Uuupunut koripalloilija

 

Tänään tuli koulusta kotiin aika uupunut koripalloilija. Vime viikot ovat olleet varsin tiiviitä, kun normiläksyjen ohella on pitänyt jaksaa painaa taysillä koripallokoitoksissa. Meidän metri-Heikki astui tänään ovesta sisään pyöräiltyään ensin rivakan ylämäen ja kuukahti saman tien sohvalle. Terapiakoiramme Rosita otti välittömästi asemansa mahan päältä ja poika ehti vaan mumista, että on ollut aika rankka viikko.


Seuraavaksi kuuluikin sohvalta vienoa kuorsausta. Siinä kun silmäilin nukkuvaa sporttipoikaani, niin huomasin että toinen yläluomi oli mustana ja toisessa kyynärpäässä oli pitkä verinaarmu. Hetken hiljaisen lepotuokion jälkeen sain haastateltua sankariamme sporttivammoista. Musta silmä oli kuulema tullut vastustajan kyynäpäästä korinalustilanteessa. Verinaarmu oli puolestaan muisto vastustajan hampaista tai hammasraudoista, jotka olivat eksyneet lähikontaktissa rakkaani kyynärvarteen. Onnea on kuitenkin olla rehellisesti urheilusta uupunut ja vaikka vähän vauhdissa vaurioitunut.

Hai tankissa

Voihan jysäys ja jymäys, nyt se tärähti se iso voitto punaisten joukkueelle. Ei voinut voitto osua parempaan paikkaan kun San Jose Sharksien kotiareenalle SAP Centeriin. Tänä viikonloppuna on ollut NHL:ssä taukoa ja juniorihait on päässeet poikkeuksellisesti itse pääkallonpaikalle isoon haitankkiin ottamaan mittaa toisistaan.

Illassa ei ollut mitään muuta vikaa, kuin että minä en ollut paikalla. Olen neljä edellistä iltaa ja päivää palellut nenä punaisena jäähallissa ja kannustanut ja jännittänyt maha kuralla. Olen niin kauheasti toivonut onnea ja menestystä tälle punaisten symppisjoukkueelle, jonka peli-ilo voittaa tekniset puutteet. Olisin niin halunnut jakaa tämän riemun hetken paikan päällä, mutta kuskivuorossa ollut ritari oli fiksusti tallentanut voiton hetket kotijoukkojen ihailtavaksi. Videonpätkässä punaisten kaikki maalit tehnyt supersankari rientää heti loppusummerin soitua onnittelemaan joukkueen toista tukipilaria.

Mamma tulessa

 

Olipa taas jäätävä keikka hallilla tänään. Kaksi ottelua ja toinen toistaan jännempää seurattavaa. On ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata kahden eri joukkueen toimintaa ja ennen kaikkea valmentajien roolia. Kiekkokollimme on siis virallisesti kultasarjassa vihreiden joukkueen mokke. Lisäksi hän on syksystä asti pelannut hopeasarjassa punaisten joukkueessa, johon ei alunperin ollut riittänyt maalivahtia ollenkaan.

Kauden edetessä sekä kiekkoilijamme että myös meidän vanhempien sydämet on alkaneet sykkiä yhä enemmän punaisen joukkueen puolesta. Joukkueella on aivan supersympaattinen valmentaja, ainakin viiden lapsen isä, joka lempeällä ja rauhaisalla otteella ohjaa laumaansa. Myös joukkueen vanhemmat ovat kovin ystävällisiä ja kannustavia ja heidän kanssaan on mukava jakaa niin harvinaisten voittojen kuin valitettavan useiden tappioiden hetket.

Tänään punainen joukkue yltyi aivan hurmoksellinen peliin ja saavutti tasapelin etukäteen ylivoimaista joukkuetta vastaan. Meidän kolli oli aivan liekeissä ja välillä näytti kuin maalinsuulla olisi vartioinut mustekala, joka moninaisilla lonkeroillaan onnistui torjumaan aivan käsittämättömiä laukauksia. Minä olin aivan riekaleina jännityksestä ja katselin viimeisiä minuutteja huivin uumenista ja sormien lomasta. Ei ole kyllä poika äitiinsä tullut mitä pelihermoihin tulee.

Siihen päälle oli tarjolla vielä vihreiden vauhdikas ja voitokas ottelu, jossa oli kollimme ensimmäinen nollapeli tosi lähellä. Vaikka useat vihreiden vanhemmat suitsuttivat mokkemme maagista suoritusta, niin silti päällimmäisenä jäi tämän päivän kiekkoilusta punaisen joukkueen valtava peli-ilo ja lämmin yhteishenki.

Hyvä syntymäpäivä

On niin kertakaikkisen ihanaa olla päivänsankari. Mitä siitä vaikka kakku alkaa olla vinossa kynttilöiden painosta ja elämä alkaa kohta kallistua ehtoopuolelle. Vielä on toivottavasti monta polkua tallaamatta ja useita seikkailuja kokematta.

Naamakirjan moninaisia ihania onnitteluja lukiessa tulee mietittyä, kenestä kaikesta saan olla kiitollinen. On monta uutta ihanaa ystävää ja vielä useampi vanha kallis ystävä. Kuorokaverit on aivan hurmaava oma luku sinänsä. Tänäkin vuonna ensimmäinen synttärionnittelu lennähti Aioloksen takarivistä. Saan olla myös kovin kiitollinen kaikista työkavereista, joista monesta on vuosien varrella tullut tärkeitä ystäviä. I'm also grateful for all the dear Comenius friends around Europe, who haven't forgotten me. Dann habe ich auch ganz ganz liebe Freunde in Ulm, die immer in meiner Erinnerung bleiben.












Päivän korttisaldo tuli niiltä kaikista rakkaimmilta, omalta perheeltä ja äidiltä Suomesta. Myös ihana koiraprinsessamme jätti omaperäisen rakkaustervehdyksen kokolattiamatolle. Rosie sattui vahingossa mamman poissa ollessa ajautumaan ruokapöydälle ja nielaisemaan tarjottimelle unohtuneet orvot sydänkarkit. Ei makiaa mahan täydeltä, sanoo suomalainen viisaus ja oikeassa on. Eiköhän ne herkut löytyneet oksennettuna olohuoneen lattialta.

Kaiken tämän huomion ja ratkiriemukkaan synttärikahvittelun jälkeen tunsin oloni oikein huomioiduksi ja onnekkaaksi. Siinä kun teimme kuopuksen kanssa lähtöä jäähalliin, niin huomasin ison kylmälaukun ilmestyneen ulko-oven eteen. Pikainen kurkistus paljasti sisältä herkullisen synttärikakun jääpussien keskeltä ja pienen kirjekuoren. Kakku oli yllätys siltä ainoalta amerikkalaiselta, jonka koen näiden kahden vuoden aikana saaneen ystäkseni. Kovaan porukkaan on tämä rouva päässyt, sillä minulle on kertynyt kertakaikkiaan ihmeellisen ihania ihmisiä ystäväkseni. Kiitos teille kaikille, teidän ystävyytenne on lahja minulle.

Vuorovesilammikoita

Tiukan viikonloppuohjelman ohessa ehdimme jääkiekkoilun ja koripallon lomassa piipahtamaan rannalla. Tällä kertaa suunnistimme kuopuksen opastamana Capitolan pohjoispuolelle surffaajien lempirannalle Pleasure Pointiin. Sieltä löytyi mielenkiintoisia vuorovesilammikoita ja toinen toistaan ihmeellisempiä kivenmurikoita. Koiraprinsessa oli touhukkaana mukana ja siinä olin tekeminen kun yritti pitää sen pois lammikoista ja samalla napsia kuvia rannan ihmeistä.

Korismamma

 

Viime viikolla alkoi sitten middle schoolin edustusjoukkueen kisataival. Viiden viikon ajan on hujopillemme luvassa kahdessa joukkueessa yhteensä seitsemän treeniä tai peliä viikossa. Siihen vielä päälle viisi viikkotuntia liikuntaa koulussa ja koulumatkan ylämäet pyöräillen, niin johan alkaa olla kunto kohdallaan. Mammakin saa muutaman ylimääräisen lähdön auton ratissa.

Ensimmäiseen otteluun mamma ehti kannustamaan ja omani erottaminen pelikentältä tai vaihtopenkiltä ei jälleen kerran tuottanut vaikeuksia. Jotenkin ihmeellisesti muut vanhemmat sattuivat arvaamaan ketä olin kannustamassa. Mahtavaa, että meidän kolli pääsee osallistumaan ja kokemaan mukavia urheiluhetkiä.

Kotiinpaluu

Tänään oli mammat, mummut ja papat rivissä odottamassa urheiden retkeilijöiden kotiinpaluuta. Jätin nyt sitten ilmapallot ja plakaatit kotiin ja nokkahuilufanfaarin väliin. Muutkin hakijat käyttäytyivät odotettua hillitymmin, mitä nyt osa puhkesi spontaaneihin aplodeihin ja kannustushuutoihin ensimmäisten bussien kaarteessa pihaan.

Olin valmistautunut hurjempaan karnivaalimeininkiin ja suuriin tunteisiin, mutta jälleennäkeminen oli yllättävän rauhallinen. Lapset olivat hieman voipuneita ja uupuneita ja ainakin meidän kolli oli varsin vähäsanainen. Haastattelin siinä sitten reissulaistamme kotimatkalla auton takapenkillä ja mietin mikä sai meidän kestohöpöttäjän niin vähäpuheiseksi. Jossakin vaiheessa hoksasin, että osasyynä saattoi olla keskustelukielemme.

Koko leiri oli koettu ja eletty englanniksi ja kaikki tekemiset ja nähtävyydet selitetty samalla kielellä. Väsyneellä mielellä on rankkaa ruveta virittämään aivoja äidinkielen taajuuksille ja miettimään kaikille jutuille suomenkielistä vastinetta. Varsinkin kun meidän mammalla on ikävä tapa puuttua sekakieliseen selostukseen ja heitellä lennosta käännöksiä sekaan.

Vallan hiljaista

Hyvin on mamma selvinnyt nämä kuopuksen ensimmäiset leiripäivät. Illat on kieltämättä oudon hiljaisia, vaikka talossa on jäljellä vielä kaksi teiniä ja ihastuttava hauvavauvamme. Suurin ero on se, että kukaan ei heilu olohuoneessa lätkämaila kädessä eikä taustalla kuullu jatkuvaa höpötystä. Aivan kelvollisesti olen saanut iltaisin myös unen päästä kiinni, vaikka minulle ei ole luettu Herra Hakkaraista iltasaduksi.

Koira piinaa meitä muita ulvahtelemalla lohduttomasti ketunraato suussa, kun kestoleikittäjää ei näy mailla halmeilla. Toisaalta tämä Rosien murheellinen mölinä peittää kuopuksen jättämää syvää hiljaisuutta. Siellä se meidän rontti rentoutuu ja pitää hauskaa leirillä ja meikäläinen täällä kiskoo kuolaista kettua kilvan koiran kanssa. Miksi mammoille ei järjestetä pakollisia viikon luontoretkiä kaukana kodin askareista ja vaatimuksista?

Leirikirje

 

Kuopus on pakkannut kassinsa täyteen retkikampetta ja lähtee huomenaamulla loppuviikoksi leirikouluun Santa Cruzin vuorille. Meidän Tarzan on kokenut erämies, joka jo Suomessa ehti koluta partioleirejä ja vaellella perheen kanssa Syötteen maastoissa. Hänellä on myös plakkarissa paikallinen Junior Ranger eli nuorempi metsänvartija -koulutus, joten kyseessä on aikamoinen eränkävijä täkäläisessä mittapuussa.

Tällä kertaa ei mukaan saanut pakata partiolaisten perustarvikkeita puukkoa ja tulitikkuja, mutta myöskin kännykät jäävät kotiin. Sen sijaan vanhempia pyydettiin kirjoittamaan lapselle kirjeitä, sillä monelle koululaiselle tämä on ensimmäinen pitempi reissu ilman vanhempia. Kirjeet sai lähettää etukäteen annettuun osoitteeseen tai antaa lähtöaamuna opettajalle. Vanhempia opastettiin kirjoittamaan reippaaseen sävyyn ja välttämään ruikutusta ja ikäviä uutispommeja.

Meidän erämiehen mielestä tuollaiset hempeilykirjeet on aivan humpuukia, eikä kuulema tarvi sellaisia. Minähän innostuin ilkeyksilläni kirjoittamaan yhden oikein kuivakan opastuskirjeen karmealla perhepotretilla höystettynä ja neiti kirjoitti hauskan tietovisan omaan kirjeeseensä. Kolmannen kirjeen saneli koiraprinsessamme Rosita ja mamma muutti sen kirjoitusmuotoon vasemman käden hieroglyfeillä. Sokerina pohjalla lisäsin kassiin vielä yhden kirjekuoren, jossa oli valmiiksi meidän kotiosoite ja postimerkki ja sisällä muutama tyhjä kirjearkki. Nyt sitten jään odottelemaan, millaisen vastauksen postipoika tuo vuorilta.

Riskillä mennään

 

Eipä tässä elämässä yleensäkään seuraavan kurvin taakse näe. Epävarmuutta pitää sietää, riskejä ottaa ja välillä tehdä päätöksiä silmät sidottuna. Olisihan se toisaalta ihan kamalaa, jos tulevaisuus olisi jo kiveen hakattu, eikä omaa tietään pystyisi mitenkään ohjaamaan.

Joskus ihan huvittaa, miten täällä varoitellaan ihan kaikesta, jotta vahingon sattuessa ei nosteta oikeusjuttua. Kyllä tässä heikkohermoisempaa pelottaisi kaikenmaailman varoituskyltit esim. vaellusreittien varsilla. Ymmärrän kyllä varoitukset vaarallisista eläimistä ja kasveista, mutta jos pitää erikseen vielä muistuttaa matalalla roikkuvista oksista tai puron penkereestä, niin hohhoijaa. Kai nyt maalaisjärkikin sanoo, että jalkoihin kannattaa katsoa ja päätäkin varoa, kun metsikössä liikkuu.

Raunion arvoitus

Poikien piparitalolle kävi hassusti viime yönä. Päätimme odottaa isin reissusta kotiin ennen kuin aloitamme purkajaiset. Illalla nukkumaan mennessä talo oli vielä komeasti pystyssä, mutta aamun valjetessa pöydältä löytyi romahtaneet rauniot.

Kaikki olivat silmät pyöreinä hämmästyksestä miettimässä tuhon aiheuttajaa. Yksimielisesti suurin epäily kohdistui koiraprinsessaamme, joka silloin tällöin käy öisillä partiokierroksella. Rosita oli illalla nukkumaan mennessä kovin haukkuvainen, mutta ajattelin sen johtuvan vain isin ikävästä. Mitään todistusaineistoa karvakuonomme syyllisyydestä ei kuitenkaan löytynyt, ei piparinpaloja partakarvoista eikä tassunjälkiä tarjottimelta.

Täytyi siis miettiä muita vaihtoehtoja. Syypääksi epäiltiin jopa öistä maanjäristystä, jonka ohi me olisimme jälleen kerran nukkua tuhisseet, mutta uutistiedot eivät kuitenkaan puoltaneet tätä teoriaa. Nyt ei auta muu kuin todeta, että meillä ilmeisesti asuu paikallinen herra Hakkarainen, joka ei ole aiemmin jäänyt kolttosistaan kiinni.

Piparitalon purkajaiset

 

Meillä oli joulun aikaan niin hurjasti herkkuja, kun tuvassa oli hyörimässä armas kotiapulaisemme Hulda ja hänen kätevä leipurityttärensä. Siinä ei ehtineet herkut huveta, kun jo seuraavaa sorttia oli uunissa tulossa.

Vaikka me kuinka reippaasti yritimme tuhota herkkuvuoria, niin kaksi piparitaloa jäi väkisellä syömättä. Vaalea versio on meidän mestarileipurin allergiaversio ja se toinen punavalkokirjava möykky on poikien piparitalo, jonka koristelussa on ollut selkeä johtoajatus: mitä enemmän karkkia sitä parempi. Lopputuloksena pipariseinä ei paljon koristeiden alta pilkahtele. Joulu pakattiin laatikoihin jo viime viikonloppuna, mutta tämän viikon urakka on saada nakerrettua piparitalot maan tasalle.

Pieni maailma

 

Maailma on pieni, vaikka maapallo on suuri. Tämä totuus valkeni minulle taas kerran, kun istahdin Suomi-koulun joulukirkossa tuttavan viereen jutustelemaan. Mitä lie siinä rupateltiin jouluperinteistä, kun satuin sitten mainitsemaan, että meillä on aina ollut tapana mennä jouluksi äidin luo Haapajärvelle. Reaktio oli sitä luokkaa kuin olisin isommankin pommin pamauttanut. Kävi ilmi, että olimme asustaneet lapsuuden ja nuoruuden vain parin sadan metrin päästä toisistamme ja ajautuneet sitten elämän aallokoilla molemmat tänne Piilaaksoon.

Melkoinen aivomyrsky oli käynnissä, kun muistelimme kaikkia muinaisia naapureitamme ja opettajia. Meillä on muutama vuosi ikäeroa, mutta kummasti löytyi linkkejä. Setäni oli ollut entisen naapurintytön opettajana ja veljeni luokkakaverina. Löytyipä vielä muistilokeroista viehättävä tarina äitiemme ensitapaamisesta. Äitimme olivat aikanaan kohdanneet odotusaikana neuvolassa ja äitini oli auttanut kohtalontoveria laittamaan kengät takasiin turvonneisiin jalkoihin. Jotenkin äärimmäisen herttaista, että tällainen pieni ele nousee vielä vuosikymmenten jälkeen mieleen.

Uuden vuoden valot

 

Vuoden ensimmäisen päivän iltana lähdimme autoajelulle ihailemaan San Franciscon iltavalaistusta. Päätimme ovelasti lähestyä kaupunkia lahden poukaman toiselta puolelta Oaklandista Bay Bridgea pitkin. Tietotoimisto takapenkiltä sivisti meitä taas vuoden 1989 suuresta maanjäristyksestä, jossa kyseisen sillan yläkansi murtui osittain ja romahti alakerran päälle.

 

Oaklandiin tulijat joutuvat köröttelemään sillan alakerrassa, mutta toiseen suuntaan pääsee ihailemaan komeita maisemia yläkerrasta. Meikäläinen yritti epätoivoisesti ikuistaa vauhdista legendaarisen kaupunkisiluetin likaisen autonikkunan läpi. Tässä laihahkoa satoa höystettynä kuvalla keskusaukion Union Squaren massaluistelusta.