30. joulukuuta 2012

If you are going to San Francisco...

Unohdin kyllä kukkaset kutreista, kun starttasimme aamulla kohti San Franciscoa. Tässä jutussa kuvat puhuvat enemmän kuin sanat.
 
 
Reissukoiramme Rosie ja taustalla Alcatrazin pahamaineinen vankilasaari, jossa aikanaan säilöttiin Amerikan pahimpia rikollisia.

 
Cable car -kulkupelit oli vielä joulukuosissaan.

 
Golden Gate -silta ei pääse ennätysten kirjoihin pituudellaan (alle 3 km) eikä korkeudellaan (max. 227m merenpinnasta). Silta on kuitenkin todella hienolla paikalla ja varsin omaleimainen nähtävyys. Ikävän kuuluisa se on itsemurhien tekopaikkana, mistä kertoo elokuva The Bridge.

 
San Franciscon kaupungin siluetti pohjoispuolelta kuvattuna. Vasemmalla näkyy Bay Bridge, jolla liikenne kulkee kahdessa eri kerroksessa eri suuntiin. Silta vaurioitui pahoin vuoden 1989 maanjäristyksessä, jolloin ylempi kerros romahti paikoittain alemman kerroksen päälle.

 
San Franciscon pohjoispuolelta löytyy Muir Woodsin metsäalue, joka on kuuluisa jättimäisistä punapuistaan. Me näimme kyltin ja hurruuttelimme alueen halki, mutta parkkipaikka löytyi turhan kaukaa meidän toipilaalle, joten lähempi tuttavuus jäi ensi kertaan. Tähän hätään ei auta muu kuin kuvitella, miten majesteetillisia ne jopa 100 metriä korkeat ja 2000-3000 vuoden iän saavuttaneet puuvanhukset ovat.


Reissun päätteeksi teimme ristiretken läheiseen eläinkauppaan ja ostimme prinsessa Ambrosialle uuden valtaistuimen.

29. joulukuuta 2012

Merta etsimässä


Toinen aamu valkeni varsin sateisena ja minun matematiikalla lämpötila oli alle 10 astetta. Yö oli taas mitä sattuu, itselle olisi kyllä uni maistunut, mutta jokainen valvoskeli ja kolisteli vuorotellen. Valpas vahtikoiramme teki hälytyksiä jatkuvasti ja kuuden jälkeen annoimme periksi ja julistimme aamun koittaneen. Päätimme tänään viettää hyvin ansaittua lomapäivää ja unohtaa kaikki muuttomurheet. Niinpä starttasimme jo yhdeksän jälkeen kohti Santa Cruzia.


 
Tyyni valtameri hurmasi meidät kaikki. Aaltojen jylinä oli uskomattoman majesteettinen ja rantakuohut kiehtovia. Oli mielenkiintoista seurata rannan läheisyydessä taiteilevia surffareita ja sitä kaikkea tavaraa ja merenelävää, mitä tyrskyt olivat rantaan kuljettaneet. Aivan viehättäviä tuttavuuksia olivat merileijonat, joilla oli tosi hyvät jutut. Sekä lapset että koira eivät millään olisi malttaneet lähteä rannalta.



Matka jatkui 1-tietä etelään päin Montereyhin ruokatauolle ja sieltä Gilroyn outlet-kylään pikashoppailulle. Viiden aikoihin kurvasimme hotellin pihaan väsyneinä mutta onnellisina. Tällaiset touhukkaat ja tapahtumarikkaat päivät on juuri sellaisia, mitä tulimme täältä hakemaan.

Mittasuhteet hukassa

Meidän perheen perinteenä on ollut mahdollisimman pian tutustua uuden maan lääkäripalveluihin. Totesimme heti ensimmäisenä aamuna, että keskimmäisen lapsen korvavaivat on sitä luokkaa, että kotikonstit ei auta. Ei muuta kun koko konkkaronkka autoon ja nokka kohti esitteestä löytämäämme lääkäriaseman osoitetta. Kaikki meni periaatteessa sutjakkaasti, oikea korva oli pahasti tulehtunut ja pojalle määrättiin antibioottikuuri.

Äidillä vaan oli aika pöllö olo, kun yksinkertaisimmatkin kysymykset saivat kiemurtelemaan tuolissa. Esimerkiksi paljonko lapsi painaa on tosi hankala kysymys, kun aivot ei taivu minkäänlaiseen kerto- tai jakolaskuun. Lääkäri ehdotti silmämääräisesti 90 paunaa ja minä myötäilin innokkaana. Aivan tosi paha oli kysymys siitä paljonko lapsella on ollut kuumetta. Fiksu tyttäreni on opettanut, että fahrenheitit voi pienellä epätarkkuudella muuttaa celsiuksiksi vähentämällä ensin 30 astetta ja jakamalla loput kahdella. Mutta teepä se sama sekunnissa toisinpäin ja mielellään ilman useamman asteen heittoa. Ei irronnut käytössä olevalla aivokapasiteetilla. Oikea vastaus olisi ollut 101 F - kuulostaa tappavan korkealle.

Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, päätimme samalla hoitaa lasten tuberkuloositestit kouluja varten. Lapset selvisivät verikokeista kunnialla, mutta matkalla autoon korvapotilaamme pökertyi hissiin ja toettuaan rupesi oksentamaan. Mitä tekee monessa hätätapauksessa karaistunut sissijoukkioni - ryhtyy toimimaan. Nappaamme potilaasta kopin ja heitän käsilaukkuni tyttärelle, joka ryhtyy etsimään mamman käsilaukusta oksennuspussia. Saamme oksennukset oikeaan osoitteeseen ja hämäämme henkilökuntaa rälläämällä hissillä kerrosten väliä, kunnes potilas on sen verran tolpillaan, että saamme raahattua hänet autoon jatkoelvytykseen. Oma apu paras apu!



28. joulukuuta 2012

Alkukankeutta

Takana on siis kaksikymmentäkahdeksan tapahtumarikasta ja osittain tappavan tylsää tuntia matkustamista ja sen päälle muutama tunnin pätkä unta. On muuten sellainen coctail että oksat pois. Lopputulos on jotakin aivokuolleen ja zombin välimaastosta. Näillä eväillä on kuitenkin yritettävä saada arki pyörimään. Aika vähään ihmispolo on tyytyväinen, jotenkin on niin ylellistä päästä vaakatasoon ja saada jalat suoristettua. Kyyti lentokentältä hotellille oli mukavan tilava.

 
Ensimmäisen aamun tilannekatsaus tuotti seuraava tuloksen: Meiltä jäi yksi matkalaukku taipaleelle, tietysti juuri se ehdottomasti tärkein, jossa on kaikkien beauty boxit. Hammasharjat ja dödö saatiin illalla respasta, mutta kaikki muu kosmetiikka puuttuu. Olemme vielä tällä hetkellä autottomia eikä kauppoja ole kävelyetäisyydellä.

Tässä aivottomassa tilassa joudun heti tekemään suuria valintoja: menenkö suihkuun ja yritän improvisoida puuttuvat elementit vai jäänkö kärsimään nuhjuisesta olotilasta. Ja kumpaa uskallan suihkun jälkeen levittää kasvojeni herkälle hipiälle, jotakin henkeäsalpaavan sitruunantuoksuista vartalovoidetta vai Labellon huulirasvaa. Kun kaiken tämän pähkyilyn jäkeen päättäväisesti astahdan suihkun alle, niin minun tekninen osaamiseni ei riitä saamaan suihkusta vettä. Argh!



Sama uusavuttomuus vaanii joka kulman takana, kun sitten suihkunraikkaana ja naama rasvasta kiiltävänä raahaudun seurueeni kanssa aamiaiselle. En saa maitoa enkä kahvia automaatista ja löydän itseni tuijottamasta hypnoottisesti laitetta, jolla pitäisi saada leipä paahdettua. Astianpesukoneen saatikka muiden kodinkoneiden kanssa en uskalla tänään tehdä vielä lähempää tuttavuutta. Vohvelin voimalla jatkan rohkeasti kohti uusia haasteita.

Lentävä koira

Olin jo etukäteen luvannut tehdä Rosien lentomatkasta jutun, jotenkin oli sellainen etiäinen, että siitä voisi olla raportoitavaa. Täällä sitä nyt törötettään hotellissa aikamoisessa tokkurassa, univelkaa on vaikka toisille jakaa. Mutta perillä ollaan onnellisesti!
 
 
Rosien lentoharrastus alkoi kuivaharjoittelulla Oulussa. Lentolaukku sai Rosielta yllättävän lämpimän vastaanoton ja hauvaneitimme touhuili innokkaana uudessa vapaa-ajanasunnossaan. Tilasimme ystäviltämme lentoa edeltäväksi päiväksi koiran kokovartalomöyhennyksen, joka sisälsi kahden tunnin lenkin umpihangessa ja riehakasta touhuilua koirakaverin kanssa. Olipa siinä sivussa vielä takutkin poistuneet turkista ja tassukarvat trimmattu ojennukseen. Joten Rosie oli valmis lentämään.
 
 
 
 
Heti ensimmäisellä lennolla Helsinkiin kävi ilmi, että lentävä koiramme on myös oksentava koira. Seuraavalla lennolla Müncheniin lisättiin ominaisuuksiin vielä ripuloiva koira. Välilaskut meni touhukkaasti koiraa pestessä ja lääkitessä ja lentolaukkua siistiessä. Pitkä lento San Fransiscoon meni epäilyttävän hyvin, kassista ei kuulunut kymmeneen tuntiin mitään. Koira mötkötti selältään tassut kohti taivasta ja mieleen hiipi jo epäilys, ettei vaan olisi ikuinen rauha laskeutunut lentolaukkuun. Pienen tökkimisen jälkeen kassista nousi kuitenkin iloinen rusettipää, jolla maistui niin vesi kuin ruokakin. Meidän massahurmaaja sai jo lentokentällä kovasti ihailua ja kaikki muodollisuudet meni oikein sutjakasti.
 
28 tuntia lentolaukussa oli kuitenkin sellainen sessio, että saa nähdä milloin saamme Rosien seuraavan kerran neuvoteltua kassin uumeniin.
 
 

25. joulukuuta 2012

Jäähyväiset juurille




Enää kaksi piikkiä aamukammassa jäljellä. Muuttoa on tehty jo syyskuusta lähtien ja nyt alkaa tuntua sille, että on valmis lähtemään. Sitä mukaa kun pakollisten ja kiireellisten asioiden lista lyhenee, niin homma muuttuu helposti päämäärättömäksi puuhasteluksi. Kierrokset on koko ajan korkealla mutta tehot vähissä. Löysinpä itseni eräänkin kerran varastosta törmäilemässä touhukkaana seinästä seinään. Reilu viikko sitten tajusin, että symbioosini muuttolaatikoiden kanssa jatkuu vielä pitkälle ensi vuoteen ja kannattaa ehkä siirtää päähuomio tavaroista ihmisiin.

Viimeisten viikkojen kohtaamiset ovat olleet jäähyväisiä pullollaan. Olemme onnistuneet keräämään tavattoman paljon mukavia ja tärkeitä ihmisiä ympärillemme: lasten opettajat ja uimavalmentaja, tutut ja turvalliset naapurit, minun iki-ihanat kollegat ja oppilaat sekä laulavaiset ystäväni kuorosta ja vielä kirsikkana kakun päällä lähisukulaiset ja sydänystävät. Vaikka olenkin ollut sangen urheana, niin vaara vaanii joululaulujen muodossa. Olen täysin riippuvainen Jouluradiosta, mutta sieltä kaikuvat haikeat ja hartaat sävelmät ovat myrkkyä itsehillinnälleni.

Ihmisten lisäksi pitää hyvästellä myös paikkoja ja painaa mieleen sielunmaisemia. Siinä olen kuitenkin ollut itseni kanssa tosi tiukkana, että puita en ole ruvennut halaamaan. Mutta näin se on, että vasta lähtiessään huomaa, miten lujalla kudelmalla on sidottu kotikontuihin kiinni.

17. joulukuuta 2012

Rotuoppia ja epäenglantia



Enpä ole aiemmin joutunut miettimään, mitä rotua lapseni edustavat. Täyttelen tässä hakupapereita lasten uusiin kouluihin, ja hikikarpalot kimmeltävät otsallani. Siis mitä rotua lapseni edustavat? Aluksi ajattelin, että onko tuollaista edes asiallista kysyä, mutta jotakin on valittava pitkästä listasta, korkeintaan viisi vaihtoehtoa. Lista lähtee liikkeelle Amerikan ja Aasian intiaaneista ja jatkuu luettelemalla kaikki mahdolliset Aasian ihmisrodut. Sitten kierretään Afrikan mantereen kautta Tyynen valtameren saarivaltoihin, jolloin epäusko valtaa jo mieleni. Ei puhettakaan eurooppalaisista eikä kaukaasialaisista. Aakkosjärjestyksen viimeisenä löytyy täysosuma: valkoisiahan ne minun lapseni ovat!

Lasten kotikielen määrittely ei ole helppo nakki sekään. Lomakkeessa kysellään mitä kieltä lapseni useimmiten käyttää kotona ja mikä oli hänen ensimmäisenä puhumansa kieli. Samoin tiedustellaan, mitä kieltä vanhemmat useimmiten puhuvat lapselleen. Sähköisesti täytettävästä high school hakemuksesta löytyy pitkä lista valittavia kieliä, mutta F:n kohdalla ei ole jälkeäkään suomen kielestä. Hetken harhailun jälkeen silmäni pysähtyy riville "other Non-English language" - kotikielemme on siis epäenglanti.


Nyt kun tämäkin ongelma on ratkaistu, niin rohkeasti vaan seuraavan kysymyksen kimppuun. Ymmärtääkö / puhuuko / lukeeko / kirjoittaako lapseni kyseistä epäenglantia? Siis sitä kieltä, jolla olen juuri vakuuttanut perheemme kommunikoivan? Hmm, joskus kieltämättä tuntuu, että en saa itseäni ymmärretyksi tai että lapset eivät aina välittömästi toimi ohjeitteni mukaisesti. Mutta tuntuu hieman absurdille, että sitkeästi puhuisimme kotona kieltä, jota puolet porukasta ei ymmärrä.

6. joulukuuta 2012

Lähtölaukaus


Näistä sanoista se lähtee liikkeelle, se minun paljon toivottu blogi suuresta Amerikan seikkailustamme. Istun tällä hetkellä vielä Oulussa evakkoasunnossamme kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa edessäni hulppeat näkymät kauniille Oulujoelle. Pakkasta on -20 astetta ja maisema talvisen luminen. Eletään itsenäisyyspäivän varhaista aamua ja seurueeni – kolme lasta ja Rosie-koira – nukkuvat vielä. Mieheni on jo ennättänyt valtameren toiselle puolelle valmistelemaan meidän muuttoa, joka tapahtuu tasan kolme viikon kuluttua.

Reilu kaksi kuukautta sitten meidän perheraati kokoontui omakotitalomme takaterassille. Mieheni oli saanut työtarjouksen Amerikasta ja meillä oli ruhtinaalliset kolme päivää aikaa tehdä varsin iso päätös.  Niinpä sitten sunnuntai-iltana äänestettiin siitä, kuka haluaa muuttaa Kaliforniaan. Viisi kättä ja yksi tassu nousi, joten päätös oli yksimielinen. Sillä tiellä nyt ollaan - monta mutkaa on jo selvitetty, mutta uusia on edessä.


Rankinta on tähän mennessä ollut omakotitalomme tyhjennys. Olimme toki käyneet tavaroita jo aiemmin läpi, kun muutimme kahden vuoden komennukselle Saksaan. Mutta silti 12 vuoden aikana kertyy talon uumeniin kaikenlaista sälää ja koko omaisuuden läpikäyminen oli uuvuttavaa. Tavaraa myytiin, kuskattiin mökille ja kierrätykseen, annettiin kavereille ja vietiin evakkoasuntoon. Olohuoneessa ja autotallissa oli erilaisia kekoja, jotka olivat matkalla jonnekin. Loppuhuipennuksena meidän piti vakuutusta varten luetteloida ja arvioida koko muuttokuormamme sisältö ja arvo alusvaatteista lähtien. Siinä vaiheessa meinasi iskeä uupumus.

Olisi paljon helpompaa, jos tällaisen muuttorumban ajaksi pystyisi muun elämän säätämään vakionopeudelle. Arjen täytyy pyöriä siinä rinnalla mahdollisimman normaalisti: käydä töissä ja ruokakaupassa, tehdä ruokaa ja siivota tai edes lievittää kaaosta ja kuskata lapsia harrastuksiin. Tämä kaikki menee vielä, kunhan kukaan ei mene sairastumaan tai tule pää edellä liukumäen päältä alas. Tähän syksyyn on mahtunut hetkiä, jolloin tuntui, että elämäni on kuin pienen budjetin Bond-elokuvasta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä henkeäsalpaavia juonenkäänteitä on riittänyt siinä määrin, että välillä päätä kylmää. Mutta kummasti olemme selvinneet ystävien vankkumattomalla tuella kaikista koettelemuksista pienillä naarmuilla.


Ulkomaille muuttaminen on paljon muutakin kuin jännittävä seikkailu. Kuten eräs viisas ystäväni totesi:
”koko kakku on syötävä eikä vaan kermat päältä”.  Kun tekee muuttopäätöksen, niin sitoutuu samalla sietämään monenlaisia epävarmuuden ja epätoivonkin hetkiä. Paljosta joutuu luopumaan eikä tarkalleen tiedä, mitä saa tilalle. Täytyy vaan löytää sisäinen elämäntapaintiaani ja uskoa, että asiat järjestyvät ajallaan ja tavallaan.

Olen miettinyt  blogilleni osuvaa nimeä ja nyt se yöllä yhtäkkiä tupsahti mieleeni: Juuret ja siivet. Niitä meidän perhe tarvitsee suurta seikkailua varten. Riittää kun tietää mistä on tulossa ja minne menossa.