Sairaalakarkuri

Äidin suuret seikkailut jatkuvat taas tarinoissani. Eletään siis kesää 2012 ja äitini on juuri tehnyt sankarillisen paluun kuoleman porteilta. Toipuminen lähti teho-osastolla hyvin käyntiin ja jatkui omassa terveyskeskuksessa. Soittelin äidille useamman kerran päivässä ja potilas tuntui piristyvän kovaa vauhtia.

Yllättävän nopeasti äiti rupesi puhumaan kotiin lähtemisestä ja minä ihmettelin vähän, että aika rohkeasti lääkäri on laittamassa 80-vuotiasta sydänvaivoista avannepotilasta yksin kotiin. Tarmokkaasti äiti järjesteli asioitaan ja varsin nopealla aikataululla olinkin neidin kanssa matkalla kotiuttamaan mummua.

Sairaalassa odotti pirteä potilas, jonka fyysinen kunto oli vielä varsin heikko. Siinä kun kyselin, että minkä verran äiti on jaksanut kävellä, niin hän kehui pystyneenaä jo muutaman kerran käymään itsekseen vessssa, jonne oli matkaa noin 10 askelta. Samassa huoneeseen pyyhälsi sairaanhoitaja, joka nopeasti kertasi avannepussin vaihtamisen ja antoi paketillisen pusseja mukaan. Minulle tuli jotenkin epätodellinen olo, että hoitaja luotti kykyihini vähän turhan paljon. Kävi jo mielessä, että näinköhän äiti on narranut sairaalan henkilökuntaa, että tytär on sivutoiminen avannehoitaja ja vaihtelee pussukoita vaikka unissaan.

Kun jäimme keskenämme huoneeseen, niin otin äidin tiukkaan puhutteluun. Kävi ilmi, että äiti ei ollut vielä kertaakaan vaihtanut avannepussia itse eikä ollut todellakaan kävellyt muutamaa kymmentä askelta enempää. Äidin luottamus siihen, että selviämme yhdessä kotona, oli aivan vankkumaton, joten mitä siinä sitten empimään.

Hetken kuluttua lykkäsin äitiä pyörätuolissa sairaalan pihalla ja kampesin hänet neidin avustuksella Volvon etupenkille. Rollaattori taitettiin kasaan ja tungettiin takakonttiin. Niin me menimme kotiin ja vaihdoimme pussukoita ja kävimme pesulla ja hurruuttelimme rollaattorilla. Jälleen kerran äiti oli oikeassa. Ihan hienosti me selvisimme.

Pullonkauloja

 

Uni loppui taas tänä aamuna varhain. Päivät menee mukavasti touhuillessa, mutta jokaisena aamuna tieto äidin lähdöstä jysähtää aina uudelleen päähän, sillä nukkuessa sen saattaa hetkeksi unohtaa. Tämä aamu oli erityisen paha, sillä äiti laittoi aina sunnuntaiaamuisin sähköpostia viikon kuulumista ja samalla sovittiin mahdolliset Skype-treffit samalle päivälle. Tämä oli viimeinen aihe, josta äitini kanssa puhuin tasan viikko sitten. Äiti lupasi kiltisti jatkaa viikkoraportointiaan ja naureskeli vielä, ettei uskalla sitä unohtaa, kun tietää minun heti hälyyttävän koko pienen sukumme, ellei viestiä kuulu.

Näitä pullonkauloja riittää loputtomiin, sillä äidin muisto leijuu joka paikassa. Tähän mennessä pahoja paikkoja on ollut ensimmäinen Skype-puhelu veljelleni. Siinä kun virittelin konetta, niin eiköhän näytölle pamahtanut ihana luomukuva ykköskontaktistani äidistä, joka hieman kulmat kurtussa katseli kameransilmään. Kone tiesi kertoa, että äiti on offline eli saavuttamattomissa. Auts! Yhtenä aamuna meinasin henkisesti kompastua Sotilaskoti-tulitikkurasiaan, jota pojat olivat käyttäneet mummun kynttilämuistomeren sytyttelyyn. Lapset ovat nostaneet mummulta saatuja kortteja yöpöydälleen. Kuopus totesi hiljaa itsekseen, että ilman mummua mikään juhla ei tunnu enää samalta. Joulu tulee olemaan aika raskas, samoin äitienpäivä, syntympäivät ja nimipäivät ihan tässä vaan muutamia luetellakseni.

Kaunis kaipuu

 

Heräilen tässä kolmanteen aamuun äidin poismenon jälkeen ja mietin elämää - en sen enempää enkä vähempää. Lapset nukkuvat vielä ja ritari on yhä työreissulla Suomessa. Huomenna saadaan lauma kasaan ja päästään suunnittelemaan jatkoa. Minä olen lukenut yön aikana tulleita viestejä naamakirjasta ja tunnen että en ole yksin. Joka ainoa viesti on henkilökohtaisesti lämmittänyt mieltäni ja olen pysähtynyt jokaisen kohdalla. Olen miettinyt niitä hetkiä ja keskusteluja, joita viestin lähettäjän kanssa olen jakanut. Vaikka sanoja ei olisi viestissä ollut paljon, niin sitäkin enemmän aitoa myötätuntoa. Nöyrä kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet ajatusten siivin pienen hetken rinnallamme.

Äiti on mielessä jatkuvasti mutta ei synkkänä suruna vaan lämpöisenä kaipuuna. Keskiviikon suru-uutinen oli se, mitä olin jo vuosia pelännyt ja kauhulla odottanut. Sitten kun se on totta, niin maailma pysähtyi hetkeksi. Moni asia täytyy ajatella nyt uusiksi ja vaikka arki ei meillä miksikään muutu, niin jotenkin koko elämä pitää  kalibroida uudelleen. Hyvä esimerkki on tämä blogi, jota olen kirjoittanut pääasiassa äidilleni. Tiedän, että myös äitini ystävät ovat lukeneet juttujani ja niistä on sitten aina riittänyt jutun juurta. Minulla on valmiina läjä äidille kirjoitettuja arkisia päivityksiä ja nyt en tiedä, mitä niille tehdä. Koko blogilta tippui pohja pois ja nyt täytyy löytää uusi motivaatio ja suunta.

On sääli, että kaikki jotka surevat kanssamme, eivät saaneet iloa tuntea äitiäni. Yksi kaikista ihailtavin luonteenpiirre äidissäni oli se, että elämä oli aina hänelle lahja. Vaikka terveys rakoili ja vointi ei hetkittäin ollut häävi, niin kainuulaisella sisulla hän nousi suosta kuin suosta. Missään vaiheessa äiti ei voihkinut kohtaloaan tai ruvennu vaipumaan vaivoineen hautaan, vaan jaksoi aina nähdä eteenpäin. Hän tiesi, että lähtö tulee kun sen aika on ja toivoi hartaasti pikapassia taivaaseen.

Tämän tarinan olen taatusti kertonut aiemmin, mutta sen sanoma ei himmene koskaan. Äitini legendaarisin lausahdus sijoittuu meidän viimeiseen kesään ennen muutoa Amerikkaan. Äiti vietti 80-vuotissynttäreitään epäonnekkaasti OYS:in päivystyksessä, jonne minä olin kiiruhtanut kaveriksi. Äidin tila oli kriittinen ja ennuste huono. Soitin veljelleni ja jätimme varmuuden vuoksi yhdessä jäähyväiset. Otin äidiltä sormukset ja korvakorut lompakkooni ja annoin leikkaussalin ovella pusun poskelle.

Unettoman yön jälkeen soitin aamulla sairaalan keskukseen ja kyselin varovasti, että miltähän osastolta löytyisi tällainen potilas. Suureksi riemukseni äiti oli taistellut tämänkin pullonkaulan läpi ja löytyi teho-osastolta. Vähän myöhemmin, kun sain pökkyräisen potilaan puhelimeen, niin käheä ääni sanoi minulle ensimmäisinä sanoina : "Olipa iloinen yllätys kun heräsin, niin olinkin elossa." Aika kingi elämänasenne, sopii hyvin motoksi jokaiseen aamuun.

Jätän toiseen kertaan tarinan siitä, kuinka tämä samainen potilas keplotteli itsensä ulos sairaalasta aika kehnossa kunnossa. Voi että minulla oli melkoinen äiti.

Oodi äidilleni

Kävi kovin ikävästi sille minun lupaamalleni juttutulvalle. Elämä tai oikeastaan kuolema puuttui peliin ja laittoi tärkeysjärjestyksen uusiksi. Minä menetin elämäni ankkurin ja innokkaimman blogini seuraajan.

Rakas äitini siirtyi eilen ajasta ikuisuuteen. Kaipaus on valtava ja suru suunnaton, mutta päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. Olimme onnekkaita kun saimme pitää äidin elämäämme näin pitkään. Äidin elämänpolkuun mahtui monenlaista kuoppaa ja läheltä piti tilanteita. Jäähyväiset oli jätetty jo useampaan kertaan ja jatkoajalla mentiin.

Olen kovin kiitollinen siitä, että äitini sai lähteä saappaat jalassa. Juttelin hänen kanssaan viimeisen kerran sunnuntaina ja silloin äiti oli täynnä elämää. Hän iloitsi kauniista syyskesän päivistä ja pihaa koristavista kukkasista. Hän kertoili kuulumisia veljeni perheestä ja kyseli suurella kiinnostuksella meidän lasten koulutaipaleen aloituksesta.

Äiti asui yksinään minun lapsuuskodissani loppuun asti ja meillä lapsilla oli huoli siitä, jos hän ei pahan paikan tullen saa hälyytettyä apua, vaan jää virumaan yksikseen. Jälleen kerran äiti hoiti homman täydellisesti eikä jättänyt meitä epätietoisuuteen. Äiti oli ilmeisest  tuntenut sydänoireita ja oli itse soittanut hätäkeskukseen. Apu oli ehtinyt perille kun hän oli vielä ollut tajuissaan, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kukaan ei tiedä tarkalleen mitä äiti puuhaili viimeisinä tunteinaan, mutta meillä on vahva aavistus asiasta. Äitiä innokkaampaa penkkiurheilijaa ei löydy ja hätäpuhelu sijoittui ajallisesti keskelle kuuminta MM-keihäsfinaalia. Olemme melko varmoja, että äiti oli kannustanut Tero Pitkämäkeä niin hurjasti, että sydän aivan pakahtui.

Kiitollinen olen myös veljestäni ja hänen vaimostaan, jotka väsymättä huolsivat ja tukivat äitiä näinä meidän Saksan ja Amerikan vuosina. Nykin he jaksavat surun keskellä hoitaa kaikki käytännön asiat ja vielä tiedottaa minua valtameren ja aikavyöhykkeiden taakse. Lähiomaisen kuolema kaukana koti-Suomessa on jokaisen ulkosuomalaisen kauhuskenaario ja painajainen ja silloin on sukulaisten tuki kultaakin kalliimpi.

Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että minulle sattui äidiksi poikkeuksellisen reipas, urhea ja positiivinen nainen. Vaikka ikävuosia ja vaivoja oli kertynyt reppuun roimasti, niin matka jatkui ja elämänhalua riitti. Äiti oli perheemme ja koko sukumme liima ja liisteri, joka oli perillä kaikkien kuulumisista ja piti meitä kasassa. Ei ollut nimipäivää tai kissanristiäistä, jota äitini ei olisi muistanut. Hän vaan oli meille kaikille niin korvaamattoman tärkeä ja rakas.

Juttutulva

 

Nyt on varoituksen sana paikallaan. Pitkä hiljaiseloni bloggaajana on päättynyt ja luvassa on varsinainen juttutulva. Osasyynä hiljaisuuteeni oli tekniset hankaluudet, jotka tekivät päivittämisen tuhannen hitaaksi ja vaivalloiseksi. Melkoisen koheltamisen ja pienoisen epäonnen siivittämänä olen nyt huippuvarusteltu ja yllättäen tursuan taas tarinoita. Saa nähdä miten kauan tätä riemua riittää. Joka tapauksessa jonossa on turinoita jo ainakin viikoksi eteenpäin ja lisää tuntuu olevan tulossa, kunhan vaan sormet ehtii näpyttelemään.

Reissukoira Rosita

Suomen matkaamme sulostutti reissukoira Rosita ainutlaatuisen reippaalla asenteellaan. Meidän päivänsäde otti kaikki lentomatkat ja odottelut esimerkillisen iloisella mielellä ja hurmasi kanssamatkustajia mennen tullen palatessa. Kyseessä on kyllä maailmanluokan sopeutuja, joka viis veisaa aikaeroista ja vaihtuvista maisemista, kunhan matkaseurueena on oma perhe.

Olen monesti miettinyt, että voisiko Rosien terveen itseluottamuksen patentoida? Koiraprinsessallamme on vankkumaton usko siihen, että elämä on hyvää ja tulevaisuus vielä parempaa. Kaikki ihmiset ovat kavereita ja potentiaalisia rapsuttajia. Kuvassa prinsessamme nauttii kesäisestä auringosta Tukholman keskuudessa, jossa hän ei valitettavasti päässyt tapaamaan kollegoitaan Viktoriaa tai Estelleä.

Juurihoitoa

 

Kesäreissusta Suomeen voisi kirjoittaa romaanin. Sulateltavaa on ollut siinä määrin, että kynnys kirjoittaa keveitä blogipäivityksiä on noussut varsin korkealle. Näin muutaman viikon pureskelun jälkeen päällimmäisenä on valtava kiitollisuus kaikista niistä ihmisistä, joita saimme tavata. Kiitos kun pidätte meidät mielissä ja sydämissä, ettekä anna välimatkan ja toisinaan laiskan yhteydenpidon haudata meitä unholaan.

 

Onni oli nähdä kaikki rakkaat sukulaiset, läheiset ystävät ja joukko maanmainioita kollegoja. Hämmästyttävää oli se, että kahden ja puolen vuoden poissaolon jälkeen Suomi tuntui heti omalle ja hyvälle. Ei ole pienintä epäilystäkään siitä, että lasten juuret ovat vahvat ja voivat hyvin. Armaan mummun tapaaminen oli koko reissun kohokohta, josta oli haaveiltu pitkään. Perinteisiin kuuluu myös kävelyretki hautausmaalle, jossa oli liikuttavaa seurata, millä hartaudella lapset huolsivat edesmenneitten sukulaisten hautakiviä. Siinäpä juurihoitoa kauneimmillaan.

 

Lasten suhtautuminen ulkosuomalaisuuteen on mahtavan mutkatonta. Kuopuksen viisaita sanoja lainatakseni Suomi on koti-koti, vaikka siellä ei ole varsinaista fyysistä paikkaa olisi kodiksi osoittaa. Lomaviikot Suomessa olivat ihaninta ihanuutta, mutta mukava oli palata Amerikan kotiin tuttuihin arkipuuhiin. Suomea ja suomalaisuutta ei meistä voi pois pestä, mutta sen rinnalla on hienoa vaalia myös maailmankansalaisuutta.

Kuiva ukkonen

 

 

Matkalla jäähallille radio tiesi kertoa, että näillä nurkille on annettu säävaroitus kuivista ukkosista. On tämä kuivuus kyllä mennyt aika pitkälle, kun ukkoskuurotkin on kuivahtaneet. Luvassa on siis ilmeisesti salamia ja ehkä jopa vienoja jyrähdyksiä, mutta ei pisaraakaan vettä.

Viime päivinä taivas on ollut miellyttävän pilvinen ja elohopea on pysytellyt kiltisti juuri ja juuri alle 30 astetta. Tässä yksi päivä olin karauttaa pusikkoon, kun auton tuulilasiin ilmestyi kokonaista parikymmentä sadepisaraa. Siinä kun yritin toipua järkytyksestä, niin pisarat ehtivät haihtua ennen kuin ehdin turvautua pyyhkijöihin. Illalla sain ikuistettua taivaalle hiipineet taiteelliset pilvenreikaleet, jotka laskeva aurinko on värjännyt sievän pinkiksi.