Päivä Arielina

Nyt kun sain nuo Janen hommat hoideltua eilen sademetsässä alta pois, niin tänään minulla oli sitten merenneitopainotteinen päivä. On kuulkaas melkoisen rankkaa hommaa, varsinkin kun täällä on koko ajan ollut hotellin rannassa aika hurjat aallot. Mussukat on odottaneet innolla sitä hetkeä, kun mamma lähtee tosissaan valloittamaan merten valtakuntaa.

Koko perheelle riitti riemua, kun aallot riepottelivat mammaparkaa. Siinä tuli hiottua aika hyvin sekä polvet että takamus ja sainpa vielä nitkautettua nilkkani, kun vaahtopää heitti minut vauhdilla rantahietikkoon. Myös poskiontelot tuli huolella huuhdeltua suolavedellä.

Lapset nauraa rätkättivät häikäilemättömästi, kun mamma pyöri kurperkeikkaa alloissa. Yritin epätoivoisesti takertua kaikkiin mahdollisiin tukipilareihin, ja siitähän se riemu repesi. Juoksivat ryökäleet karkuun kuin pahempaakin merimonsteria.

Iltapäivällä teimme sitten vielä toisen keikan rauhallisempaan aallokkoon ihailemaan merenalaista elämää. Meillä oli kokoonpanossamme kaksi snorklaajaa ja yksi GoPro-kuvaaja. Minä päivystin pääasiassa meren pinnalla ja annoin agenttien etsiä hyvä kala-apajat ja sitten täsmäsukelsin paikalle ihailemaan. Eipä ole keljua hommaa tuo merenneitoilu näissä maisemissa. Pitää vaan yrittää muistaa olla haukkomatta henkeä ihastuksesta. Mukava uusi merenalainen tuttavuus oli Hawaijin kansalliskala Humuhumu Nukunuku Apuaa, jonka mestarikuvaaja sai upeasti ikuistettua allaolevan kuvan keskelle alas.

Liaanin jatkeena

 En ole vielä näille päiville kirjoittanut itselleni bucket listiä eli toivelistaa, mitä vielä tämän ihmiselämän aikana haluaisin saada tehtyä. Kun sitten tänään lähdimme aamutuimaan ajelemaan kohti Mauin saaren toista päätä ja sademetsää niin yhtäkkiä minulle iski pakkomielle päästä roikkumaan liaaniin.

Koko perheen voimin sitten etsimme tienvarresta sopivan rotevan näköistä liaania, joka voisi mahdollisesti kannatella mamman massaa. Sellainen löytyi ja pääsin toteuttamaan toiveeni. Aika heikko Jane minusta tulisi, jotenkin hankalaa se roikkuminen oli tällä ruumiinrakenteella. Yritin kietoa pitkiä kinttujani liaanin ympärille, mutta ei se ote ollut oikein pitävä. Mahtava päivä kuitenkin ja paljon muisteltavaa kertyi kiikkustuoliin.'

Kahvipapuja ja kookospähkinöitä

Matkaseurueeni kauhuksi sisäinen hortonomini heräsi talviunestaan täällä trooppisella saarella. Bongailen auton ikkunasta kaikkia eksoottisen näköisiä kasveja ja vaadin kuskia tekemään uhkarohkeita uukkareita, jotta saan otettua kuvan tunnistamista varten. Porukka alkaa olla jo niin hermona tästä harrastuksesta, että saa nähdä milloin ne laittavat huivin silmilleni.

Tänään ritari toteutti toiveeni ja pääsin tekemään tuttavuutta ihka-aidon kahvipensaan kanssa. Hotellilta on linnuntietä ihan kokonainen kilometri matkaa lähimmälle kahviviljelmälle, joka sijaitsee vuoren juurella. Samalla ajelulla sain nappastua kuvan banaanista, joka Wikipedian mukaan kuuluu ruohokasveihin ja sen hedelmä luokitellaan virallisesti marjaksi. Hmm, mielenkiintoista.

Iltalenkillä vastaan tuli myös kookospalmu ja sellainen ihmehedelmä, jota luulin papaijaksi. Google tiesi kertoa, että kyseessä oli leipäpuu, jonka vesimelonin kokoinen hedelmä (engl. breadfruit) muistuttaa käyttötarkoitukseltaan lähinnä perunaa. Se voidaan kyllä kypsänä syödä sellaisenaan, mutta yleensä se keitetään tai kypsennetään grillaamalla tai paistamalla. Jotta ei menisi jutut liian hifistelyksi, niin lähikaupasta löytyi paikallinen ananas, jonka ikuistin parvekkeen pöydällä.

Tulivuorimaisemissa

Nyt tulee juonipaljastus, jonka muutama on jo nokkelasti arvannut. Unelmalomakohteemme on Hawaji ja siellä Mauin saari. Hawaiian Airlinesin lentokone lennätti meidät ystävällisesti suoraan lähikentältä San Josesta Mauille Kahuluin kentälle. Josko oli odotukset korkealla reissun suhteen, niin kohde on ylittänyt kaikki odotukset. Tämä on aivan epätodellisen ihana paikka, kerta kaikkiaan luomoava.

Tämän päivän retki suuntautui tulivuorimaisemiin Haleakalan kansallispuistoon. Kyseessä on aktiivinen tulivuori, joka on tosin uinunut jo reilut pari sataa vuotta, mikä tulivuoreniässä tarkoittaa pikku päikkäreitä. Nousimme kraaterin laidalle reilut pari tuntia mutkatietä lähes kolmen kilometrin korkeuteen.

Parkkipaikalla vedimme lämmintä vaatetta päälle ja teimme pikatankkauksen. Sitten vaan reppu selkään ja kohti kraateria. Matkalla oli kylttejä, joissa höpistiin jotakin vuoristotaudin oireista ja kehotettiin varovaisuuteen. Lapset ampaisi innossaan kohti kraaterin laitaa ja me vanhukset yritimme pitää näköyhteyttä etujoukkoihin. Jossakin vaiheessa alkoi varoituskellot soida päässä, kun kurvissa rupesi oikein kunnolla huippasemaan. Ei auttanut muu kuin istahtaa laavakiven päälle laskemaan varpaita ja hengittelemään hetkeksi syvään. Näköala huipulta palkitsi ruhtinaallisesti, antaapa kuvien puhua puolestaan.

Paratiisikuvia, osa 2

Paratiisikuvia, osa 1

Possun pamautus

 

Lapset ovat uutterasti syöttäneet meidän säästöpossua jo melkein kaksi vuotta. Kyseessä on neidin maalaama ihanuus, joka yksimielisesti äänestettiin keräämään matkakassaa unelmien lomakohteeseen. Monta kolikkoa se on kätkenyt kitusiinsa ja on se tainnut nielaista muutaman setelinkin.

Nyt on possu käynyt niin painavaksi, että tänään tuli aika pamauttaa se. Yllättävän iso läjä maallista mammonaa sinne oli kertynyt, tosin suurin osa niistä oli hiluja. Meidän blondi pankkiiri vietti hetken jos toisenkin rahaläjän äärellä kuin Roope Ankka konsanaan. Saapa nähdä minne nämä rahat meidät lennättää :)

Tontun paluu

Reissutontonttu tulla tupsahti perjantaina kotiin. Suunnilleen kaikki mahdollinen oli matkalla tökkinyt, ja matkalaukku jäi tietenkin taipaleelle. Poschu oli urhoollisesti odottanut kisakuskia ulkoparkkipaikalla ja ilmeisesti oli tykännyt sadesäästä vähän kyttyrää. Kengurukyydillä pääsi kuitenkin kotiin asti ja koira  oli revähtää riemusta kun lauma oli taas kasassa.

Helsingissä matkalaukut oli onneksi painaneet liikaa ja reissulainen oli joutunut siirtämään käsimatkatavaroihin painavia kirjatuliaisia ja niiden joukossa kaksi minun hartaasti odottamani uusinta toivelaulukirjaa. Matkalaukkukin löysi tiensä kotiin lauantaina ja tuhosimme hetkessä läjän tuliaisherkkuja.

Sokkoajelua

Olipahan tänään ajokeli täkäläisittäin haastava. Vettä satoi ihan rapsakkaasti ja näkyvyys oli olematon. Liikenne jotenkin puuroutuu sadekelillä välittömästi ja jo muutenkin ruuhkaisen reitit tukkeutuvat täysin. Meillä oli myöhäisempi vuoro jäähallilla, mikä tiesi melkoisia liikennehaasteita.

Päätimme välttää moottoritien toivottomat sumput ja lähdimme rohkeasti suunnistamaan sokkona pikkuteitä. Eiköhän siinä kieli keskellä suuta kaahatessa koko navigaattoriteline lentänyt kaaressa jalkotilaan. Kakkoskuski sai takapenkiltä ongittua laturin päässä olleen kännykän kätöseensä ja jatkoi silmää räpäyttämättä navigointia. Minä keskityin pitämään auton oikealla puolella tietä ja siinä riittikin hommaa. Niin kauan kun pystyin seuraamaan edellä ajavan perävaloja, niin homma tuntui olevan vielä jotenkin hallinnassa.

Sitten tietysti jymähdin keula-autoksi liikennevaloihin. Risteyksen toisella puolella näkyi leveästi tietä, jossa varmaan oli ainakin viisi kaistaa, mutta Luoja tietää montako mihinkin suuntaan. Liikenteenjakajaa ei ole, vain pieniä heijastinläiskiä kadussa. Katuvalot loistaa poissaolollaan, eikä minkäänlaisia kaistamerkintöjä näkynyt. Siihen soppaan vielä ripotellaan jalankulkijoita ilman heijastimia ja muutama kamikaze-pyöräilijä sekaan. Pelottavaa arpapeliä, onneksi päästiin ilman henkilövahinkoja perille.

Hammaslääkärihuumoria

 

Meidän neiti tuli tänään hammaslääkäristä naama aivan punaisena. Kyseessä oli vaan normaali puolivuosittainen putsaus, joten sen ei olisi pitänyt olla mitään kidutusta. Asia selvisi nopeasti, sillä hammashoitaja ilmestyi paikalle ioisesti hekotelleen, että he olivat nauraneet itsensä kipeiksi neidin kustannuksella.

Hammaslääkäri oli tarkistanut putsatut hampaat ja todennut ihan pokkana, että kalusto on muuten oikein hyvässä kunnossa, mutta kaksi etuhammasta pitää poistaa. Meidän neidillä oli revähtänyt naama ihan levälleen ja silmät pullistuneet päästä. Kyseessä oli hammaslääkärin kestovitsi, jolla hän aina silloin tällöin säikyttelee potilaitaan. Meidän neiti oli ilmeisesti kautta aikain TOP 5 ilmeitä ja lääkäri ei meinannut toipua täydellisesti onnistuneesta jekustaan ollenkaan. Niin ne sitten olivat kaikki kolme räkättäneet kaksinkerroin naamat punaisena. Että näin hauskaa hommaa tämä hammaslääkärissä käynti täällä Amerikassa!

Aikainen tonttu

Nyt on kyllä tämä Ameriikan tonttu ajoissa liikkeellä. Meiltä on lähdössä reissutonttu pikakomennukselle kotimaan kamaralle ja tonttupajassa on huhkittu hiki hatussa, jotta mahdollisimman moni joulupaketti ehtisi mukaan. Matkalaukku onkin jo lahjoista pullollaan, saa nähdä minkä verran lämmintä tonttuvaatetta mahtuu mukaan.

Tänään löytyi kaksi vuotta kadoksissa olleet kuoronuotitkin ja niiden joukossa punainen joululaulukansio. Tämä tarkoittanee sitä, että minun on määrä ruveta joululauluilemaan varsin pian. Kirkkokuoron puitteissa olen jo joutunut putsaamaan toivelaulukirjoja pölystä ja raottelemaan niitä joululaulujen kohdalta. Olen jo lähettänyt Korvatunturille viestiä, että kaksi uusinta toivelaulukirjaa saisivat hyvän kodin täältä Kaliforniasta. Nyt vaan täytyy toivoa, että minun kiltteyspisteet riittävät näihin lahjoihin.

Vahingon laukauksia

Lasten harrastukset pyörii nyt maksimitehoilla, mikä tarkoittaa mammalle maileja auton mittariin. Kummasti sitä vaan on tottunut näihin kaistaviidakoihin ja oppinut luottamaan, että kaikille tilaa riittää. Navigaattori on uusilla reiteillä yhä vielä välttämätön matkaseuralainen, mutta reviirini on laajentunut hurjasti. Surkeankuuluisa suuntavaistonii ei ole osoittanut suurta kehitystä, mutta ulkomuistin varassa sukkuloin lähitienoota varsin varmasti.

Navigaattorin kanssa säheltäessä, onnistun aina välillä nappaamaan vahingossa matkanteosta kuvia. Kuten iltanäpäyksestä näkee, moottoritiellä on melkoinen valoshow. Katuvaloja ei ole, mutta autojen liikkuvia etu- ja takavaloja sitäkin enemmän.

Keuhkot pihalla

Kuopus kantaa aina välillä koulusta mielenkiintoisia väkerryksiä. Lukujärjestyksessä ei siis ole varsinaisia kuvataide- tai käsityötunteja ollenkaan, vaan satunnaisesti on projekteja, joihin yleensä kuulutetaan vanhempia auttamaan ja parhaimmillaan pyydetään vielä materiaaleja lahjoituksena. Liikuntaan ja musiikkiinkin palkataan opettajat vanhempien ystävällisellä raha-avustuksilla, sillä osavaltion varat riittävät vain perusoppiaineisiin.

Eniten varmaan askarrellaan kotona kaikenlaisten maailmaa syleilevien projektejen parissa. Ei siinä mitään, mukavaa yhdessä puuhastelua se on. Olisi tietysti hirveän kiva, jos perheen äitiä olisi siunattu askartelugeenillä tai piirrustustaidot olisivat ohittaneet tikku-ukkovaiheen. Onneksi tämänhetkinen iso aihekokonaisuus ei ole vielä sisältänyt kotiprojekteja, vaan alkuviikosta tuli kotiintuomisina hienot keuhkontekeleet. Tosi ajankohtainen teema meillä, sillä taloudessamme on yksi keuhkokuumepotilas, joka tosin on kovaa vauhtia jo toipumassa.

Tötteröluistelijat

Lauantaiaamuna meillä oli tavallista varhaisempi jäähallivuoro. Joukkueella oli ennen peliä valokuvaus, joten minulla jäi hyvin aikaa ihailla edellisen vuoron luistelijoita. Jään oli valloittaneet miniatyyriluistelijat, joiden luistelutaidoissa oli melkoista jakaumaa.

Joukkoon mahtui aivan mahdottoman pieni miniluistelija täydessä jääkiekkovarustuksessa hulvattomat kiharat kypärän alta vilkkuen. Mukana oli vähän isompia aloittelijoita, jotka laahustivat ympäri jäätä nurinpäin käännettyyn ämpäripinoon nojaten. Huomiotaherättävää oli sekä valmentajien että vähän taitavampien luistelijoiden auttamishalukkuus. Jokaiselle vaappujalle löytyi joku kannustamaan ja neuvomaan tueksi rinnalle.

Hermoraunio

Ei ole sitten meidän mokke perinyt pelihermoja äidiltään. Erehdyin ensimmäistä kertaa seuraamaan virallista peliä, jossa tähtisilmäni oli tositoimissa. Minulla on vähän ongelmia tuon myötäelämisen kanssa, se meinaa väkisellä lähteä ihan lapasesta. Yritin olla häpäisemättä mokkeani ja olla liiskaantumatta nenä vinossa kiinni pleksiin antamaan vaativaan tehtävään henkistä tukea
.

Hivuttaudun hienotunteisesti kahvion puolelle seuraamaan ottelua isoista ikkunoista. Siellä sitten torjuin hiki hatussa kaikki uhkaavat hyökkäykset ja yritin olla kaatamatta pöytiä. Viime minuuttien tiukassa väännössä hermo petti ja jouduin vetäytymään hetkeksi ulos jäähylle. Peli päättyi kunniakkaasti voittoon ja minä olin niin ylpeä lujahermoisesta kollistani, että tippa silmässä syöksyin rutistelemaan sankariani heti kun sain hänet ulos kaukalosta. Siinä kun kuivailin ilonkyyneleitä, niin vieressä oleva isä rupesi ripittämään omaa poikaansa huonosta pelistä. Eipä ollut meidänkään  pojalla täydellinen peli, mutta saa siitä silti ylpeä olla.

Kiva koulu

 

Olenpa tässä muutaman viikon mietiskellyt, miten tärkeää on se, että koulussa on kivaa. Mitä enemmän tätä pohdin, sitä sitä isommalta jutulta tämä tuntuu. Olen ihan pohjattoman kiitollinen lasteni opettajille siitä, että he tekevät rakkaitteni koulupäivästä kerta toisensa jälkeen niin myönteisen kokemuksen. Eihän tässä ole mitään järkeä, että joka päivä tulee kotiin kolme iloista ja innokasta koululaista, joilla on taas ollut niin hyvä päivä.


Eilen minulla oli kuopuksen opettajan kanssa mukava keskustelutuokio. Opettaja on viehättävä nuori nainen, joka puhkuu intoa ja hyvää tuulta. Vielä kaksi vuotta sitten olisin varmaan kurtistellut kulmiani moisen myönteisyyden ja hehkutuksen edessä. Nyt näen kuinka valtavan hyvän mielen ja menon voi saada hukuttamalla oppilaat kehuihin. Luokan iskulause kertoo kaiken: "Don't forgot to be awesome!" eli "Älä unohda olla mielettömän mahtava!"

Onhan se nyt lapselle mahtava tilanne, kun åidin silmien alla opettaja ylistää ja kehuu kaikesta mistä voi. Samalla sitten hän kuitenkin saa selvästi ja rakentavasti artikuloitua ne kasvupaikat, joita löytyy jokaiselta. Monta kertaa opettaja vielä toisteli, kuinka valtavan ylpeä hän itse on mussukkani vahvuuksista ja äidinkin olisi kuulema syytä röyhistellä rintaansa. Jännä oli nähdä miten rakkaani selkä suoriutui vielä entisestään ja silmiin syttyi extratuike. Tämän saman suitsutuksen saa varmasti ihan jokainen oppilas omista ansioistaan, lapsoseni ei todellakaan ole mikään poikkeusyksilö.

 

Suomalaiseen kansanperinteeseen ei kuulu turhien kehujen viljely ja koulumaailmassa saatikka kotioloissa tulee turhan usein annettua yksipuolista palautetta puutteista ja virheistä. Voi kun saisin taottua selkäytimeen tämän hetken oivalluksen ja jaksaisin kyllästää kanssaihmiseni aiheellisella ja hyvin ansaituilla kehuilla. Kyllä meissä kaikissa riittää kiitettävää, kun oikein silmin katsotaan.

Pimeät illat

Päivät lyheni kertalaakilla, kun viikonloppuna siirryttiin talviaikaan. Viiden aikaan on jo kiire iltalenkille Rositan kanssa, jos meinaa ehtiä ennen pimeää kotiin. Illalla sitten ryskyy ja rytisee, kun meidän pikkuhai treenaa olohuoneen perukoilla kaikissa tamineissa. Koripallo olisi melkoista sokkopalloa säkkipimeydessä. Nyt kun vielä tiedämme, että oven takana odottaa heti pimeän tultua lauma mustia leskiä, niinpä eipä paljon kiinnosta pomppia pihalla.

Välillä aina pysähdyn miettimään, että miten erilaista syyspimeys on Suomessa. Katuvalot auttavat hirmuisesti ja mahdollistavat iltaulkoilun. Samoin toiveissa on saada jossakin vaiheessa talvea lumipeite valaisemaan synkkyyttä. Sitten siihen vielä lisätään kaikki ihanat jouluvalot, niin sillä setillä kyllä jaksaa porskuttaa pimeimmän yli.

Koripalloilua

 

Jääkiekkojuttuja on tullut kirjoiteltua viime aikoina aika runsaasti. Se ei itse asiassa ole meidän perheen ykköslaji. Autotallin edessä oleva koripalloteline on kovalla käytöllä ja varsinkin meidän keskimmäinen kuikelo jaksaa nakella palloa aamusta iltaan. Kuopus ottaa välillä koiran iltalenkillekin viihdykkeeksi mukaan koripallon, voihan sillä tarvittaessa kumauttaa vaikka kojoottia kalloon. Kuvassa on mukana myös ikivanhat kysymys-vastaus -kortit, jotka saavat matkan taittumaan rattoisasti.

Muistan vielä hämärästi, että pari vuotta sitten kehtasin haastaa vielä poikia pieneen palloitteluun, mutta nyt homma menee aika lailla komiikan puolelle meikäläisen osalta. Meidän hongankolistajalla alkaa ensi viikolla totisempi treenaaminen paikallisessa joukkueessa ja sitä varten on treenattu kovasti.kotona ja koulussa. Isi palkitsi ahkeran harjoittelijan hankkimalla liput eilisiltaiseen paikalliseen NBA-otteluun Golden State Warriors vastaan Los Angeles Lakers. Mahtava ottelu, jonka onneksi voitti meidän lähijoukkue Warriers.

Kurpitsa ja hämppis

 

Olipa kerran kurpitsa ja hämppis, jotka päättivät lähteä iltakävelylle vähän karuihin maisemiin.

 












Mukaan lähti rokkikukko ja rastafariheppu, Justiina ja pappa, tyttöminioni ja Punahilkka, Sub-Zero, punasilmämonsteri ja pari kummitusta.

Sitten ne kulkivat ovelta ovelle ja kyselivät, jotta karkki vai kepponen. Sitten ne tulivat kotiin ja söivät mahansa kipeäksi karkkia. Paitsi että kurpitsa ja hämppis eivät saaneet mitään, mutta muuten oli huippukivaa!!!!