Pyöräilevä sokeripala

 

Jo eilen illalla hiipi taivaalle tumma pilvipeitto ja ensimmäiset lupaavat sadepisarat osuivat auton ikkunaan. Tänään aamulla kouluunlähtöaikaan oli onneksi tauko sateessa, joten meidän keskimmäinen lähti normaaliin tapaan pyörällä kouluun.

Päivällä tuli vettä ihan rapsakasti jopa suomalaisessa mittapuussa. Joka koululla oli vielä normaalia kamalammat hakuruuhkat, kun jopa niitä normaalisti ilman kyyditystä liikkuvia poikkeusyksilöitäkin oltiin hakemassa autolla. Eiköhän meidänkin kolli innostunut muiden esimerkistä soittamaan ja kysymään kuivaa kyytiä kotiin. Alustavasti lupauduin, mutta kun olin jumittanut mailin matkaa kahden koulun välillä jo reilun vartin, niin hermot meni. Ilmoitin armaalle sokeripalalleni, että on nyt vaan hyvä ja lähtee vyörymään pyöränsä kanssa alamäkeä. Olikin kuulema ollut kylmä märkänä odotellessa, eikä ollut oma järki sanonut, että fiksumpaa olisi lähteä lämpimikseen polkemaan.

Minioni vanheni

Meidän ikioma minioni vanheni lauantaina vuodella. Vieraita oli pyydetty ottamaan sekä uimahousut että sählymailat mukaan juhlintaan, mutta eiköhän koko päivän sadellut siihen malliin, ettei ulos kuulema pystynyt menemään. Välillä tuntui kuin olisi ollut maanjäristys meneillään, mutta kaikilla oli oikein mukavaa.

Tänään sankari meni vuorostaan luokkakaverin synttäreille, jossa armaani karkean arvion mukaan oli vieraita paikalla noin 30. Juhlat järjestettiin kotipihalla ja sään suhteen oli ilmeisesti melkoiset paineet. Paikalle oli tuotu vuokrattu pomppulinna, jossa vieraat olivat saaneet pomppia turhat energiat pois. Voin vaan kuvitella, mitä olisi talosta ollut jäljellä, jos kekkerit olisi sateen vuoksi jouduttu siirtämään sisälle.

Katastrofi

Minä en ala! Nyt se TV-kaista sitten pimeni, ilman mitään varoitusta. Olin odottanut perjantai-iltaa kuin kuuta nousevaa ja valmiina käpertymään viltikulmaan sohvannurkkaan, kun ritarini pudotti uutispommin. Viikonlopun avajaisrituaalihin vankkumattomasti kuuluva Voice of Finland jäisi tällä kertaa auttamatta väliin.

Minä olin aivan murheen murtama. Minulla oli useampi suomalainen TV-ohjelma kiikarissa ja olin suunnitellut jo koko viikonlopun TV-annin etukäteen. Yllättävän pahasti kirpaisi se, että iso suikale Suomi-kontakteistani repäistiin noin raa'asti pois elämästäni. Kyllä me vaan ollaan julmetun kaukana koti-Suomesta, mutta onneksi Skype toimii ainakin silloin tällöin ja ihan live-vieraitakin on tulossa pikapuoliin. IHANAA!

Maissitärkkelysneuvontaa

On tämä täkäläisten avuliaisuus kyllä ihailtavaa. Etsimme tänään neidin kanssa perunajauhoja lähikaupasta, jotta saisimme illalla herkutella marjasopalla. Etsimme sinnikkäästi leivontaosastolta, mutta tuttua pakkausta ei löytynyt mistään. Lopulta löytyi oikea kohta lapulla varustettuna, mutta hyllyssä oli juuri siinä kohtaa aukko.

Rupesin sitten antaumuksella tavaamaan vieressä olevia tuotteita, josko niistä olisi korvikkeeksi. Pyörittelin hartaasti kädessäni maissitärkkelyspurkkia ja luin ohjeita sen kyljestä. Viereeni tuli vanhempi herrasmies, joka oli lie aikansa seurannut minun salapoliisityötäni. Hän rupesi kyselemään minun kokkaussuunnitelmia ja kehui kädessäni olevaa tuotetta oikein oivaksi. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan perunajauhoista saatikka marjasopasta, mutta arveli kyseisen tuotteen taipuvan sellaiseenkin suoritukseen. Olipa taas niin mahdottoman mukava rupattelutuokio satunnaisen vastaantulijan kanssa.

Siitepölyille kyytiä

 

Halleluja, täällä on satanut vettä! Siitepölytilanne alkoi olla katastrofaalinen ja meidän niiskunenien konsertti ihan sietämätöntä. Yhdellä on silmistä nahka rullalla hankaamisesta ja henki vinkuu kuin vanhemmallakin veturilla. Ei auta vaikka vetää triplana allergialääkkeitä ja tunkee naamaansa joka aukosta tippoja ja suihkeita. Kukkivia kasveja on vaan ihan liikaa ja viime keväänä on ehtinyt herkistyä ihan jokaiselle.

Pari viikkoa sitten kuvasin tammen kukintaa, joka on varsin massiivista. Koko puu on niin pullollaan siitepölyä, että oksat notkuu. Koivun norkot on kevyttä kamaa tähän siitepölymonsteriin verrattuna. Tammia täällä kasvaa luonnonvaraisena joka kulmalla, kun taas koivu on eksoottisempaa tuontikamaa. Jospa nyt suurin osa siitepölystä on edes hetkellisesti pois pelistä ja saamme vetää hetkeen henkeä.

Ajokortin metsästystä, osa x

 

Tätä epätoivoista metsästystä on jatkunut nyt jo 11 kuukautta ja vieläkään lompakkoani ei korista ehta Kalifornian ajokortti. Kun viimeksi päivitin tilannetta, niin olin kuukausitolkulla rimputtanut puhelimella aavenumeroon, josta ei edes mikään kummitus vastannut. Raivoisan puhelinterrorismin ansioista sain lopulta kiinni virkailijan, joka pyysi faksaamaan muutaman dokumentin ja asian piti olla viikossa järjestyksessä.

Nyt aikaa on vierähtänyt kuukausi kavereineen ja ne halutut tiedot on faksattu kolmeen kertaan noin parin viikon välein. Viimeiseen  faksiin sitten liitettiin harras pyyntö, että josko joku voisi olla yhteydessä ja ilmoittaa mikä mättää. No nyt minä sain vihdoinkin virastosta postia, mutta heti ensitunnustelulla kirjekuori oli liian laiha ja taipuisa.

Sisällä ei tietenkään ollut sitä kauan kaivattua ajokorttia, vaan lappu, jossa minua pyydettiin ystävällisesti hipsuttamaan lähimpään konttoriin uusintavalokuvausta varten. Kovasti oltiin pahoillaan, kun näin joudutaan rouvaa vaivaamaan. Pyydettiin oikein varaamaan aika, ettei sitten pikkurouva joudu turhaan jonottelemaan ja hampaita kiristelemään. Seuraava vapaa aika löytyikin jo ihan huhtikuun puolivälistä, joten taitaa tulla tässä prosessissa ihan kokonainen vuosi odotteluaikaa täyteen. Käynnistä ei tietenkään peritä minulta mitään lisäkuluja, mutta kuka korvaa ne harmaat hiukset, jotka tästä sotkusta on aiheutuneet, kysyn minä!!!

Synagogassa sivistymässä

 

Teinien rippikouluun kuuluu vierailu ei-kristillisessä kirkossa ja tänä viikonloppuna saimme vihdoinkin ryhdistäydyttyä asiassa. Saimme hyvän vinkin, että perjantai-illan jumalanpalvelus voisi olla otollinen kohde vierailulle, joten sinnepä siis suuntasimme koko komppanian voimin.

Vastaanotto oli erittäin sydämellinen, poikia pyydettiin laittamaan lainakipat päähän ja sitten vaan synagoganpenkkiin istumaan. Voi että minä olin taas haljeta ylpeydestä, sillä laumani jokainen jäsen seurasi tapahtumia suurella mielenkiinnolla ja yritti käyttäytyä mahdollisimman hyvin ja luontevasti. Meitä vieraita huomioitiin useamman kerran seremonian aikana ja tunsimme olomme erittäin tervetulleiksi.

Suurin osa palvelusta oli hepreankielistä, mutta rukouskirjasta löytyi englanninkielinen käännös. Rabbi veisasi rukouksia komealla äänellä aurinkoisesti hymyillen ja piti kiinnostavan puheen kosher-perinteestä. Tilaisuuden jälkeen ystävällinen rivijuutalainen jäi vastailemaan moninaisiin kysymyksiimme reiluksi puoleksi tunniksi. Vierailusta jäi päällimmäisenä mieleen osallistujien lämmin suvaitsevaisuus ja sydämen sivistys. Kaiken kaikkiaan tavattoman antoisa ja opettavainen reissu meille kaikille.

Hollywood-meininkiä

 

Sain tässä muutama päivä sitten yllätyspuhelun. Paikallisen Carmen-oopperan ohjaaja soitti ja kysyi, että olisiko kuopukseni halukas liittymään oopperan lasten kuoroon. Pikkuisen tuli puskista moinen kysymys, mutta tällaista se vissiinkin on täällä Ameriikan ihmemaassa. Ikinä ei tiedä, mikä agentti vaanii minkäkin kulman takana ja milloin joku kykyjenetsijä löytää uuden tähden.

Puhelun aikana selveni, että kyseinen rouva oli kuopukseni luokkakaverin äiti ja oli ollut armaani kuskina luokkaretkellä. Torvensoittajani oli kuulema tehnyt takapenkillä reippaan vaikutelman ja kun musiikintunnillakin laulaminen luonnistuu, niin paikka oopperassa olisi irronnut ilman koe-esiintymistä. Totisen harkinnan jälkeen armaani kuitenkin päätti jättää oopperalaulajan uran vielä hyllylle ja aikoo panostaa enemmän kotikutoiseen jääkiekkomaalivahdin uraan.

Ankat vs. hait

Anaheimin ankanpojat tulivat tänään ottamaan mittaa San Josen hailaumasta. Meiltä lähti tehokas iskuryhmä Saratogan Sisiliskoista eli kaikki kolme kollia katsomaan, miten Antti Niemi pärjää Teemu Ankan ja Saku Ankan pyörityksessä. Pojille laitettiin mahdollisimman värikkäät hupparit päälle ja kotikatsomoon ilmoitettiin tarkat koordinaatit, mistä voi suorasta tv-lähetyksestä omiansa bongailla.

Voin vaan kuvitella, miten meidän puhuva pää livenä selostaa ottelua isoon ääneen. Tänään hammaslääkärissäkin tuntui riittävän hammashoitajan kanssa juttua Sharkseista ja jääkiekosta noin yleensä. Ehtipä armaani avautumaan suomalaisen jääkiekon suuruuksista ja taisipa ohimennen mainita Oulun Kärpätkin. Kyllä tuo small talk irtoaa vuoden oleskelun jälkeen ihailtavan helposti, tosin täytyy nostaa hattua paikallisille aikuisille, jotka niin mukavasti osaavat jututtaa lapsia.

Papukaijasyndrooma

Kuinkakohan paljon minä toistan itseäni näissä päivityksissä? Näin kun toista Ameriikan vuotta jo elellään, niin moni juttu tapahtuu jo toista ellei jo useampaan kertaan. Varsinkin sellaiset otsikot, jotka tupsahtavat mieleen lähes itsestään, ovat sangen epäilyttäviä.

Yleensä värkkäilen näitä turinoita illan pimeinä tunteina juuri ennen kun kupsahdan tajuttomana sänkyyn. Tajunnan rajamailla ei voisi vähempää kiinnostaa kun kaivaa arkistosta viime vuoden päivityksiä ja tarkistaa toistanko itseni sanasta sanaan kuin parempikin papukaija. Joku voisi ystävällisesti vinkata, kun kerron samaa juttua viidettä kertaa.

Katolle kyytiä

 

Kevät tai jopa kesä keikkuen tulevi. Poschusta lähti katto jo toista viikkoa sitten ja se on jo vakavasti otettava kesän merkki. Meidän niskavaivainen ritari ei pikku hädässä luovu katosta, joten ilmojen täytyy olla oululaiselle niskalle kesäisissä lukemissa.

Peppi Pitkätossumme avustamana tempasimme Poschun kovan katon kesätelolle autotalliin ja nyt sitten mennään rättikatolla. Jospa sitä sitten viikonloppuna pääsisimme vihdoinkin oikein kunnolla hiuspohjaa tuulettamaan. Jotenkin tuppaa nuo viikonloput menemään niin vilauksessa, että aina vasta sunnuntai-iltana havahtuu liian myöhään vaatimaan luvattua hupiajelua.

Kertakäyttöshortsit

Maaliskuuta eletään ja nyt on jo kahdet shortsit polvista säpäleinä. Eipä tahdo moiset rimpulat kestää meidän ikiliikkuja kyydissä. Nyt viime viikkoina on meidän pihassa pelattu naapurin pojan kanssa kovasti sählyä, välillä rullaluistimilla ja välillä ilman. Kuopus on armoitettu maalivahti, joka kyllä tunnollisesti muistaa laittaa suojukset, mutta siinä pelin tuoksinassa tulee sitten retkauteltua vähän sinne sun tänne.

Eilen kävimme shortsiostoksilla ja ostin toiveikkaasti kummallekin kollille kolmet shortsit näin ensihätään. Jospa niillä nyt huhtikuulle asti selvittäisiin.

Uimapatjat vesillä

 

Eilen lämpötila kipusi yli 25 asteeseen eli kyseessä oli selvä hellepäivä. Kuopus tiesi välittömästi mitä toimenpiteitä tällaiset kelit vaatii. Hän raahasi autotallista laatikon, johon oli kerätty loppusyksystä kaikki uimalelut ja -patjat. Sitten ne levitettiin nurmikolle ja pesaistiin puutarhaletkulla.

Nopea tarkistus uima-altaan lämpömittarista ilmoitti, että 20 astetta on mennyt rikki, mikä tarkoittaa aktiivisen uimakauden alkua. Nyt herrasmies on jo toista päivää purjehtinut valtaistuimellaan ympäri allasta ja välillä melonut laiskasti joillakin tarrapallomailoilla. Isommat sisarukset ovat kyllä päivittäneet uimavermeitä, mutta eivät ole vielä innostuneet aktiivisesti pulikoimaan.

Koirahuolia

Meillä näytti kevään vierailukalenteri vielä eilen oikein mukavalle. Jokaiselle kevätkuukaudelle oli luvassa hartaasti toivottuja ja kaivattuja vieraita. Ensimmäistä vierasta odotettiin jo innolla saapuvaksi ensi keskiviikkona, mutta tänään kuului harmillista uutisia koti-Suomesta.

Ihastuttavan vakiovieraamme koira oli sairastunut vakavasti, eikä uskollinen emäntä voinut jättää potilasta kolmeksi viikoksi valtameren toiselle puolelle. Kyllä täytyy myöntää, että meilläkin Rosien asema perheessä on niin vankkumaton, että tuntuisi ihan epäinhimilliselle jättää se yksin sairastamaan. Jäämme toiveikkaana odottamaan, että kaikki menee hyvin ja saamme ennemmin tai myöhemmin lempivieraamme tänne meidän iloksi. Tsemppiä Tiitu ja pikaista paranemista!

Lentävä pappi ja lauhkea samarialainen

Tänä viikonloppuna rippikoululaisilla on molempina päivinä aktiviteetteja. Meitä on siunattu ihan mahdottoman hyvällä papilla, jonka juttuja niin teinit kuin aikuisetkin kuuntelevat korvat höröllä. Papin toimiala on aivan käsittämätön iso: puoli Amerikkaa, Meksiko ja sokerina pohjalla Havaiji. Mutta nokkelana miehenä pappi oli ratkaissut ongelman hankkimalla oman lentokoneen. Nyt matka taittuu varsin sutjakkaasti valtakunnan äärestä toiseen.

Riparilaisilla oli tänään ollut loppukoe, jonka kysymykset oli englanniksi. Vastauskielen sai valita, englanti ja suomi kelpuutettiin molemmat ja hätätapauksessa vaikka saksa. Pikkusen tuppasi hymyilyttämään, kun luin erään nimeltä mainitsemattoman riparilaisen vastauksia, joissa mainittiin lauhkea samarialainen. Ymmärretyksi tuli kuitenkin, vaikka ei ihan kohdalle osunutkaan.

Kojoottien paluu

No nyt meidän kotikojootit on tulleet takaisin. Juuri tässä kuluneella viikolla ajattelin, että onpa ollut pitkän aikaa hiljaista kojoottirintamalla. Naapuruston nettiryhmässä on kuulunu valituksia vähän kauempaa, joten ajattelin kaverusten vaihtaneen metsästysmaita.

Tänään ritari oli iltakävelyllä koiraprinsessamme kanssa ja vastaan oli tullut toinen ulkoiluttaja, joka oli kehottanut tekemään uukkarin. Mutkan takana oli kuulema kojoottikaksikko passissa vakiopaikassaan El Camino Granden hämärällä takalenkillä. Voi ryökäle, ei ole kiva jos liikkuvat tuolla tavalla pareittain. Kummasti se röyhkeys ja rohkeus nostaa päätään, jos ovat enemmistönä vastaantulijoita vastaan. Meidän vahtikoiraa ei taida kojootit noteerata oravaa kummemmaksi.

Ritter Rost is back

 

Kyllä se siivoaminen vaan kannattaa! Nyt löytyi ihan vahingossa jonkun paperipinon kätköistä saksankielinen äänikirja Ritter Rost macht Urlaub. Sitä on kuunneltu tsiljoona kertaa Saksan vuosina, kun rälläsimme autolla ympäri Eurooppaa pahimmillaan tuhannen kilometrin päivätaipaleita. Suomeen paluun jälkeen Ritter Rostit viihdyttivät meidän mökkireissuja ja huolehtivat uutterasti lasten kielitaidon ylläpitämisestä.

Hauska huomata, miten paljon muistoja palaa mieleen, kun istahdetaan autoon ja laitetaan Ritter Rost kuulumaan. Käsittämättömän hyvin kuopuskin ymmärtää vielä tuttuja tarinoita saksaksi, vaikka minä luulin jo sen kielen aika tehokkaasti hautautuneen englannin alle.

Järistystreenit

 

Koulussa oli kertailtu toimintaohjeita maanjäristyksen varalle. Kuopus kertoi drop-cover-hold -treeneistä, joita sitten oikein kotonakin pohdiskelimme. Maanjäristyksen sattuessa oppilaita ohjataan toimimaan salamannopeasti aina samaa kaavaa noudattaen. Ensin mennään matalaksi polvilleen ja peitetään pää käsillä. Jos mahdollista niin mennään pulpetin tai pöydän alle turvaan. Tärkeää on myös muistaa pitää kiinni jostakin tukevasta, vaikkapa pulpetin jalasta. Heti kun pahin tärinä on ohi, niin oppilaiden pitää siirtyä opettajan johdolla rivakasti
ulkotiloihin.

Meillä on kotona vähän tullut lepsuiltua maanjäristysvalmiuden suhteen. Heti muuton jälkeen olimme tosi tarkkoja siitä, että sekä vettä että kuivamuonaa oli taloudessamme riittävästi kolmeksi vuorokaudeksi viiden hengen tarpeisiin. Jotenkin sitä vaan turtuu, eikä jaksa koko ajan olla niin tikkana hamstraamassa vararavintoa.

Järistysuutisia

Eilen illalla juuri ennen nukkumaan menoa bongasimme Suomen uutisista tiedon, että Pohjois-Kaliforniassa maa oli järissyt ihan reippaasti. 6,9 magnitudin järistyksen keskus oli rannikon edustalla noin 500 kilometriä meistä pohjoiseen. Jälkijäristyksiä on ollut pitkin päivää, reippaimmat niistä 4,6 voimakkuudeltaan. Järistykset eivät ole aiheuttaneet suurempaa materiaalista tuhoa, eikä tsunamivaroitusta katsottu tarpeelliseksi. Tärinä tuntui San Franciscossa asti, mutta kaiken kaikkiaan isointa järistystä kuvailtiin pitkäksi ja hitaaksi. Silminnäkijöiden mukaan kattokruunut olivat kuulema heiluneet, mutta kirjat olivat pysyneet kirjahyllyssä.

Täällä Saratogassa ei ole mikään järissyt eikä tärissyt. Hurjalla tuntuu kuitenkin se, että tämä samainen San Andreaksen siirros, joka eilen illalla repeili Eurekan tietämille, on meitä lähimmillään vajaan 10 kilometrin päässä Santa Cruzin vuorilla. Vuoden 1989 ison rytinän keskus oli juuri niillä nurkilla ja se aiheutti aikamoista tuhoa laajalla alueella. Jospa ne mannerlaattojen jännitteet olisi tällä erää helpottaneet, ja nyt ei tarvitse maankuoren ryppyillä pitkään aikaan.

Päivänvalon säästötalkoot

 

Täälläpä siirryttiin jo viime yönä kesäaikaan tai kuten täkäläisittäin asia ilmaistaan, täällä alkoi päivänvalon säästämisaika. Kesäaikaa vietetään näillä leveyspiireillä ilmastoa myötäillen näin maaliskuun alusta aina marraskuun alkuun asti. Mielenkiintoista on se, että kaikki osavaltiot eivät noudata samaa käytäntöä, vaan esimerkiksi Hawaiji ja suurin osa Arizonasta eivät ole lähteneet moiseen hömpötyksen mukaan.

Tuntui kyllä mukavalle, että valoisan aika jatkui ihan reippaasti iltaseitsemän yli. Täällä ollaan aika lailla päivänvalon armoilla, kun meille ei ole yhä vieläkään ilmaantunut katuvaloja. Nyt koira pääse kunnon iltalenkille ja pojat ehtivät sählätä kaikessa rauhassa naapurinpojan kanssa ennen kuin pimeä saartaa meidät kodin uumeniin.

Pingviinit kylässä

Vähän vanhentunutta juttua tässä kirjoittelen, kun palaan torstai-illan tapahtumiin.  San Jose Sharksien vieraina oli pingviinilauma Pittsburghista pelaamassa jääkiekkoa. Ritari oli työkavereiden kanssa ihan paikan päällä todistamassa tapahtumia ja me jännäsimme kotikatsomossa. Kovasti olivat taas Suomi-pojat vauhdissa. Kentällä pyöri pingviiniporukassa ex-Kärppä Jussi Jokinen ja kaksi maalia taituroinut Olli Määttä ja Sharksien maalia vartioi Antti Niemi.

Nokia-kontakteilla olivat ovet auenneet ihan backstagelle ja ritarini pääsi pikaisesti puhuttamaan suomalaisia pingviinejä, jotka olivat kärsimästään tappiosta vähän vaisuina. Kiirekin vaivasi urheita pelaajia ja aikataulu painoi kohti Anaheimia ja siellä odottavia suomalaisvastustajia Teemu Selännettä, Saku Koivua ja Sami Vatasta. Näin penkkiurheilijana täytyy sanoa, että on nämä suomalaiset NHL-kiekkoilijat melkoisia kulttuurilähettiläitä ja ilmeisen fiksuja sellaisia.

Narsisseja kedolla

 

Viime viikkojen sateet on kyllä tehneet luonnolle ihmeitä. Ruskeat vuoretkin on saaneet vihreän sävytyksen ja lenkkipolkujen varrelle on noussut yhtä sun toista vihreää kortta ja kukkasta. Tänään yhden kurvin takaa löytyi aivan viehättävä narsissirykelmä, tulipa niin pääsiäisfiilis.

Muutenkin on jännä, kun alkaa vähän tajuamaan, miten kevät täällä etenee. Viime keväänä sitä vaan ihasteli ja ihmetteli kaikkea kaunista ympärillään, mutta nyt rupeaa vähitellen näkemään jotakin logiikkaa. Kasvintunnistus on ottanut muutaman haparoivan askeleen eteenpäin, mutta lajituntemuksessa on vielä ammottavia aukkoja. Odottelen yhä hortonomiystäviä kylään.

Norkkovaara

 

Viime viikolla lenkillä hilputellessa katse pysähtyi vanhaan viholliseen. Koivut on kyllä oikein kotoisen kauniita katseltavia, mutta näin keväällä ne heittäytyy joksikin aikaa sangen hankaliksi. Meillä on koivuallergikkoja talo pullollaan ja Suomessa toukokuu on melkoista nuhanenien ja turvonneiden silmien kulta-aikaa.

Jännä kyllä täkäläinen koivun siitepöly ei tunnu olevan yhtä pahaa myrkkyä tai sitten emme ole vielä ehtineet kunnolla altistua sille. Voi olla myös, että koivun siitepölyhiukkaset hukkuvat moninaisen muiden kukkijoiden sekametelisoppaan niin, että kroppa ei hoksaa niihin erityisesti reagoida. Joka tapauksessa täällä uskaltaa ihan rohkeasti mennä lähietäisyydeltä valokuvaamaan pullukoita norkkoja ilman sen kummempia varotoimenpiteitä.

Innostunut teini

 

Sellainen löytyi eilen lähikaupasta. Olimme parkkeeranneet ostoskärryt tolkuttoman pitkän sipsihyllyn päähän ja katselimme vähän etäänpänä mieleistä makupalaa. Yhtäkkiä kärryjämme kohti syöksyi innosta kiljahteleva teinipoika, joka sukelsi riemukkaasti herkkuhyllyn syvyyksiin. Minä tuijotin turvallisen välimatkan päässä haavi auki ja yritin epätoivoisesti tajuta, mitä oikein tapahtuu.

Poika kömpi kärryjen alta ylös onnellinen ilme naamallaan puristaen käsissään jotakin sipsipussia. Minä yritin huomaamattomasti toipua säikähdyksestä ja jatkaa muina naisina shoppailua. Teinipä ei hyytynyt tilanteessa lainkaan vaan marssi rivakasti luokseni ja pyyteli anteeksi epäkypsää käytöstään. Hän oli kuulema loputtoman kauan etsinyt herkkusipsejään ja vihdoinkin löysi sellaisia meidän kärryjen takaa, eikä voinut kertakaikkiaan pidätellä innostustaan. Minulla meni moisen reippauden edessä kieli kunnioituksesta ihan solmuun. Tämä on loistava esimerkki amerikkalaisten sujuvasta puhevalmiudesta, jolla saadaan pikku kömmähdykset paikattua niin, että toinen osapuoli ei voi kun ihailla. Enpä voisi kuvitella kuulevani suomalaisen lajitoverin suusta vastaavassa tilanteessa paljon murahdusta kummempaa.

Sieniä sateella

 

Nyt se on sellainenkin ihme bongattu kuin kalifornialainen sieni. Ihan sievästi se kasvoi tien laidassa, ei mitenkään erityisen kostealla paikalla vaan enemmänkin kukkulan huipulla. Mitä lie tatteja olivat, näyttivät kyllä sangen herkullisilta. Sienien suhteen ei ole kyllä paljon ulkonäköön uskomista, tiedä vaikka olisivat olleet valkokärpässienen amerikanserkkuja.

Aika sitkää porukkaa on nuo sienirihmastot. Mitenkä ihmeessä ne selviävät ikuisuuden ilman pisaraakaan vettä ja sitten vähän kosteamman viikon jälkeen pukkaavat ihan pokkana tattia maan pinnalle. Siinä olisi jo heikkohermoisella mennyt usko tulevaisuuteen, mutta sienet ovat melkoisia sissejä.

Askartelun aakkosia

 

Sunnuntaipäivän ratoksi viimeistelimme kuopuksen kirjaesitykseen liittyvää dioraamaa. Viimeisen kuukauden ajan oppilaat ovat perehtyneet Lois Lowryn teokseen Number the Stars, jossa kerrotaan juutalaisen perheen pakomatkasta natsien miehittämästä Tanskasta. Hienosti opettaja on keskustellut aiheesta oppilaiden kanssa ja minä olen kotonakin saanut nauttia syvällisistä pohdiskeluista. Ei ole montaa kuukautta siitä, kun perehdymme Suomen osuuteen toisessa maailmansodassa ja nyt mietimme sitten asiaa Tanskan vinkkelistä.

Nyt viikonloppuna oli sitten tämä minulle mieluisa keskusteluosuus ohi ja oli aika siirtyä askartelutoimiin. Hirmu kiva olisi omata edes alkeellisia taiteellisia kykyjä, joilla voisi avittaa näissä amerikkalaiselle koulumaailmalle niin tyypillisissä projekteissa, joista useat vanhemmat saavat harmaita hiuksia. Täällä kun ei ole kunnollisia kuvistunteja ja lapset eivät saa ohjausta näiden projektien taiteelliseen toteutukseen koulusta, vaan ovat täysin omien vanhempiensa ohjauksen varassa. Luojan kiitos meidän esikoinen on jostakin saanut haalittua itselleen taiteellisia geenejä ja myös ystäväpiiristä löytyy taiteilijoita paikkaamaan tumpeloäidin epätaiteellisuutta.

Kuravettä

 

Melkoista kuravettä alkaa olla nämä minun päivitykset. Itse tunnen jo välillä myötähäpeää lukijoiden puolesta, kun joutuvat moista lokaa lukemaan. Ei sille voi mitään, että ei tämä Amerikan elämä tarjoa jännitystä ja vauhdikkaita juonenkäänteitä joka päivälle ja ihan hyvä niin. Mutta ilmeisesti en ymmärrä lopettaa, ennen kuin viimeinenkin lukija kaikkoaa.

Toisaalta tämä blogin kirjoittaminen on mukava tapa löytää päivän ilopilkkuja. Tänäänkin oli aika sateinen päivä ja sinkosimme heti sateen tauottua ulkoiluttamaan karvaturria. Meidän ilopilleri lähti pyörällä mukaan ja riemuitsi suunnattomasti kaikista lätäköitä. Vuosi ollaan jo näillä kulmilla asustettu ja vasta nyt tiedämme parhaat lätäkköpaikat. Ja mikä parasta, suurimmat lammikot löytyvät meidän talon edestä.