenniskenttiä. Ihmiset tulevat erilaisilla kokoonpanoilla viettämään aikaa ja tapaamaan toisiaan. Meidän suosimassa puistossa kokoontuu paljon kiinalaisia. Tänäkin aamuna oli jo ennen yhdeksää vanha kiinalainen setä aamutossuissa, verkkahousuissa ja kauluspaidassa donkkailemassa rennosti koriskentällä. Taustalla soi kiinalaista musiikkia, jonka tahtiin pieni ryhmä iäkkäämpiä kiinalaisrouvia suoritti upeita tai chi -liikeratoja. Kertakaikkiaan kiehtovan näköistä puuhaa!

Hälytys!

Eipä turhaan meidän middle schoolissa harjoitelleet punaista koodia muutama viikko sitten. Tänä aamuna tupsahti mailiin koulupiirin superintendentiltä ilmoitus, että koulun viereisessä postissa on ollut San Josen poliisipiirin undercover-operaatio, jonka päätteeksi epäilty oli saatu kiinni koulun parkkipaikalla. Aluksi tuli vain lyhyt viesti ja tieto siitä, että tilanne sattui noin 45 minuuttia sitten ja nyt koodi on purettu ja kaikki on turvassa. Tieto meni saman tien kaikille koulupiirin työntekijöille ja vanhemmille,  ja puoli tuntia myöhemmin tuli vielä lisätarkennusta asiaan. Aivan loistavaa tiedottamista!

Tunnelma oli ollut luokissa aikamoisen jännittynyt. Aluksi oli kuulunut muutama iso pamaus, jonka jälkeen oli tullut kuulutus sinisestä kodista, eli astetta lievempi hälytys, ja vielä perään painokkaasti, että kyseessä EI ole harjoitus. Hetkeä myöhemmin tuli kuulutus punaisesta kodista, jolloin voimaan astui maksimaaliset turvatoimet. Meidän koululaisen onni oli, että hän oli oman opettajan tunnilla juuri siinä luokassa, jossa punaista koodia oli treenattu. Siitä huolimatta oli jännitys ollut pimeässä luokassa käsinkosketeltava. Oppilaiden oli pitänyt maata tai kököttää kaadettujen pulpettien takana keskellä luokkaa mahdollisimman liikkumatta ja hiljaa. Aika oli tuntunut todella pitkälle ja opettaja oli kehottanut oppilaita yrittämään vaikka nukkua.

Lopulta oli tullut kuulutus sinisestä koodista ja sitten pienen hetken kuluttua sekin oli kumottu. Oppilaiden piti vielä odottaa lupaa mennä välitunnilla, mutta siitä eteenpäin oli jatkettu normaalia koulupäivää. Näin vanhempana jäi tapauksesta sellainen kuva, että homma oli hyvin hanskassa ja lasten turvallisuudesta huolehdittiin tehokkasti. Onneksi välikohtaus sattui oppitunnin aikana eikä välitunnilla, silloin olisi voinut olla aineksia joukkopaniikkiin. On tämä Amerikan elämä välillä kyllä aika vauhdikasta ja vaarallista!

Lainatytön palautus

 

Kylläpä kolme viikkoa hurahti laittoman nopeasti, nyt on tullut aika palauttaa meidän ihana lainatyttömme takaisin Suomeen. On se vaan niin jännää, että täällä on viimeisen kolmen kuukauden aikana ehtinyt sopeutua vaikka mihin, arki etsii vieläkin jollakin tavalla omaa uomaansa. Nyt tuntuu, että lainatytöstä on tullut niin kiinteä osa arkea, että mitenkähän tässä sopeutuu elämään ilman seuraneitiä ja kartanlukijaa. Kohta meidän klaanihuppareiden värisuorasta puuttuu yksi palanen.



Voi että meillä on ollut hauskaa, kolmessa viikossa ehtii kertyä niin paljon sisäpiirin juttuja, joille nauretaan loppuelämän ajan. Monta sukuvikaa on tunnistettu ja uusia kehitetty. Armas lainatyttömme on tavattoman iloinen ja rohkea ja myös kovin muuntautumiskykyinen maailmanvalloittaja, jonka siivet kantaa. KIITOS Henriikka, olet aarre!

Myyrän työtä

Meidän takapihan nurmikko käy loistavasti kolopallokentästä ja siinä on vielä sellainen extra jännityselementti, että uusia koloja ja kekoja syntyy yötä päivää kunhan selän kääntää. Meidän pottupelto Oulussa oli huomattavasti tasaisempi kuin nurtsi täällä. Puutarhureita ei ole näkynyt useampaan viikkoon ja nurmikko kaipaisi jo kovasti parturointia. Mutta myyrät mellastaa tyytyväisenä ruohonkorsiviidakossa.

 

Tänään jäi yksi tihutyöläinen kiinni itse teosta. Pieni otus, mutta tosi ahkeran oloinen. Multaa lenteli tasaiseen tahtiin ja keko kohosi koko ajan. Välillä kolosta pilkahti touhukas nenänpää, jota oli tosi hankala saada ikuistettua kuvaan. Täytyy käyttää vähän mielikuvitusta ja suurennuslasia, jotta saa kaverin bongattua kuvasta.

Ortopedin ohjeita

Sain tänään yllättäen sähköpostia ensiavun lääkäriltä, joka hoiti potilaamme kättä maanantaina. Lääkäri halusi vaan kysellä ranteen kuulumisia ja kertoi huomanneensa, että olemme menossa ortopedille myöhemmin iltapäivällä. Muistutteli sitten vielä, että vaikka yleensä spesialistit hoitavat tällaisten tapausten jatkohoitoa, niin hän on kuitenkin aina käytettävissä.

 

Aikamoista huolenpitoa, jos joka potilaan perään moisia korulauseita lähettelevät. Mietinkin, että olikohan lääkäri saanut palautetta, kun ei ollut heti passittanut meitä ortopedin luokse ja halusi sitten vielä vähän extrahuolehtia meistä ja turvata selustaansa. Kävimme sitten tänään ortopedin juttusilla ja palkinnoksi potilas sai rairuohovihreän kipsin kolmeksi viikoksi. Liikuntatunneilta tuli pakkolepoa neljä viikkoa sillä perusteella, että voi kipsillä huitoessa voi loukata itseään tai muita. Mietin vaan itsekseni, että meidän kollin saisi kyllä laittaa kokovartalokipsiin, jos haluaa välttyä tapaturmilta.

Lupalappu koulun retkelle

Kuopuksen luokka on lähdössä retkelle läheiseen Villa Montalvoon ja sitä varten täytyy vanhempien allekirjoittaa yksi jos toinenkin suostumus. Aluksi täytyy antaa lapselle yleensäkin lupa osallistua kyseiseen retken ja luvata noin suunnilleen, että ei aio suin päin haastaa koulupiiriä, vapaaehtoisia tai opettajia oikeuteen retkeen liittyen.

Sitten mennään vielä syvemmälle eli mahdollisiin tapaturmiin. Jos vanhempia ei saada välittömästi kiinni, niin retken järjestäjät pyytävät sievästi suostumusta "suojella lapsen turvallisuutta ja hyvinvointia". Ja sitten tulee julmetun pitkä lausehirviö, jossa allekirjoittanut täten kautta kiven ja kannon lupaa ja vannoo antavansa hoitohenkilökunnalle luvan parhaan ymmärryksensä valossa tutkia ja hoitaa lasta, ottaa röntgenkuvia, nukuttaa ja suorittaa tarvittavia leikkauksia.

Sokerina pohjalla haetaan vapaaehtoisia autokuskeja, joita sitten pelotellaan kaikilla vakuutuskiemuroilla. Lopuksi pitää vielä vannoa, että kuski ei ole sellaisessa lääkepöhnässä, että se hankaloittaisi tiellä pysymistä. En muuten jostain syystä ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.

Seuraava potilas

Sairastuvalla alkaa olla tungosta. Käsipuoli oli jo tänään täyttä höyryä koulussa ja oli liikuntatunnilla heittänyt kantositeen pois, kun oli kuulema turhaan hidastanut pelin tuoksinassa. Hohhoijakkaa, ehkäpä juuri sitä varten se olisi saanut olla paikallaan... Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin potilaalla taitaa olla toistaiseksi porttikielto liikuntatunnille, mutta yritäpä pidätellä meidän sähköjänistä kentän laidalla, ei onnistu!

 

Tänään oli meidän lainatytön vuoro käydä lääkärin luona näytillä. Täältä löytyy näppäriä Walk-in kliniikoita, joihin voi marssia suoraan ilman ajanvarausta ja joissa hoidetaan ja tutkitaan nopeasti ilman paikallista vakuutusta. Hinta tosin on ihan hyvä, matkavakuutus kannattaa olla kunnossa.

Tarzan kipsissä

Viikko alkoi vauhdikkaasti päivystyskäynnillä. Meidän Tarzan kompastui illalla koripalloon ja tuli lennokkaasti alas ranne mutkalla. Kyseessä oli tietysti se sama ranne, joka murtui vuosi sitten Tarzan-loikassa ja jolla potilas ehti tuolloin hiihdellä 7 km lenkin ennen diagnoosia.

Olipa hyvä kun olin jo harjoitellut nämä täkäläiset ensiapukuviot. Vähänkö tunsin itseni ammattilaiseksi, kun purjehdin itsevarmasti ihan oikeasta ovesta sisään ja osasin näppärästi noudattaa lattiaan merkittyjä askelkuvioita. Sen sijaa yhtä hikistä hommaa on joka kerta selittää eri lääkärille ja hoitajalle, että meidän Super-Hessulla on epäinhimillisen korkea kipukynnys, eikä hän suostu valittamaan vaikka ranne olisi lähtenyt irti.

Haukkavahtina

Alkaa vähän vaikuttaa sille, että lähiseudun haukat pitävät meidän jättiläistuijaa tukikohtanaan. Sieltä ne sitten tekevät hurjia saalistussyöksyjä eri suuntiin. Tosi kiva nyt sitten arvailla, että kuuluuko coton de tulearit täkäläisten haukkojen ruokavalioon. Sen verran jättimäisiä petolintuja ne kuitenkin ovat, että varmaan halutessaan saisivat meidän herkkupalan mukaansa napattua.

Eilen koiran kanssa aamulenkillä näimme, kun joku iso haukka nappasi saaliin nokkaansa ihan meidän nenän edestä. Tämän varoittavat esimerkin siivittämänä olemmekin järjestäneet karvaturrillemme ympärivuorokautisen vartioinnin pihamaalla. Illalla ja yöllä rapisee kojootit lähipusikoissa ja päivällä vaanii haukat, nyt vaan odotellaan ensimmäistä käärmettä kylään. Tosin keljumpiakin hommia on keksitty, kun koiran henkivartiointi Kalifornian auringossa. Tärkeintä on itse muistaa laittaa suojakertoimet kohdalleen.

Laiska lauantai

Aamuköllöttely keskeytyi karusti koiran oksennusääniin ja laiskottelu vaihtui kuumeiseksi kokolattiamaton putsaamiseksi. Meillä on tällä hetkellä niin traaginen tilanne, että imurin pölypussi on täynnä, enkä pysty jatkamaan viikkosiivousta. Ohjelmassa onkin tänään pölypussin ja ilmastointikoneen suodattimen metäsästystä.

Eilisellä lenkillä huomasti middle schoolin pihalla kannustavan kyltin, jonka olin ilmeisesti alitajuntaisesti jättänyt aiemmin näkemättä. Siinä hoputetaan tekemään koulun vanhempainneuvostolle verovähennyskelpoinen lahjoitus, jolla kustannetaan oppilaille materiaaleja ja jopa oppitunteja. Samasta aiheesta tulee myös sähköpostiin muistutuksia, joissa todetaan, että noin 800 dollaria olisi peruskouluikäisestä sellainen sopiva summa.

Olen kuullut huhuja, että tämän vuoden alussa olisi Kaliforniassa tullut voimaan käytäntö, että vanhempia ei voi enää velvoittaa maksamaan koulun retkistä ja tapahtumista, eikä heitä voi myöskään vaatia hankkimaan lapselleen koulumateriaaleja lukuvuoden alussa. Eli ihan sama systeemi kuin Suomessa on ollut jo pitempään voimassa. Mutta vapaaehtoisia avustuksia saa jatkossakin pyytää, joten saa nähdä minkälaisen mainoskamanjan uhriksi sitä jatkossa joutuu.

Parkkeerauskuvioita

Parkkeeraaminen tuntuu olevan täällä sallittua aina kun se ei ole erikseen kiellettyä. Minun suureksi ilokseni parkkiruudut on Amerikan malliin suuret, meikäläinenkin saa sompailtua menopelin yhdellä iskulla sievästi viivojen väliin. Parkkimaksuja ei juurikaan keräillä, ainoastaan parkkitaloissa ja valvotuilla parkkipaikoilla, joissa lipunmyyjä töröttää pömpelissä kaupittelemassa tikettejä.

Hienoinen mysteeri oli parin tunnin parkkeerausaika, kun en oikein havainnut miten sitä kontrolloidaan. Täällä ei tunneta parkkikiekkoa eikä saapumisaikaa merkitä mihinkään ylös. Viisaat tiesivät kertoa minulle, että parkkipirkot kiertelevät ja merkkaavat autojen takarenkaaseen merkin ja palaavat sallitun ajan päätyttyä tarkistamaan onko auto liikahtanut paikaltaan. Tänään olimme Suomi-rouvien kanssa aamukahvilla ja näin kahvilan ikkunasta, kun ohi körötteli golf-auton näköinen vekotin, jonka kuljettaja ruiskutteli tien laitaan parkkeeratuujen auton renkaita. Myös omasta autosta löytyi iloisen keltainen vauhtiraita vasemmasta takarenkaasta, mutta luojan kiitos sakkolappua ei näkynyt missään.

Punainen koodi ja nenä

Tänään oli meidän keskimmäisellä oman luokan code red -harjoitus. Punainen koodi tarkoittaa, että koulun alueella on vaarallinen henkilö ja oppilaiden pitää nopeasti lukita luokan ovet ja suojautua. Joissakin kouluissa samanlaisesta harjoituksesta käytetään nimitystä lockdown drill. Tilanne on sikäli erilainen moneen suomalaiseen kouluun verrattuna, että koulurakennus on vähän niin kuin parakkikylä - jokaiseen luokkaan mennään suoraan ulkoa ja kuka tahansa voi tulla kurkkimaan ovesta tai ikkunasta sisään.

Oppilaille on jaettu hätätilannetta varten tehtävät, jotka tulee suorittaa mahdollisimman hiljaa ja nopeasti. Tärkeää on välittömästi sulkea sälekaihtimet ja työntää ovien eteen jotakin mahdollisimman massiivista, esim. painava kaappi tai pöytä. Keskelle luokkaa kasataan pulpetteja ympyrään suojapaikaksi. Jos olet vessassa tai luokan ulkopuolella niin olet omillasi. Täytyy vaan yrittää olla mahdollisimma näkymätön ja äänetön. Luokka pysyy lukittuna kunnes poliisi tulee avaimella sisään. Opettaja oli kertonut, että tarvittaessa johonkin kaappiin tehdään roskakorista ensiapuvessa ja odottaessa voi tehdä vaikka läksyjä. Muutama vuosi sitten koululla oli ollut code blue, kun läheisellä yliopistolla oli ollut vastaavanlainen vaaratilanne. Lenkillä huomasinkin yliopiston liepeillä mielenkiintoisen kyltin.

Pojilla on tänään ja huomenna minimum day, eli koulupäivä päättyy jo 12.30. Nuorimmainen sai viime viikolla toisen kolmannesosalukuvuoden todistuksen ja näiden kahden lyhyen päivän aikana opettaja puhuttaa haluamiaan vanhempia. Minäkin pääsin tänään puhutteluun ja oli oikein antoisa keskustelu. Kyllä nämä täkäläisetkin opettajat on todella fiksuja vekottimia! Tänään oli melkoista mollotusta ja iltapäivä menikin uima-altaan liepeillä. Iltapalapöytäämme toi valoa ja lämpöä useampi punainen nenä.

Ensipulahdus

No nyt se on sitten korkattu, siis se uima-allas. Eipä olisi vielä aamulla uskonut, kun revimme luomia raolleen sakeassa sumussa. Täällä muuten siirryttiin kesäaikaan jo viime viikonloppuna ja se tekee aamuista hieman tavallista tahmaisempia. Minulla oli ensimmäinen kuskauskeikka seitsemän jälkeen ja kun löysimme high schoolin pihaan, niin siellä häämötti sumun keskellä reipas joukkue urheilukentällä raatamassa.

Kahden kuskauskeikan ja pikaisen aamiasen jälkeen istahdin yhdeksän maissa auton ratin taakse jo neljättä kertaa tänä aamuna. Ylläni oli naftaliinista kaivettu tennishame ja peräkontissa tenniskassi. Etupenkillä oli iPad, jossa näkyi kartta tähtäimessäni olevan tenniskentän lähitienoosta. Minulla ei siis vieläkään ole mitään toimivaa navigointisysteemiä ja jos ajan kartaltani ulos, niin sitten ollaan heikoilla jäillä. Olo on vähän kuin keskiajan ihmisellä, joka on vaarassa tipahtaa pannukakkumaapallon reunan yli. Vastoin ennakko-odotuksia sekä ajomatka että jopa tenniskin sujui varsin hyvin. Onkohan minulle hiljalleen kehittymässä orastava suuntavaisto?

Iltapäivällä lämpötila kohosi lähelle hellelukemia ja uima-altaan lämpötilakin oli jo 16 astetta. Se riitti rohkeille suomalaisille.

Koiran (emännän) elämää

Koiran elämä Kaliforniassa on mukavaa ja sangen aktiivista. Suomen talven aiheuttamat lumipalloefektit eivät tassuissa paina ja aina on jotakin kivaa tongittavaa ja nuuskittavaa. Täällä koiraneidoille löytyy lemmikkieläinkaupoista paljon kivoja vaatteita ja muuta rekvisiittaa. Ruokakin on herkullista, jokus emäntä jopa kattaa pöytään houkuttelevan tonnikalasalaatin tai vastustamattoman pizzan. Sitten seuraava ruokailu onkin aivan yllättäen pihan puolella.

ösUlkotöitä on sopivasti, erilaisia vahtihommia ja hälytystehtäviä vaihtelevassa määrin. Lintuja riittää haukuttavaksi ja pupuja pomppii pihalla sen verran tiuhaan, ettei niille jaksa aina edes asiasta huomauttaa. Tänään iltalenkillä tuli vastaan kojootti, mutta pienen tuijotuskilpailun ja murinasession jälkeen se jolkutteli tiehensä. Ylivoimaisesti rankinta on valvoa pihamme maanalaista toimintaa. Joka juukelin aamu pihasta löytyy uusi hämäräperäinen multakeko, joka täytyy heti perinpohjaisesti tutkia. Meille onkin muodostunut täälla joka-aamuinen tassunpesutraditio. Toinen orastava perinne, josta emäntä haluaisi pikimmiten luopua, on yölliset pissareissut pihalle. Onhan se tietenkin jollakin tavalla hohdokasta töröttää Kalifornian kuutamolla palmun ja koiran välissä ja kuunnella kojoottien ulvontaa ja epämääräistä rapinaa pensaissa.

Papin pakeilla

Tänään oli aika käydä papin juttusilla Sunnyvalen luterilaisessa kirkossa. Näillä nurkilla Amerikkaa liitelee vauhdikas suomalainen pappi, jonka toimialue ulottuu Teksasista Kaliforniaan ja etelässä koko Meksikon alueelle. Meidän salainen motiivimme pääsiäismessuun osallistumiselle oli se, että yritimme samalla selvittää esikoisemme mahdollisuutta suorittaa rippikoulu täällä paikan päällä.

Enköhän minä suorastaan riehaantunut laulamaan tuttuja virsiä täysin palkein mistä sain tyttäreltäni lempeää palautetta. Minua ei ole täällä vielä juurikaan ehtinyt laulattaa ja yleensäkään en tykkää laulaa yksin vaan mieluummin porukalla ja äänissä. Yhdistelmä kirkko ja tutut virret laukaisivat minussa hervottoman lauluvimman ja samalla karmean ikävän omaa kuoroani Aiolosta ja koko kuorolaulun ihanuutta kohtaan.

Pahimpaan musiikinnälkään kävimme perjantaina suurella ylpeydellä kuuntelemassa esikoisen high schoolin puhallinorkesterin konserttia. Aivan mahtavaa että yhdeksi oppiaineeksi voi ottaa orkesterin ja sitä sitten treenataan viisi tuntia viikossa kouluajalla. Sellaisella treenimäärällä saa melkoisia tuloksia aikaiseksi.

Viikon kysymys

Meidän pienimmäinen koululainen saa aina perjantaisin läksypaketin, joka pitää saada valmiiksi seuraavan viikon torstaihin mennessä. Läksyksi tulee aina myös viikon kysymys, jota tulee ensin pohtia kotona perheen kanssa ja siitä sitten jutellaan myös luokassa. Loistava ajatus ja hienoja kysymyksiä, joita olemme saaneet koko porukalla pähkäiltäväksi.

Tämän viikon kysymys pidensi ikääni useammalla vuodella. Aiheena oli nimittiän sanonta "to walk in someone else's shoes" eli suomeksi jotakin sellaista kuin "olla jonkun housuissa" tai "astua toisen saappaisiin". Oppilaan piti valita joku toinen perheenjäsen ja kuvitella millaista olisi olla hän. Eiköhän rakas kuopukseni silmääkään räpäyttämättä muuntautunut hetkessä viiltävän osuvaksi mamma-imitaattoriksi. Hän haki mamman oranssit balleriinat jalkaansa ja töpsötteli kiireisen oloisena sohvalle, otti tietokoneen syliinsä ja kännykän korvalleen. Siinä hän sitten hyvin tylysti kommentoi minulle, että ei nyt ehdi, kun mamma kirjoittaa blogia. Samaan hengenvetoon hän leperteli puhelimeen, että voi kun on kiva jutella pitkästä aikaa ja mulkoili minua julmasti kulmiensa alta ja huiski pontevasti kädellään hätistellen minua loitommaksi. Auts!

Poissaoloja

Vähänkö tunnen oloni überpäteväksi, kun osaan varsin asiallisesti ilmoittaa lapseni poissaolon koululle. Aluksi meikäläisen logiikkaa vastaan soti  ankarasti se, että attendance line (vapaa suomennos: paikallaololinja) on se paikka, johon poissaoloista tulee ilmoittaa. High schoolissa on ihan oma attendance office (paikallaolotoimisto) hoitamaan kaikkia poissaoloasioita ja soittelemassa vanhemmille, jos lapsen pitää lähteä kesken päivän pois koulusta. Opettajat saavat keskittyä täysin opetushommiin ja voivat lähettää potilaat suoraan toimistoon jatkokäsittelyyn.

 

Hankalaa on se, että poissaoloilmoitus täytyy tehdä erikseen joka päivä puhelinvastaajaan, johon pitää luetella miljoona asiaa ja joka kerta onnistun yllättäen unohtamaan jonkun yksityiskohdan. Nappisuoritus antaa vielä odottaa itseään, tosin toivottavasti minulla ei lähiaikoina tule lisää harjoitusta. Koulut on tosi hanakoita lähettämään oppilaat kesken päivää kotiin toipumaan, ilmeisesti vastuu painaa niin kovasti. Sain tänään käyttää kaikki puhelahjani, jotta sain astmapotilaalle luvan jatkaa koulupäivää lievän astmakohtauksen jälkeen. Lupasin ja vannoin ottavani kaiken vastuun ja olevani viidessä minuutissa paikalla tarpeen vaatiessa. Alan ilmeisesti hiljalleen päästä vauhtiin, kun täysin ehdoton ei muuttui varttitunnin väännön jälkeen myönteiseksi.

Todistelua koulutoimistossa

Vaikka välillä tuntuu, että alan jo hiljalleen olla täällä olemassa, niin silti riittää vielä todisteltavaa. Saimme kouluvirastossa tammikuun alussa kaksi kuukautta aikaa esittää lisätodisteita asuinpaikallemme, pelkkä vuokrasopimus ei riittänyt vakuudeksi. Minäpä sitten keräsin kassin pohjalle erinäisiä laskuja, joissa on meidän nimi ja osoite ja hilpasin tyytyväisenä koulutoimistoon hoitamaan asian pois päiväjärjestyksestä.

Turha luulo, että olisin onnistunut missiossani kertaiskulla. Laskuilla tuntuu olevan joku mystinen ranking-systeemi,joka ei meikäläiselle ole avautunut. Kaikista pyhin eli kaasulasku hyväksyttiin, mutta muut, kuten autovakuutus, eivät kelvanneet. Sain armeliaasti lisäaikaa metsästää yhden seuraavista todisteista: vesi-, roska-, puhelin- tai kaapelilasku. Sen lisäksi tarvitsen yhden virallisen postituksen esim. liikennevirastosta tai vaikka palkkakuitin. Yritin epätoivoisesti esittää väliaikaista ajolupaani, joka tällä kertaa sattui löytymään passipussistani, mutta se ei tietenkään ollut rittävän virallinen, vaikka siinä näkyy nimi ja osoite. Ongelmana oli ilmeisesti se, että vaikka se oli peräisin liikennevirastosta, niin sitä ei ollut postitettu. Voihan myrkkytammi!

Hyökyaaltoja uima-altaassa

Voi ihmeitten ihme, täällä myrskyää ihan oikeasti. Uima-altaassa on melkoiset hyökyaallot ja kiveys täynnä kaikennäköistä töhnää pihapuista. Ja mikä pahinta, hatarista ovenpielistä tuuli puhaltaa läpi niin että verhot heiluu. Jopa monenlaisessa Suomen kelissä karaistunut maastokoiramme Rosie epäröi iltajaloittelu takapihalla.

Sääennustus puhuu pikkuisesta myöhäisillan sadesessiosta, mutta meikäläiselle tämä on ihan myräkkä. Tämä talo on rakennettu 1950-luvulla Kalifornian aurinkoiselle keskivertosäälle ja kaikki äärisäätilat paljastaa aikamoisia puutteita rakennuksesta. Vaikka lämmitys puhaltaa täysillä, niin luihin hiipii välittömästi vilu. Toivottavasti naapuruston puuvanhukset selviävät puuskista ehjinä.

Poliisin puhuttelussa

Ehdin tänään jo ajattelemaan, että tästä päivästä ei ole mitään uutta ja mullistavaa raportoitavaa. Lähdimme vielä illalla pyörähtämään ostarissa ja sanoin vielä lähtiessä, että eihän sitä tiedä miten jännä reissu siitä tulee. Ajelimme kaikessa rauhassa moottoritiellä, kun yhtäkkiä perään liimautuu mottoritiepoliisi ja laittoi oikein komeasti puna-siniset vilkkuvalot päälle. Tilannetta ei voinut tulkita mitenkään muuten kuin, että poliisi halusi pitää meidän kanssa pikapalaverin.

Luojan kiitos meillä oli ratin takana ykköskuski, joka viiileän rauhallisesti ohjasti auton ensimmäisestä liittymästä ulos ja pysähtyi pientareelle. Muistelimme vielä ajokortin kirjallisessa kokeessa olleita pysäytysohjeita ja yritimme pitää kätöset sievästi esille. Auton ikkunan taakse ilmestyi oikein ystävällisen näköinen poliisimies, joka tehokkaalla taskulampulla nopeasti valaisi koko auton sisäosan. Sitten hän ilmoitti, että automme verotarrat on vanhentuneet ja halusi tarkastaa kaikki auton paperit.

Selitystä tuli stereona sekä kuskilta että kartanlukijalta: olemme erittäin tietoisia asiasta, ja viimeksi tänään on asiaa yritetty huonolla menestyksellä hoitaa sekä puhelimitse että paikan päällä toimistossa. Puhelimessa oli tunnin jono ja paikan päällä kahden tunnin jono. Väliaikainen ajolupa oli jäänyt ykköskuskilta toiseen menopeliin, mutta minä tarjouduin jalomielisesti näyttämään omaani. Ongin luottavaisesti passipussin uumenista paperilapun ja läväytin sen tyytyväisenä näytille. Poliisi ilmoitti myhäillen, että ihan hieno high schoolin alueeltapoistumislupa, mutta se ei ajoluvasta käy. Minä sinnikkäästi väitin, että mitä minun kassistani ei löydy, sitä ei tarvita ja jatkoin tonkimista. Siihen poliisisetä totesi, että tämä taitaa kuitenkin riittää heille ja hoitakaapa asiat kuntoon ja turvallista matkaa. Ainoa mikä harmittaa on se, etten kedannut ottaa kuvaa poliisista tai vaikka sievää yhteispotrettia. Se olisi niin mukavasti elävöittänyt tätä blogia.

Aamukävelyllä

Päätimme lähteä heti aamukahvin jälkeen ulkoiluttamaan koiraa ja valitsimme uuden reitin navigaattorin rohkaisemana. Kartalla reissu näytti ihan mukavalle pikku jalottelulle, mutta kukaan ei kertonut lenkin korkeuseroista. Oulun tasankoja tallomaan tottuneelle on aina yllätys, että ihan kotinurkilla löytyy nousua tai laskua yli viisi metriä muutakin kuin alikuluista.

Pikainen aamutallustelu silmät rähämässä muuttui maisemien ihailuksi. Täkäläinen luonto jaksaa aina yllättää ja jatkuvasti löytyy uutta ällisteltävää. Tällä kertaa löysimme jonkun mehikasvin, jonka kukintovarsi oli semmoiset kymmenen metriä korkea. Rosie suostui hieman vastahakoisesti toimimaan avustajana, jotta saimme kuvaan oikeat mittasuhteet.

Illalla haimme San Franciscon lentokentältä kauan odotetun lainatytön kolmeksi viikoksi. Tänä iltana minulla on luksusta iltalukemisena: suomalaisia naistenlehtiä!

Naapurihavaintoja

Me asustellaan paikallisen ökyalueen rähjäisimmässä talossa, joka ilmeisesti parin vuoden kuluttua posautetaan ilmaan ja sen tilalle rakennetaan palatsi. Asuinalue on mukavan rauhallista, tai siis ainakin oli ennen kuin meidän Kiljusen herrasväki saapui elävöittämään katukuvaa. Naapureiden kanssa on hieman hankala hieroa tuttavutta aitojen ja porttien yli, kun kukaan ei liiku jalkaisin järjettömän isojen tontien ulkopuolella. Palvelusväkeä näkee sentään useammin. Olemme yrittäneet kysellä naapureista meidän talon omistajilta, mutta heillä ei ole juuri mitään havaintoja, vaikka ovat asuneet tässä edellisen vuoden. Sen verran tiesivät kertoa yhdestä naapurista, että talon edesmenneet omistajat olivat testamentanneet sen taloudenhoitajaparin asuinpaikaksi heidän elämänsä loppuajaksi.

Olemme tehneet viime aikoina merkittäviä läpimurtoja naapurustoon soluttautumisessa. Karvaturrimme Rosie on tietenkin auttanut tutustumaan paikallisiin koiranulkoiluttajiin, joita aina iloisesti tervehdämme ja vaihdamme kuulumisia. Reipas kuopuksemme on tehnyt tuttavuutta vastakkaisen naapurin pojan kanssa ja he pelailevat varsin usein koripalloa meillä tai heillä.

Olemme olleet siinä luulossa että rajanaapurimme palatsi ei ole vakinaisesti asuttu, kun siellä ei ole kertakaikkiaan mitään elämää. Tänä aamuna olimme lähdössä ulkoiluttamaan koirulia, kun luoksemme tuli esittäytymään hyvin vaatimattoman ja sympaattisen oloinen intialainen vanhempi herrasmies, joka kertoi asuvansa vaimonsa kanssa naapuritalossa. Mukavan jutustelutuokion jälkeen totesimme, että olisi kiva jatkaa paremmalla ajalla vaikkapa teekupposen äärellä. Nyt jään jännityksellä odottamaan kyläilykutsua.

Testipäivä

Tänään meidän perhettä testattiin oikein urakalla. Allergiatesteissä löytyi perhekokoelmaamme vielä yksi uusi allergeeni, nimittäin tammen siitepöly. Aikuiset kävivät ajokortin kirjallisessa testissä ja sekin oli operaatio sinänsä. Pakettiin kuului monenlaista jonottamista ulko-oven molemmin puolin ja mielenkiintoisia kysymyksiä. Virkailijan maailmankuvaan Suomi ei meinannut mahtua millään, hän halusi väkisellä sijoittaa armaan kotimaamme jonnnekin päin USA:ta tai Kanadaa.

Näkötestin ja valokuvauksen jälkeen oli vuorossa varsinainen veikkaus, joka perinteiseen tapaan oli monivalintatehtäviä: 36 kysymystä, josta kuusi sai olla väärin. Palkintona oli väliaikainen ajolupa kahdeksi kuukaudeksi ja lupa edetä ajokokeeseen. Nyt ei sitten muuta kuin tehokasta niskajumppaan, sillä pään täytyy pyöriä inssiajossa kuin pöllöllä.