Positiivisesti ylpeä

Olenpa tässä viime aikoina katsomossa istuessani pyöritellyt mielessäni sanaa ylpeä. Jotenkin minusta tuntuu, että eri maissa ja kulttuureissa sillä sanalla on erilainen kaiku. Suomessa varoitellaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja koko sana on vähän negatiivisesti värittynyt. Jos jotakuta luonnehditaan ylpeäksi, niin hän on jotensakin nokkava tai koppava. Toki Suomessakin saa olla ylpeä onnistumisista ja saavutuksista, mutta ehkä kuitenkin kannattaa olla turhan isosti tuulettamatta.

 

Minulle on tultu useamman kerran sanomaan jääkiekkokatsomossa, että minun pitäisi olla ylpeä maalivahdistani, joka on kehittynyt kuluvan kauden aikana huimasti. Ilmeisesti olen jotenkin jäykkä kannustuskäytäytymiseltäni, kun lähinnä ääneti kiemurtelen paikallani ja korkeintaan pidätän hengitystäni. Meidän kolli nauraakin, että siinä kun muut vanhemmat hurraavat nimeltä meidän moken mahtitorjuntoja, niin mamma taputtaa äänettömästi lapaskätösillään.

Välillä vaivun filosofoimaan asiaa oikein syvällisemmin. Tunnenko minä tosiaan ylpeyttä siitä, että minun geenini torjuvat niin taitavasti maaleja. No en tosiaankaan. Menestys on aivan pojan oman lahjakkuuden ja ahkeran harjoittelun tulosta, enkä voi ottaa itselleni mitään muuta kunniaa kuin autokuskin roolista. Olen kyllä todella iloinen ja onnellinen siitä, että lapsi on löytänyt harrastuksen, jossa saa mahtavia onnistumisen hetkiä ja oppii tappiotkin hetkellä monenmoisia elämän läksyjä.


Mistä sitten on soveliasta olla ylpeä? Kyllä minä uskallan sanoa olevani ylpeä meidän perheestä kaikkine karvoineen - se on elämäni suurin saavutus. Olen ylpeä lasten valtavasta sopeutumiskyvystä, joustavuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Ritarini kohdalla olen ylpeä käsittämättömästä paineensietokyvystä ja rohkeudesta. Suomalaiseen tyyliin on hieman vaikea hehkuttaa itseään, mutta ehkäpä uskaltaisin sanoa olevani ylpeä liimamaisesta sitkeydestäni, jolla olen liisteröinyt tähän komppaniaan vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen.

 Olen myös äärettömän ylpeä juuristani ja siitä että olen suomalainen. En jätä missään kurvissa mainitsematta kotimaastani ja innostun helposti luennoimaan aiheesta. Tällä viikolla kuskasin meidän koripalloilijan koulun joukkueen pelaajia otteluun vähän kauemmaksi ja kertoilin samalla tarinoita  Suomesta ja lumesta. Aika pian keksimme useamman syyn, miksi koripallo on paljon vähemmän suosittu harrastus talvisessa Suomessa kuin kesäisessä Kaliforniassa.