Käärme ja musta leski

Tässä yhtenä päivänä haikkkaillessa siellä puumapoluilla vastaan tuli käärme. Meikäläisen käärmeentunnistaminen on vielä lapsen kengissä, kun onneksi näitä kohtaamisia on ollut sen verran harvaan. Väritys oli erilainen kuin meidän kotitiellä luikerrelleella sukkanauhakäärmeellä ja häntäpäässä ei ollut kalkkarokäärmeen helistintä. Villi arvaus tästä uudesta tuttavuudesta olisi gopher snake eli mikä lie myyräkäärme. Ihan kiltinnnäköinen se oli ja luikerteli rauhallisesti polun yli.

Musta leski jää nyt sitten ihan tarinan asteelle. Minä en nähnyt siitä kuin ruttuisen mytyn autotallin oven edessä. Kuopus on kyllä koulussa nähnyt ehtoja mustia leskiä, ja kun oli nähnyt samanlaisen kiipeilevän meidän seinää pitkin, niin oli turvautunut nopeisiin otteisiin. Onneksi nämä kaverit eivät yleensä tunkeudu sisätiloihin vaan viihtyvät paremmin autotallin puolella.

Tuliaistulva

Nyt ne taas lensi tänne meidän iloksi nämä ihanat syksyn muuttolinnut Oulusta. Ihanaa, kun ihmiset jaksaa käydä meitä ilahduttamassa ja uskollisimmat on jo toisella kierroksella.Arki on samalla tavalla puuduttavaa joka puolella maailmaa ja vieraat tuo ihanan tuulahduksen ja piristysruiskeen. Kevään kalenteri ammotttaa vielä tyhjyyttään, nyt reippaasti varailemaan lentoja tänne päin!

Kotimaiset vieraat on ulkomailla asumisen sokeri ja suola muutenkin kuin tuliaskarkkien muodossa. Tosin tälläkään kertaa ei vieraat tulleet matkalaukut tyhjänä kuten kuvasta näkyy.

Sadepisaroita

 

Onkohan sitä tullut vanhaksi, kun ei mitenkään muista, että milloin olisi edellisen kerran nähnyt sadepisaroista. Vähänkö oli mahtava herätä yöllä sateen ropinaan, hetki piti ihan miettiä, mistä moinen kohina tulee.

Vaikka säätiedotuksessa oli jo pitkään hehkutettu
lähestyvästä saderintamasta, niin silti en älynnyt kantaa illalla uimapyyhetelinettä sisälle. Samoin meidän metri-Heikki oli jättänyt pyöränsä ja kypäränsä ulos hapettumaan. Istuin oli imenyt vettä kuin sieni, joten se tarkoitti mamman aamukuljetuksiin ylimääräistä mutkaa.

High schoolilla oli tämä aamuöinen ropsautus aiheuttanut sähkökatkoksen ja puhelimet oli mykkänä vielä pitkään päivälle. On tämä vaan aika sadeherkkää seutua.

Natalie Cole naapurissa

Viime viikolla oli yksi täkäläisen musiikkimaailman lukuisista tähdistä kylässä Villa Montalvossa hilpaisuetäisyydellä meiltä kotoa. Illat on olleet jotenkin huippukiireisiä jos vaikka minkälaisessa infoillassa ja luulin jo konsertin menneen epähuomiossa ohi. Ritari sattui sitten konserttia edeltävänä iltana tutkimaan asiaa tarkemmin ja huomasi, että muutamia peruutuslippuja oli saatavilla.

Eipä tarvinnut kauan aikaa pähkäillä, kun meillä oli sitten suunnitelmat selvillä seuraavaksi illaksi. Tällä kertaa tarkistimme useampaan kertaan, että konsertti on todellakin ulkolavalla eikä sisäsalissa, jotta osaisin tällä kertaa pukeutua asiallisesti. Ilta oli upea, ilman lämmin ja taivas samettinen. Musiikki oli aivan hurmaavaa, illan tähti lumoavan kaunis ja häkellyttävän taitava. Laulujen lomassa hän kertoili mukavia juttuja isänsäkään Nat King Colesta ja hänen laulajaystävistään. Ihan piti kotiin päästyä googlata rouvan ikä, joka paljastui ällistyksekseni lukemiin 64 v.

Kuten tarkkasilmäiset lukijat huomaavat, oheinen kuva ei sitten todellakaan esitä Natalie Colea. Parhaat otokset konsertista on tällä hetkellä ritarin kännykässä valtameren takana. Paparazzi iski tänään yllättäen kun allekirjoittanut istahti hetkeksi pianon ääreen huokaisemaan. Prinsessamme on kyllä kohtuuttoman uskollinen fani ja liiskaantuu aina jalkaan kiinni kun alan hyvin keskinkertaisilla lahjoillani musisoimaan.

Mokketoverit

 

Lauantain aamutreeneissä oli meidän pikkumokella onni myötä. Isoilla Sharkseilla sattui olemaan samaan aikaan omat harkat, ja jäähalli oli pullollaan paikallisia lätkätähtiä. Myös fanit olivat saaneet vihiä asiasta ja hallin ulkopuolella oli monta odottajaa.

Meidän pikkuhain onneksi ensimmäisenä ulos marssi Sharksien suomalainen ykkösmaalivahti  Antti Niemi, joka kärsivällisesti jaksoi jakaa nimmareita ja antoi napsia itsestään kuvia. Meidän isi ja poika olivat vuorollaan menneet reippaasti esittäytymään suomeksi ja saaneet oikein mukavan pienen juttutuokion. Oli käynyt ilmi, että asustamme itse asiassa hyvinkin lähekkäin ja Antti oli varsin tarkkaan selittänyt asuinpaikkaansa. Meidän pikkukolli pääsi yhteiskuvaan esikuvansa kanssa ja ihmetteli jälkeen päin, että miten se Antti oli ollut niin tavallisen oloinen.

Vain elämää

 

Mitäpä tässä nyt oikein sanailisi? Katsoimme juuri kauan odotetun Vain elämää -avausjakson ja siinä riittää sulateltavaa. Ei voi muuta kuin olla mykkä ihailusta ja syvästi kiitollinen siitä, että pääsee kärpäsenä katossa seuraamaan moista lahjakkuuden ja syvän tulkinnan ilotulitusta.

Jotenkin tästä ulkosuomalaisen vinkkelistä ohjelma saa vielä ihan eri tulkinnan ja painoarvon. Pelkästään Suomen alkukesän vihreys ja vehreys saa meidät huokailemaan ihastuksesta. Silmiin pistää myös se, kuinka ainakin tässä ohjelmassa esiintyjien silmät puhuvat enemmän kuin suut. Amerikkalaiset eivät kyllä helposti jää sanattomaksi, mutta joskus silmät ja suu kertovat eri tarinaa.

Torven törähtelyä

Kävimme tässä illan suussa kuopuksen kanssa puhallinorkesteri-infossa. Meidän tirehtöörillä on siis huikea menneisyys käyrätorven soittajana Suomen vuosilta. Törähtelyssä on ollut nyt reilun puolentoista vuoden tauko ja ikävä on alkanut hiljalleen kalvaa.

Viitosluokilla on aloitteleva puhallinbändi, jossa voi valita soittimekseen yhden neljästä: huilu, klarinetti, trumpetti ja baritonitorvi. Ensi vuonna voi middle schoolissa ottaa haastavampia soittimia, kuten käyrätorven. Kävimme sitten tänään pähkäilemässä bändin johtajien kanssa, että mikä olisi fiksu veto meidän mussukan suhteen. Onko mitään järkeä pakittaa helpompaan soittimeen, jos kerran osaa jo alkeet haastavammasta soittopelistä, johon sitten ensi vuonna kosiskellaan epätoivoisesti soittajia?

Kolli testaili tänään eri soittimien suukappaleita ja hämmästytti eksperttejä saamalla komeat äänet joka vempeleestä. Käyrätorvelle ei kuitenkaan löytynyt voittajaa, se nyt vaan sattuu olemaan meidän käkkärämännyn sielun soitin.

Syksyinen rantsuretki

 

Jotenkin meillä oli kesä livahtanut ohi ilman että ehdimme Carmelin valkoiselle hiekkarannalle varpaita heiluttelemaan. Sunnuntaina päätimme korjata puutteen ja suuntasimme kohteeseen kunnon rantavarustuksella ja vahtikoiralla vahvistettuna.

Rannalla ei ollut syksystä tietoakaan, lämpötila oli ihanan vilpoisa reilut 20 astetta eikä läkähdyttävä 30 ja rapiat kuten meidän pihalla. Sielläpä sitten osa meistä haukkui ohikulkijoita ja muutamat heittelivät pesäpalloa ja juoksentelivat aalloissa pöksyt märiksi. Seurueessamme oli myös jäsen, joka mötkötti sitkeästi rantsupyyhkeellä ja poisti papparajoja urakalla käsivarsista. Lopputuloksena olikin oikein komean punainen nahkapaita kotiintuliaisiksi.

Setelinaamat

Nyt tulee pitkästä aikaa asiapitoinen päivitys. Meikäläisen lompakosta harvoin majailee setelitukkoa, mutta kesällä vierailleen kummitytön kapsekistapa sellainen löytyi. Saimme harvinaiseen yhteispotrettiin yhden, viiden, kymmenen, kahdenkymmenen ja viidenkymmenen taalan setelit.

Porukasta löytyi ihan odotettuja nimiä, lähinnä presidenttejä, mutta myös muutama musta hevonen. Yhden taalan seteliä koristaa George Washingtonin naama ja kahta taalaa Thomas Jefferson. Vitosessa komeilee itse Abraham Lincoln ja kympissä Alexander Hamilton, joka ei toiminut presidenttinä vaan hankki kannuksensa valtakunnan ensimmäisenä valtiovarainministerinä. Kahdenkympin valtias on Andrew Jackson ja viidenkympin Ulysses S. Grant. Porukan toinen ei-presidentti on Benjamin Franklin, joka on valloittanut sadan taalan setelin ja minulle täysin uusi tuttavuus William McKinley viiden sadan taalan setelin.

Mitä isommaksi setelit muuttuvat, sitä tuntemattomammaksi nimet ja naamat käyvät. Tonnin seteli on omistettu Grover Clevelandille ja viisitonninen James Madisonille. Kymppitonnia tulen tuskin koskaan pitämään kädessäni, enkä näin ollen pääse katselemaan lähietäisyydeltä ihailemaan Salmon P. Chasen naamataulua, joka hänkään ei kantanut presidentin titteliä. Sadan tonnin tuttavuus olisi Woodrow Wilson, joka taitanee hänkin jäädä kaukaiseksi tuttavuudeksi. Miljoonan dollarin seteli on saatavilla vain hupiversiona, aika arvokas hukattava se olisikin.

Solu jääkaapissa

Aamulla meidän jääkaapista löytyi solu, joka lähti kuopuksen mukana kouluun näytille. Viime viikolla koulussa on käyty solubiologian alkeita ja amerikkalaiseen tapaan jakso päättyi kotona askarreltavaan projektiin. Niinpä me sitten suuntasimme eilen suoraan koulun jälkeen lähikaupan hedelmätiskille etsimään sopivia rakennusaineita.

Mukaan tarttui verkkomeloni, omena, rypäleitä ja kirsikkatomaatteja. Kotona veistimme melonista sopivan lohkareen pois ja tyhjensimme keskustan mössöstä. Sitten tiedemiehemme tunki aukkoon omenan ja koversi lusikalla pienet syvennykset rypäleelle ja tomaatille, jotka kiinnitettiin hammastikulla meloniin. Kaikki solun osat ja niiden tehtävät nimettiin vielä pikku lappusilla, jotka niin ikään kiinnitettiin hammastikuilla soluun. Oli kyllä mukava projekti ja aika makean näköinen lopputulos.

Pyöräilyä rantajyrkänteellä

 

Viime viikonloppuna laitoimme uuden pyöränkuljetustelineen totiseen testiin. Kolme pyörää mahtui auton perään ja yksi saatiin tungettua peräkonttiin, kun irroitti eturenkaan. Yksi pyöräilijä saatiin eriytettyä hurjemmalle vuoristoajelulle kaverin kanssa. Sitten käänsimme auton nokan vuorten yli kohti rannikkoa ja päädyimme Santa Cruzin pohjoispuolelle Wilder Ranch State Parkiin upeisiin rantamaisemiin.

 

Monenlaista rantajyrkännettä ja jylhää maisemaa on tullut jo tämän Amerikan oleskelun aikana nähtyä ja ihan vähästä en enää pillastu räpsyttelemään valokuvia. Mutta nyt ei seurue meinannut päästä ollenkaan eteenpäin, kun mamma ikuisti kännykällä henkeäsalpaavia maisemia varsin uutterasti. Kyllä tämä maailma on vaan kaunis paikka.

Puuma tästä puuttui

 

Hurjia uutisia kantautui tänään läheiseltä vaelluspolulta. Puuma oli käynyt 6-vuotiaan pojan kimppuun, hyökännyt takaapäin ja raahannut niskasta pusikkoon. Vanhemmat olivat saaneet otuksen säikytettyä tiehensä ja poika selvisi tilanteesta hengissä. Nyt on alueen suljettu yleisöltä ja siellä on riistanvartijoilla armoton puumajahti käynnissä.

Kaikki tapahtui keskellä kirkasta päivänvaloa yhden aikoihin iltapäivällä. Seurueessa oli lehtitietojen mukaan ollut kaiken kaikkiaan 10 henkeä, joista neljä oli aikuista. Hyökkäyksen jälkeen puuma oli vielä jälkien mukaan seurannut apua hakevaa seuruetta. Aika outoa ja pelottavan epätervettä käyttäytymistä petoeläimeltä.

Tapahtumapaikkalle on matkaa noin 10 kilometriä linnuntietä, mutta äkkiäkös puuma sellaisen matkan hilpaisee, varsinkin jos kotikonnut on käyneet levottomaksi. Olimme sattumoisin juuri viime torstaina sauvakävelemässä alueella ja saimme kuulla monia vitsikkäitä kommentteja varusteistamme. Ehkä ei sittenkään ole hassumpi ajatus pitää kättäpidempää maastossa mukana. Täkäläiset suosittelevat turvaksi pippurisumutetta, mutta meikäläisellä on iso riski, että mausteallergikkona lamautan itseni ennen puumaa ja minusta saa kisumirri sitten ylihelpon makupalan.

Talo matalaksi

Nyt ei sitten kuitenkaan puhuta meidän talosta, se on vielä ihan kelpo kannattimissa. Mutta naapuritontilla on laitettu tuulemaan ja talonrötisköstä on vain muisto jäljellä. Purkuhommat etenivät reipasta tahtia kellontarkkuudella aamu kahdeksalta alkaen maanantaista lauantaihin. Tällä viikolla on ollut vähän hiljaisempi vaihe, mutta saa nähdä millaisia ääniefektejä meille on talven mittaan luvassa.

Täällä on vielä meidän talon lisäksi muutama alkuperäinen talovanhus jäljellä. Suurin osa on jo jäänyt puskutraktorin alle ja saanut tilalleen uljaamman version. Meidän armaan kodin tunnistettavuus sen kun paranee näiden kaikkien palatsien keskellä. Kyseessä alkaa olla varsinainen viimeinen muinaismohikaani.

Matikkapaja

 

Meillä toimii takapihalla sellainen matikkapaja aina iltapäivisin iltaisin. Sinne kokoonnutaan vaihtelevalla kokoonpanolla ihmettelemään matematiikan ihmeellistä maailmaa. Tänään oli neidillä vähän tiukempaa tavaraa algebran syvyyksistä. Jotakin ihmeellistä lineaarista ohjelmointia, jota ei kyllä minun muinaisessa lukion lyhyessä matikassa tunnettu ollenkaan.

Käänsimme ja väänsimme hartiavoimin muuttujia ja objektiivisia funktioita. Sitten neiti taikoi niistä kaavioita, joista sitten metsästimme maksimi- ja minimiarvoja. Siinäpä sitten päivittelin, että eipä meinaa mamman aivot taipua enää tällaiseen jumpaan. Neiti totesi siihen ihan tyynesti, että jo viime vuonna oli suurimmalla osalla oppilaista tutori eli kotiopettaja auttamassa matikan läksyissä. Mahtavaa, ja mina raukka olen luullut, että tama tuutorointi kuuluu kotirouvan luontaisetuihin ja olen epätoivoisesti yrittänyt roikkua mukana.

Elämyksellinen elokuva

Los Gatosiin keskustaan on jo jonkun aikaa sitten ilmestynyt elokuvateatteri ihan sen meidän lempikarkkikaupan kylkeen. Pitkähkön vaaninnan jälkeen siellä pyörii nyt sellainen elokuva, jonka halusimme välttämättä nähdä tyttöporukalla.

Herkullinen elämä (The Hundred-Foot Journey) oli mahdottoman makea elämys, joka tempaisi meidät täysin mukaansa. Etelä-Ranskan maisemat ja eurooppalaisuus suorastaan tursusivat tarinasta ja intialainen perhe maustoi hurmaavasti soppaa. Hassun eksoottiselle tuntui filmin lukuisat sadepäivät ja olikin suorastaan kulttuurishokki astua ulos elokuvateatterista Kalifornian kirkkaaseen kestoauringonpaisteeseen.