Pinkkiä lunta

Kirsikkapuut kukkivat vielä komeasti, mutta osa terälehdistä alkaa varista. Niinpä täällä onkin maa paikoitellen hennon vaaleanpunaisen kerroksen peitossa, aivan kuin pinkin lumen kuorruttama.

Lähipäivinä taitaa olla monilla kukkivilla puilla sulkasato edessä, sillä luvassa on sateita. Tänään tuli jo houkuttelevasti muutama minipisara taivaalta, mutta huomiselle ennustellaan ukkoskuuroja. Eipä tarvi viedä Volvoa autopesulaan, jos taivas hoitaa ne hommat meidän puolesta.

Polvipiikki

Meidän perheeseen on siunaantunut yksi megatolkku jälkeläinen. Minä olin neidin kanssa shoppailemassa, kun saimme kuopukselta pihisevän puhelun, että henki on ahtaalla. Herra oli syönyt jotakin, mikä näin allergiakaudella oli sitten ärsyttänyt kitusia. Herra Huu jatkoi sitten pihisevällä äänellä, että missähän mahtaa olla se hengityslaite ja polvipiikki.

Minä etäopastin potilasta löytämään astmapiippun ja "polvipiikin" eli EpiPenin. Muistuttelin siinä ohessa kuitenkin, että adrenaliinipiikkiä ei suinkaan isketä polveen vaan reisilihakseen. Valjastin isoveljeä sairaanhoitajan rooliin, mutta pikkuveli totesi että pärjää vallan mainiosti itsekseen ja pistelee lääkkeitä poskeen ja reiteen tarpeen mukaan.

Avunpyyntö

 

Viikonloppuna vein neidin läheiselle ostarille shoppailemaan. Ajattelin kurvata saman tien takaisin kohti kotia, mutta matkani pysähtyi parkkipaikalle. Auton eteen astui naisihminen, joka huiski topakasti käsillään. Rullasin autonikkunan auki ja huhuilin, että voisinko jotenkin olla avuksi.

Nainen kertoi ollensa menossa omaan autoon, kun huomasin viereisen auton sisällä turvaistuimessa parivuotiaan lapsen yksinään. Nainen oli jonkun aikaa odotellut auton vierellä ja sitten päätynyt aukaisemaan takaoven, jotta lämpötila ei autossa nousisi liian korkeaksi. Hänellä oli kiire kotiin, mutta ei uskaltanut jättää lasta ilman valvontaa. Minä lupasin pitää lapselle seuraa, sillä aikaa kun nainen lähti kiertämään läheisiä kauppoja ja kuuluttamaan vanhempia paikalle. Seuralaiseni oli pieni aasialainen poika, jolle sitten yritin leperrellä mukavia.

Eipä aikaakaan kun paikalle tuli kovin vaivaantuneen näköinen mies, jolla oli vauva kainalossa. Hän oli kauhean pahoillaan siitä, että oli jättänyt lapsen yksin ja aiheuttanut huolta ohikulkijoissa. Mies oli kovin kiitollinen, kun emme olleet soittaneet poliisia paikalle, mikä olisi saanut hänet aikamoiseen pulaan. Hienosti täällä ihmiset huolehtivat toisistaan ja uskaltavat rohkeasti ja hienotunteisesti puuttua toisten asioihin, silloin kuin siihen on tarvetta.

Lätkälauantai

Päivän urheilulaji on ollut jääkiekko. Starttasin aamulla yhdentoista aikoihin pikkuhain kanssa jäähallille kuivatreeneihin. Siitäpä sitten päivä jatkui kahdella ottelulla, joista jälkimmäinen oli melkoista myllytystä meidän mokelle. Joukkueella oli vain yksi täysi ketju ja kaksi vaihtomiestä, joten ottelun edetessä luistin alkoi painaa ja maalivahdilla riitti hommia.

Samaan aikaan jäähallin pihalla oli jännitystä ilmassa. Isot Sharksit olivat käyneet treenaamassa ja olivat lähdössä valmistautumaan illan ulkoilmaotteluun Levi 's Stadiumille amerikkalaisen jalkapallon areenalle. Ritari oli juuri käynyt ostamassa Antti Niemen pelipaidan ja riensimme kiireellä vaanimaan nimmaria. Pelaajat vilahtelivat vauhdilla luksusbussin uumeniin ja minä yritin epätoivoisesti tunnistaa Anttia ja saada viivytettyä häntä sen aikaa, että ritari saa haettua kynän autosta.

 

Jälleen kerran armas äidinkielemme toimi täydellisesti. Siinä kun pelaajat puikkelehtivat nopeasti fanilauman ohitse niin meikäläinen kajautti takarivistä kuuluvalla suomen kielellä, että voisiko Antti mitenkään odottaa pienen hetken, jotta saisimme pikkuhaillemme nimmarin pelipaitaan. Antti pysähtyi välittömästi ja kirjoitteli odotellessa muille faneille nimmareita. Ritari oli kiireessä hukannut kynän, mutta Antti hoiti tilanteen rutiinilla ja veti jonkun toisen fanin kynällä komeat nimmarit pelipaidan selkään.

 

Sharksien matka jatkui poliisisaattueessa kohti illan ottelupaikkaa ja pikkuhai sekä isi seurasivat perässä liittyen 70 000 muun innokkaan fanin seuraan. Sharksien juniorit saivat tapahtumaan ilmaisia lippuja ja meidän rontti sai valita kenet ottaa seuralaisekseen. Mitenköhän minä istun täällä kotikatsomossa ja mietin, että mikä meni vikaan? Kukahan mätänee illat pitkät huulet sinisenä jäähallin metallipenkeillä? Kuka kelpaa virittelemään suojauksia ja sitomaan nauhoja? Kuka saa kunnian kontata pitkin pukuhuoneen lattiaa ja luututa kermavaahtosotkua voitonjuhlien jälkeen?

Surusäveliä

 

Tiistai-iltana huomasin kotimaan tiedotusvälineistä suurta julkisuutta saaneen surullisen uutisen nuoren aikuisen yllättävästä menehtymisestä. Korvaamaton menetys perheelle ja läheisille sekä suunnaton suru kannettavaksi. Siinä juttua lukiessa minulle tuli outo olo, että kyseisen nuoren miehen nimi tuntui etäisesti tutulta.

Suureksi surukseni hoksasin, että menetys osui armaan kotikuoroni Aioloksen kunniakkaaseen bassorivistöön. Mieleen nousi välittömästi kuva sympaattisesta, valoisasta ja vakaasta nuoresta miehestä. Hiljaiseksi vetää täällä tuhansien mailienkin päässä ja muistuttaa siitä, että jokainen päivä on lahja.

Happimyrkytys

Oi tätä onnea! Kömmin juuri kuumasta kylvystä takkatulen ääreen. Naama hehkuu punaisena tuntikausien ulkoilusta talvisessa auringon paisteessa. Kroppa on mukavasti jyrän alle jäänyt. Eilen jaksoimme kuusi tuntia rinteessä lasketellen ja lautaillen. Maisemat olivat aivan huikeat ja reilusta kolmesta kilometristä näki äärettömyyteen asti. Tuntuu aivan epätodelliselle katsella lumisista korkeuksista Nevadan autiomaan karua kauneutta. Eipä ole turhaan laskettelukeskuksen nimeksi annettu Heavenly (=taivaallinen).

Tänään oli taas murtsikkapäivä. Lumiolosuhteet on Lake Tahoella jo kolmatta talvea surkeat ja kaikki ladut on järven ympäriltä suljettu. Palasimme sunnuntain maisemiin Kirkwoodiin, mutta tällä kertaa lähdimme valloittamaan vuorta. Puolitoista tunti ylämäkeä enimmäkseen aika karseissa lumiolosuhteissa ja samaa reittiä puolituntista alaspäin. Enpä ole ikikuuna päivänä hiihtänyt niin tahmeassa kelissä, eipä tarvinnut paljon ylämäkeenkään turvautua haarakäyntiin. Lämmintä oli reilut 10 astetta ja latu tosi töhnäinen ja osittain paljasta maata. Suksien pohjassa oli voiteet xx vuoden takaa Oulusta, lämpimät terveisiä mestarivoitelija Jussille! Mutta kelistä viis, oli aivan ihana päästä suksilla umpimetsään hiihtelemään.

Murtsikkamaisemissa

Meillä on ensi viikolla koulusta talviloma ja sen kunniaksi lähdimme aamulla etsimään lunta. Viime päivinä on ollut kotimaisemissa kesäkelit ja lämpömittari on hiponut suomalaisia hellelukemia. Tuntui vähän epätodelliselle pakata talvitamineita shortsit päällä, mutta niin me vaan lastattiin peräkontti täpötäyteen tavaraa ja lisättiin täkäläisten ihmeeksi vielä suksiboksi katolle ja täytettiin se suksilla ja lumilaudoilla. Auton keula suunnattiin kohti Tahoeta ja Sierra Nevadan vuoristomaisemia.

Ensimmäinen pysäkki oli Kirkwood, jossa kaivoimme murtsikkasukset esille. Kolmeen vuoteen ei kukaan meistä ole ollut suksilla, mutta eipä tuo hiihtämisen jalo taito ollut karannut minnekään. Kahden tunnin koikkelehdinnan jälkeen olimme valmiita jatkamaan matkaa Tahoelle asti ja täällä sitä nyt istuskellaan takkatulen loimutessa.

Mysteerihautausmaa

Rositalla oli tällä viikolla hyvä tuuri ja prinsessa sai aamulenkille seuraa Tatu-sulhostaan. Etsimme tarkoituksella vähän syrjäisiä polkuja, jotta koirat pääsisivät kunnolla nuuskuttelemaan aitoja luonnon tuoksuja.

 

Päätimme poiketa normaalireitistä ja suuntasimme kohti polunpätkää, joka vie kauniin vehreään lehtoon. Polku päättyi umpikujaan, jonka päässä avautui verkkoaidan ympäröimä aukio. Mitään kylttiä ei näkynyt missään, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että olimme löytäneet mysteerihautausmaan. Alueella oli yksi pystyhautakivi ja loput olivat maan tasalla olevia hautalaattoja, joihin oli kaiverrettu nimi, syntymä- ja kuolinvuosi. Vanhimmat haudat olivat peräisin 1900-luvun alusta ja uusimmat 2000-luvulta.

Ainoatakaan ristinmerkkiä tai muuta uskonnollista symbolia ei ollut havaittavissa. Koko aukio oli harmaanruskea kivierämaa vailla nurmikkoa ja kukkasia. Täytyypä todeta, että karuin hautausmaa minkä olen ikinä nähnyt.

Koripallovaje

Perhettämme vaivaa vakava koripallovaje. Vuodenvaihteesta alkaen hujoppia on kuskattu seitsemän kertaa viikossa koripalloilemaan, yleensä lähemmäksi ja välillä kauemmaksi. Sunnuntaina loppui normikoriskausi ja tiistaina oli vuorossa kirvelevä tappio koulukoriksen playoff-vaiheessa.

Nyt koko perhe kärsii vieroitusoireista, kun koripalloilijaa ei tarvi illalla liikutella paikasta toiseen. Eilen oli pakko lähteä illalla kauppaan, kun ei malttanut olla koko iltaa kotona kyhnyttämässä. Myös Rosita on närkästynyt kun ei enää pääse ilta-ajelulle hakemaan herkullisen hikistä koripallopoikaa kotiin.

Sateenkaarisaari

Tämä juttu meinasi ihan jäädä Hawaijin reissulta kirjoittamatta. Nyt kun meillä on viime päivinä ollut sadetta ja välillä jopa aurinkoakin, niin aihe on ollut pitkästä aikaa ajankohtainen.

Hawaijin sateenkaaret ovat aivan omaa luokkaansa. Tropiikin tyyliin vettä sataa tuhnuttaa joka päivä ja jostakin ilmansuunnasta löytyy melkoisen suurella varmuudella sateenkaari. Tässäpä vielä muutama mukava sateenkaarenvärinen muisto Hawaijin reissulta. Kummassakin kuvassa tarkkanäköiset voivat bongata tuplasateenkaaren.

Positiivisesti ylpeä

Olenpa tässä viime aikoina katsomossa istuessani pyöritellyt mielessäni sanaa ylpeä. Jotenkin minusta tuntuu, että eri maissa ja kulttuureissa sillä sanalla on erilainen kaiku. Suomessa varoitellaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja koko sana on vähän negatiivisesti värittynyt. Jos jotakuta luonnehditaan ylpeäksi, niin hän on jotensakin nokkava tai koppava. Toki Suomessakin saa olla ylpeä onnistumisista ja saavutuksista, mutta ehkä kuitenkin kannattaa olla turhan isosti tuulettamatta.

 

Minulle on tultu useamman kerran sanomaan jääkiekkokatsomossa, että minun pitäisi olla ylpeä maalivahdistani, joka on kehittynyt kuluvan kauden aikana huimasti. Ilmeisesti olen jotenkin jäykkä kannustuskäytäytymiseltäni, kun lähinnä ääneti kiemurtelen paikallani ja korkeintaan pidätän hengitystäni. Meidän kolli nauraakin, että siinä kun muut vanhemmat hurraavat nimeltä meidän moken mahtitorjuntoja, niin mamma taputtaa äänettömästi lapaskätösillään.

Välillä vaivun filosofoimaan asiaa oikein syvällisemmin. Tunnenko minä tosiaan ylpeyttä siitä, että minun geenini torjuvat niin taitavasti maaleja. No en tosiaankaan. Menestys on aivan pojan oman lahjakkuuden ja ahkeran harjoittelun tulosta, enkä voi ottaa itselleni mitään muuta kunniaa kuin autokuskin roolista. Olen kyllä todella iloinen ja onnellinen siitä, että lapsi on löytänyt harrastuksen, jossa saa mahtavia onnistumisen hetkiä ja oppii tappiotkin hetkellä monenmoisia elämän läksyjä.


Mistä sitten on soveliasta olla ylpeä? Kyllä minä uskallan sanoa olevani ylpeä meidän perheestä kaikkine karvoineen - se on elämäni suurin saavutus. Olen ylpeä lasten valtavasta sopeutumiskyvystä, joustavuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Ritarini kohdalla olen ylpeä käsittämättömästä paineensietokyvystä ja rohkeudesta. Suomalaiseen tyyliin on hieman vaikea hehkuttaa itseään, mutta ehkäpä uskaltaisin sanoa olevani ylpeä liimamaisesta sitkeydestäni, jolla olen liisteröinyt tähän komppaniaan vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen.

 Olen myös äärettömän ylpeä juuristani ja siitä että olen suomalainen. En jätä missään kurvissa mainitsematta kotimaastani ja innostun helposti luennoimaan aiheesta. Tällä viikolla kuskasin meidän koripalloilijan koulun joukkueen pelaajia otteluun vähän kauemmaksi ja kertoilin samalla tarinoita  Suomesta ja lumesta. Aika pian keksimme useamman syyn, miksi koripallo on paljon vähemmän suosittu harrastus talvisessa Suomessa kuin kesäisessä Kaliforniassa.

Sadetoiveita

 

Edellisen kerran raportoin sateista joulukuussa. Silloin tuli vettä kuin saavista kaatamalla ja sen jälkeen hanat meni kiinni. Tammikuussa ei tipahtanut taivaalta pisaraakaan. Nyt on taas sateen suhteen toiveet korkealla. Ennustuksissa luvataan kunnon ropsautusta lähivuorokausille ja tänään on tuuli jo puhaltanut lupaavasti ja pilvistäkin on ollut näköhavaintoja.

Meillä on ollut sade toiveissa jo pitemmän aikaa. Allergiakausi alkaa perheessämme jo tammikuussa ja nenäliinoja on kulunut pakettitolkulla. Kaikki kolme mussukkaa niiskuttavat kilpaa ja popsivat allergialääkkeitä reipasta tahtia. Ilmanpuhdistus olisi enemmän kuin tarpeen, jotta hengityselimet saisivat hetken huilia.

Helmikuun kukkasia

 

Suomessa huokaillaan lumitaakan alla ja täälläkin on puiden oksat paikoitellen avian valkoisenaan. Väri on sama, mutta sen aiheuttaja eri. Täällä on jo kevät pitkällä ja ensimmäiset koristepuut ovat komeasti kukassa. Sen sievempää hentoa pinkkiä ei ole olemassakaan kuin omenan tai kirsikan kukkasessa. Tässä muutama muukin kukkanen tämän päivän koiran ulkoilutusreissuilta.

Kermavaahtokuorrutus

 

Punaisten lätkäjoukkueen valmentaja lähetti heti alkuviikon mahtavan voiton jälkeen sähköpostia. Hän oli kuulema mennyt ennen ottelua lupaamaan voitosta koko joukkueelle jäätelöt. Lisäksi hän pahaa-aavistamatta ilmoitti, että jätskikekkereihin on luvassa myös yllätys, josta on ilmeisesti keskusteltu pelaajien salaisessa palaverissä.

Treenien jälkeen pelaajat kokoontuivat pukuhuoneeseen ja valmentaja jätettiin ulkopuolelle odottelemaan. Joukkueessa pelaava valmentajan oma poika oli saanut kuningasajatuksen siitä, että voittoa juhlittaisiin kuorruttamalla valmentaja kermavaahdolla. Valmentajan vaimo oli ollut juonessa mukana ja käynyt ostamassa laatikollisen kermavaahtopursottimia ja pakannut kaukonäköisesti mukaan myös talouspaperirullan.

Minä jouduin keskelle tulilinjaa, kun yritin äkkiä saada mokkemme varusteet pakattua kassiin turvaan. Mikään ei ole kyllä lapsista mukavampaa kun luvan kanssa sotkea auktoriteettiasemassa olevaa aikuista. Valmentaja otti asian huumorilla ja arvasi heti kuka kepposessa oli ollut ideanikkarina. Minä kannoin korteni kekoon siivoustalkoissa.