Mittasuhteet hukassa

Meidän perheen perinteenä on ollut mahdollisimman pian tutustua uuden maan lääkäripalveluihin. Totesimme heti ensimmäisenä aamuna, että keskimmäisen lapsen korvavaivat on sitä luokkaa, että kotikonstit ei auta. Ei muuta kun koko konkkaronkka autoon ja nokka kohti esitteestä löytämäämme lääkäriaseman osoitetta. Kaikki meni periaatteessa sutjakkaasti, oikea korva oli pahasti tulehtunut ja pojalle määrättiin antibioottikuuri.

Äidillä vaan oli aika pöllö olo, kun yksinkertaisimmatkin kysymykset saivat kiemurtelemaan tuolissa. Esimerkiksi paljonko lapsi painaa on tosi hankala kysymys, kun aivot ei taivu minkäänlaiseen kerto- tai jakolaskuun. Lääkäri ehdotti silmämääräisesti 90 paunaa ja minä myötäilin innokkaana. Aivan tosi paha oli kysymys siitä paljonko lapsella on ollut kuumetta. Fiksu tyttäreni on opettanut, että fahrenheitit voi pienellä epätarkkuudella muuttaa celsiuksiksi vähentämällä ensin 30 astetta ja jakamalla loput kahdella. Mutta teepä se sama sekunnissa toisinpäin ja mielellään ilman useamman asteen heittoa. Ei irronnut käytössä olevalla aivokapasiteetilla. Oikea vastaus olisi ollut 101 F - kuulostaa tappavan korkealle.

Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, päätimme samalla hoitaa lasten tuberkuloositestit kouluja varten. Lapset selvisivät verikokeista kunnialla, mutta matkalla autoon korvapotilaamme pökertyi hissiin ja toettuaan rupesi oksentamaan. Mitä tekee monessa hätätapauksessa karaistunut sissijoukkioni - ryhtyy toimimaan. Nappaamme potilaasta kopin ja heitän käsilaukkuni tyttärelle, joka ryhtyy etsimään mamman käsilaukusta oksennuspussia. Saamme oksennukset oikeaan osoitteeseen ja hämäämme henkilökuntaa rälläämällä hissillä kerrosten väliä, kunnes potilas on sen verran tolpillaan, että saamme raahattua hänet autoon jatkoelvytykseen. Oma apu paras apu!