Vallan hiljaista

Hyvin on mamma selvinnyt nämä kuopuksen ensimmäiset leiripäivät. Illat on kieltämättä oudon hiljaisia, vaikka talossa on jäljellä vielä kaksi teiniä ja ihastuttava hauvavauvamme. Suurin ero on se, että kukaan ei heilu olohuoneessa lätkämaila kädessä eikä taustalla kuullu jatkuvaa höpötystä. Aivan kelvollisesti olen saanut iltaisin myös unen päästä kiinni, vaikka minulle ei ole luettu Herra Hakkaraista iltasaduksi.

Koira piinaa meitä muita ulvahtelemalla lohduttomasti ketunraato suussa, kun kestoleikittäjää ei näy mailla halmeilla. Toisaalta tämä Rosien murheellinen mölinä peittää kuopuksen jättämää syvää hiljaisuutta. Siellä se meidän rontti rentoutuu ja pitää hauskaa leirillä ja meikäläinen täällä kiskoo kuolaista kettua kilvan koiran kanssa. Miksi mammoille ei järjestetä pakollisia viikon luontoretkiä kaukana kodin askareista ja vaatimuksista?