Lukuleiri

Kesälomalla pidimme pojille reipasmielisen kirjakuurin. On se kyllä jännä, että kirjaan tarttuminen vaatii pientä lahjontaa ja kiristystä, mutta sitten juoni vie mukanaan. Kummit on pitäneet huolen siitä, että meiltä löytyy suomenkielistä lukemista, mikä täällä nousee arvoon arvaamattomaan.

Kuopuksena on tällä hetkellä hyppysissään Percy Jacksonia, jota hän lukee pääasiassa englanniksi. Iltaisin etsin toisinaan oikean kohdan suomalaisesta versiosta ja lukaisen pätkän sieltä. Herrasmieheni tykkää seurata englanninkielistä tekstiä ja teemme samalla mielenkiintoista käännösvertailua. Koko ajan pitäisi tehdä enemmän hommia suomen kielen eteen, englanti ottaa koko ajan lujemman otteen.

Huutava valmentaja

 

On nämä amerikkalaiset valmentajat kyllä parhaimmillaan aikamoisen hauskoja tyyppejä. Kesäkauden jääkiekkoilu oli aika rentoa puuhaa ja valmentajat nuoria ja leikkimielisiä. Yksi valmentajista otti jotenkin meidän kollin lemmikkikseen ja huusi vähän väliä rakkaani nimeä, niin että halli raikui.

Hänellä on kuulema samanniminen ruotsalainen jääkiekkokaveri ja on nyt aivan onnesta ymmyrkäisenä kun löysi uuden suomalaisen version. Hankala sitä oli vakavalla naamalla katsella, kun valmentaja läpsytteli jatkuvasti ylä- ja alavitskoja ja pelleili minkä ehtii, kun yritti saada meidän pokerinaaman nauramaan. Iloista meininkiä, tykkään!

Vuoripyöräilyä

 

Olen tässä viime viikkoina käynyt perheen kanssa pyöräilemässä vanhalla vakaalla Tunturilla, jolle on palveluvuosia kertynyt jo x-kymmentä. Vaihteita löytyy seitsemän ja joskus ne meinaavat näissä mäissä loppua kesken. Aina olen kuitenkin kotiin selvinnyt.

Perheessämme on virinnyt lievä maastopyöräinnostus ja siinä vaiheessa kun minä suunnittelin lähtöä vuoripoluilla vanhalla uljaalla ratsullani, niin minut ohjattiin lempeästi pyöräostoksille. Tämmöinen tarttui takapuskuriin ja tänään sitä käytettiin jo ensimmäisen kerran ulkoiluttamassa. Muuten meni mukavasti, mutta huominen taitaa mennä seistessä. Tällä takamukselle ei tee mieli istuskella.

Napa järisee

Viime yönä maankuori tykkäsi oikein kunnolla kyttyrää Napa Valleyssä noin 100 km meiltä pohjoiseen. Voimakkuudeltaan 6,0 järistys oli herättänyt useita suomalaisperheitä ihan tässä lähistöllä ja varsinkin toisessa kerroksessa nukkuneet olivat saaneet ihan kunnon kyytiä. Meidän lättänä talovanhus ei ollut pikku tärinöistä moksiskaan ja koko komppania nukkui järistyksen ohi ilman mitään havaintoa.

Asia paljastui aamulla, kun pojat alkoivat tehdä lähtöä Indy-kisoihin Sonomaan sinne järinäalueelle ja tarkistelivat viimeisiä juttuja nettisivuilta. Siellä todettiin, että yön maanjäristyksestä huolimatta kisat aiotaan pitää normaalisti. Siitä alkoi sitten raivoisa googlaaminen ja televisiokanavien pujottelu. Moottoritiet oli reitin varrelta auki ja tiukan pohdinna jälkeen seurue päätti lähteä matkaan.

Me tytöt jäimme kotiin pitämään taloa pystyssä ja täydentämään muonavarastoja isomman järistyksen varalle. Vaikea kuvailla tämän päivän fiiliksiä, asia vaatii vielä sulattelua. Maanjäristykset on se peikko, joka meitä huoletti ensimmäisinä viikkoina täällä varsin kovasti. Perehdyimme asiaan mahdollisimman perusteellisesti ja yritimme miettiä mahdollisia varotoimenpiteitä. Kaasupäähanan sulkemista harjoiteltiin yhdessä ja erikseen ja pidimme erinäisiä maanjäristysharjoituksia eri puolilla taloa.

Itse maanjäristys kesti tälläkin kertaa vain alle 30 sekuntia ja se ei jättänyt jälkeensä kuolonuhreja. Kyse onkin siitä, kuinka hyvin jälkitilanteet saadaan hoidettua. Kaasuvuodot aiheuttavat tulipaloja ja haljenneista vesiputkista valuu maaperään hukkaan tokuton määrä vettä, joka näin vakavan kuivuuden aikaan on kultaakin kalliimpaa. Sähköt on poikki laajoilla alueilla ja tie kupruilee paikoitellen vaarallisesti. Ruokakauppjen käytävät on täynnä lattialle lentäneitä purnukoita ja purkkeja, eikä ovet ole asiakkaille auki. Kodeissa pötköttää  lipastoja ja kaappeja pitkin lattiaa ja niiden sisältö on lasinsirpaleineen siroteltu ympäri huonetta. Keittiön kaapit kannattaa avata varovasti, sillä järistyksen jäljiltä saattaa saada tavarat syliinsä. Päivällä sairaaloihin virtasikin toinen aalto potilaita, jotka olivat teloneet itsensä järistyksen jälkiä siivottaessa.

Näitä uutiskuvia katsoessa minullekin konkretisoitui jossakin mittapuussa se, mitä maanjäristysvalmius tarkoittaa. Meillä tulisi siis olla vettä ja kuivamuonaa 72 tunniksi olettaen että talossa ei toimi sähköt, kaasu tai vesi. Näillä mietteillä suuntasin neidin kanssa lähikauppaan ja latasin kärryt enemmälti täyteen välttämättömyyksiä. Siinä kun sitten kurvasimme kukkuraisen kärryn kanssa parkkipaikalle, katseeni ei mitenkään löytänyt isoa perhautoamme. Hetken raksuttelun jälkeen muistin Volvon olevan rallikuskien käytössä ja minä onneton olin liikkeellä meidän punaisella rääpäleellä.

Onneksi katto oli alhaalla, joten sinne vaan takapenkille lastaamaan kekoa. Etukonttia en edes unelmoinut avaavani, koska en olisi kuitenkaan saanut sitä kiinni ja olisin kuitenkin joutunut ajamaan konepelti auki kotiin. Niin sitä vaan koko lasti pysyi kyydissä, vaikka vetäisinkin matkan varrella melkoisen ärhäkät käsijarrumäkilähdöt. Nyt saa maa järistä, meillä on yksi porscchellinen muonaa kätkettynä ympäri taloa.

Päätä polviin

Eilen olin keskimmäisen lapsosen vanhempainillassa yläasteella. Taas on kyllä sattunut kollille sellaiset opettajat, että hattua kouraan ja syvä kumarrus. Joukkoon mahtui muutama hyvä opettaja, jokunen mainio ja sitten aivan mielettömiä velhoja. Ei ole poika turhaan kehunut opettajia, äiti laulaa kyllä riemumielellä samaa ylistyslaulua.

Espanjan opettajaksi oli valikoitunut herra Puhvel, jonka syntyperää arvailimme jo nimen perusteella. Hän olikin lähestynyt meidän herrasmiestä ja kysäissyt puolestaan nimen ja ulkonäön perusteella, että sattuisiko kotimaa olemaan Suomen tai Ruotsin nurkilla. Myönteisen vastauksen saatuaan hän oli riemuissaan puhjennut puhumaan eestiä ja valitellut vajavaista suomen kielen taitoaan.

Vanhempainillassa sama herra Puhveli kertoi syntyneensä Kaliforniassa eestiläisille vanhemmille, jotka olivat paenneet kotimaastaan toisen maailmansodan aikoihin. Kotona puhuttiin eestiä, ja opettaja muistaa vielä kielishokin aloittaessaan päiväkodissa. Isä on kielitieteiden professori, joka osaa noin 25 vierasta kieltä, joista suurin osa on kuulema kuolleita. Tällä hetkellä isä on 82v ja kirjoittaa yhä vielä jonkun muinaiskielen sanakirjaa kirjaimen R kohdalla.

Herra Puhvel itse oli oppinut espanjan kielen reppureissatessaan ympäri Latinalaista Amerikkaa. Hän haluaa oppilaiden oppivan espanjaa samaan tyyliin mahdollisimman luomusti. Kuuden viikon kuluttua oppilaat kuulema lukevat jo 40-sivuisia kirjoja, joita opettaja on parempien puutteessa itse kirjoittanut. Keväällä päättökoe on sitten 15 minuutin haastattelu kahdestaan opettajan kanssa - espanjaksi, totta kai.

Hanat solmuun

 

Alkaa kyllä hiljalleen hirvittää tämä jatkuva kuivuus. Hanasta tulee vielä vettä, mutta saa nähdä kuinka kauan. Järvissä alkaa jo pohja pilkottaa, kun taivaalta ei tule täydennystä. Kyllä se sade vaan melkoinen siunaus on, vaikka eräänkin kerran on tullut sitä Oulun korkeuksilla manattua.

Uutisissa näytetään kuivuuden kurjuutta ja moottoriteiden varsillakin kyltit kehottaa säästämään vettä. Postipoika on tuonut jo useamman infolappusen, jossa on ollut vedensäästöideoita. High school on liittynyt vedensäästötalkoisiin ja jättänyt osan nurmialueista kastelematta. Paikallislehti tiesi kertoa vielä pidemmälle viedystä ideasta: kastelematta jätetty keltainen korsikko voidaan ruiskumaalata vihreäksi. Konstit on monet täällä Amerikassa.

Taas mennään

Tänä aamuna se koulujuna nytkähti liikkeelle, on se vaan melkoinen liikekannallepano. Omasta mielestämme olimme oikein fiksuja ja olimme tehneet kaiken mahdollisen etukäteen. Viime viikolla kun saimme lukujärjestyksen, kävimme heti kurkkaamassa opettajien kotisivuja ja printtasimme tarvikelistat eri oppitunneille. Sitten suuntasimme paikalliseen konttoritarvikkeliikkeeseen ja  yritimme tunnistaa listalla olevia tarvikkeita.

Himpun verran viisaampia taisimme olla, mutta vieläkin riitti ihmeteltävää erilaisissa bindereissä ja foldereissa. Muistuipa taas mieleeni Saksan vuosien Schnellheftit ("nopea vihko"),  joita yritin nimen perusteella tunnistaa kaikkien mahdollisten vihkoja joukosta. Suomessa tämän saman koulutarvikesavotan hoitaa opettajat edellisenä keväänä ja koululaiselle riittää reppu ja penaali omasta takaa.

Taas tänään mietin kaihoten Suomen kouluruokailua. On se vaan kuulkaa melkoinen urakka ideoida ja taikoa kolmelle nälkäiselle lapsoselle terveellinen ja riittoisa lounas, joka pysyy tarpeen mukaan lämpimänä tai kylmänä repussa 30-asteen lämpötilassa.

Tämän illan olen sitten allekirjoittanut ja täyttänyt miljoona lippua ja lappua sekä kirjoittanut muutaman shekin. Kaikki on kyllä vaivan arvoista, paljon on syystä olla kiitollinen. Jälleen kerran lapsille on sattunut mahtavat opettajat ja luvassa on hieno kouluvuosi. Parasta on se, että jokainen kullanmuruistani on niin koulumyönteinen ja palasi innosta puhkuen koulusta kotiin.

Vaelluksen vaarat

Kävimme tässä ennen koulun alkua reippaalla kahden ja puolen tunnin vaelluksella Rancho San Antoniossa. Ihailtavaa riitti maisemissa ja eläimistössä, varsinkin oravat ja sisiliskot olivat kovin touhukkaina.

Varoituskylttien otuksia emme sitten tälläkään kertaa kohdanneet. Kalkkarokäärme on (onneksi) vieläkin pysynyt pois poluiltani, eikä puumatkaan ole pahemmin häiriköineet. Kojootit sen sijaan päivystävät kotikulmilla ja viimeksi toissailtana kävimme taas Kelju K:n kanssa yhdessä lenkillä.

Luontokuvia Tahoelta

Maanantaina lähdimme sadetta pakoon autoilemaan järven länsirantaa pohjoiseen kohti Tahoe Cityä ja pysähdyimme matkalla ihailemaan maisemia ja jaloittelemaan kansallispuistoon. Sikäläiset metsät tuovat niin suomalaiset lajitoverinsa mieleen ja jylhät vuoret veivät meidät alppitunnelmiin.

Sade sopi niihin maisemiin kuin nyrkki silmään, se sai metsän tuoksumaan aidolta. Leirintäalueella meiltä kyseltiinkin, että mistähän päin maailmaa mahdamme olla kotoa, kun emme lähteneet sadetta karkuun. Veikkailivat meitä saksalaisiksi, mutta pistimme vielä paremmaksi kun paljastimme olevamme suomalaisia metsäläisiä.

Leirikuvia

 

Tässäpä muutamia kuvia Tahoen telttaleiristä. Leirintäalue oli Tahoe-järven eteläpuolella rannan läheisyydessä ihan mukavalla paikalla. Ainoastaan viereinen autotie hieman häiritsi metsän rauhaa. Mutta toisaalta se ehkä piti karhut ja muut villieläimet vähän loitommalla.

Matkassa oli mukana meidän jättiteltta, johon mahtui koko kahdeksan hengen retkueemme. Äidit nukkuivat/torkkuivat oleskelutilassa ja lapsoset jaoteltiin sopuisasti kolmeen makuuhuoneeseen. Leirielämä oli mukavaa arkista touhuilua, ruoanlaittoa retkikeittimellä, tiskausta ja nuotiohommia. Amerikkalaiseen tyyliin iltapalaksi oli kepin nokassa paahdettu vaahtokarkkia keksin väliin liiskattuna, nam! Kertaakaan ei lapset valittaneet tekemisen puutteesta tai olosuhteista, vaikka saimme nauttia vuoden parhaista sateista.

Tahoen rantamaisemia

Siitä on vierähtänyt tovi, kun lapsoset ovat viimeksi uineet makeassa järvivedessä. Normivaihtoehtoja kotikulmillamme on suolainen ja kylmä merivesi tai lämmin kloorinen uima-altaan vesi, joka on muuten värjännyt tässä pitkän kuuman kesän mittaan megablondimme hiukset raikkaan vihertäväksi.

Sää oli pilvinen ja jopa viileä meidän yli 30 asteen helteeseen tottuneille nahoillemme. Mutta se ei paljon lapsia hidastanut ja kohta rannalta löytyi  riemunkirjavia vaatekekoja. Olimme myös varustautuneet jykevästi kalastushommiin, mutta valitettavasti lupa-asiat olivat kovin mutkikkaita ja harmiksemme kalat jäivät nyt  tällä erää pyydystämättä.

Laihat karhuhavainnot

 

Niin kun minä sitten leuhotin ennen Tahoen reissua lähteväni karhujahtiin. Aika vähäisiksi ne havainnot kyllä jäi. Yhden kulahtaneen keltaisen mustakarhun kavereittensa kanssa me löysimme luontokeskukseen lasikopista. Sen lisäksi en voi kehua rehostella muulla kuin epämääräisellä öisellä örinällä, joka totuuden nimissä taisi olla kuorsausta naapuriteltasta. Ystäväperhe jäi yhden yön pidempään ja eiköhän ollut heti seuraavana aamuna joku bongannut aamuhämärässä ilmielvän nallen.

Ensimmäisenä yönä kyllä kuulin jotakin villieläimet ulvontaa. Se ei kuulostanut meidän kotikojootilta, joten liekö ollut susi asialla. Ketut ja puumat ruukaa vissiin enemmänkin kiljua kuin murista. Yhtenä iltana näimme rannassa symppiksen pesukarhuperheen, joista en tosin saanut ikuistettua muuta kuin kiiluvat silmät muuten pimeään kuvaan..

Tallessa

Täällä sitä taas ollaan jääkiekkohallin orrella. Erittäin onnistunut telttaretki on takana ja muistona siitä leijuu ympärilläni savunhaju. Ehdimme olla tunteroisen kotona ennen kuin tuli lähtö hallille.

Hieman on tässä metsäläinen olo, kun edellisestä suihkukerrasta on vierähtänyt tovi. Silmien alla on massiiviset pandapussit, kun uni jäi reissun päällä aika lailla vähiin. Liikehtiminen on vetreää kuin kangettuneella keppihevosella, ei tahdo vanhat luut enää taipua retkipatjalla pötköttelyyn. Lopullisen silauksen antoi viisi tuntia ratin takana vaihtelevassa ruuhkassa. Tunnen edustavani hieman eri ihmisrotua kuin pari riviä edempänä lehterillä istuva lapsenvahti, joka upeilla rakennekynsillään etsii hartaana haarahiuksia.

Karhujahtiin

 

Kyllä mina sitten olen heikko luonne. Annoin eilen ylipuhua itseni pikakomennuksena telttaretkelle Lake Tahoelle. Ritari ei työkiiireiltään ehdi mukaan, joten reissuun lähtee aito Ryhmärämä vahvistettuna toisella äiti + lapsilauma kokoonpanolla. En voi kauheasti kehuskella teknisellä osaamisella ja eräkokemuksestakin on jo vuosia, mutta meikäläinen osaa kyllä hauskasti keventää tilanteita kohelluksellani, joten odotettavissa on varmasti ikimuistoisia hetkiä.

Lauantai-iltana koekokosimme meidän jättiteltan ja kummasti se löysi muotonsa. Nyt on eteinen pullollaan kassia ja pussukkaa. Kaikki muona sekä kosmetiikka on pakattava minigrippusseihin ja laitettava perillä karhubokseihin. Telttaan tai autoon  ei saa jättää mitään karhun hajuhermoja hivelevää. Tähän aikaan vuodesta karhut ovat kuulema kovin aktiivisia ja meidän leirintäalueella tehdään kuulema päivittäin karhuhavaintoja. Netti ei kohteessa toimi, joten tästä alkaa nyt parin päivän hiljaisuus, joka toivottavasti rikkoontuu parin päivän kuluttua ja pääsen retostelemaan hurijilla erätarinoilla.

Venice Beach

Kotimatkalla San Diegosta pysähdyimme Los Angelesin kohdalla jaloittelemaan Venice Beachin kohdalle. Kuumaa hiekkaa ja viileitä aaltoja, löytyipä rannalta orpo kookospähkinäkin. Ranta oli kaunis, mutta kävelykatu vähän levottoman oloinen pikku kojuineen ja kaupustelijoineen.

Kun pääsimme kotiin, niin huomasin netistä ikävän uutisen Venice Beachiltä. Sunnuntai-iltana oli paikalle purjehtinut yllättäen ukkospilvi äkäisine salamoineen ja jättänyt rannalle jälkeensä yhdeksän loukkaantunutta, joista yksi oli myöhemmin menehtynyt sairaalassa. Eipä ole tällä mantereella vielä tullut kunnon ukkosta vastaan, mutta huonolla tuurilla sellainenkin saattaa näköjään osua kohdalle.

San Diegon aallot

Kylläpä voi saman valtameren rannalla olla vesi ihmeellisen lämmintä, kun hurauttaa näiltä korkeuksilta 500 mailia etelään. Meikäläisenkin varpaat viihtyivät rantavedessä ilman sen isompaa kiljuntaa tai kananlihailua. Jälkikasvukin tarkeni aaltojen kuohuissa kumman pitkään ilman märkäpukua ja innostuivat välillä lautailemaankin. Tuloksena oli tosin vauhtinaarmut polvissa ja mahanahka hienoisesti rullalla.

Minä pääsin ruhtinaalliselle paljasvarvaskävelylle rantaviivaa pitkin armaan sydänystävän rinnalla. Kerrankin ei tarvinnut rannalla jännätä ja pitää lukua oman lauman jäsenten päistä meren kuohuissa. Meillä oli omat rantaleijonat passissa hoitamassa sitä hommaa.