Vappuvohvelit

Meillä oli emäntä (taas) laiskana, eikä saanut munkkeja eikä simaa aikaiseksi. Sen sijaan ajattelimme aloitellaan uutta perinnettä, nimittäin vappuvohveleita. Enpä ehtinyt ottamaan kuvaa kermavaahdolla ja tuoreilla marjoilla kuorrutetuista vohveleista, kun katosivat niin nopeasti parempiin suihin. Nyt odotellaan, että kokit saavat sinisimpukat ja ranskalaiset tarjoilukuntoon.

Vappuviuhkat ja serpentiinit olivat jossakin autotallin uumenissa, mutta korvikkeeksi kävimme hakemassa omaperäiset vappuaurinkolasit. Kyllä näillä vermeillä saadaan vapputunnelma aikaiseksi. Tosin mielen sopukoissa alkaa jo kaiho kaihertamaan, sillä aamuyöstä täytyy jättää jäähyväiset armaille ystäville.

Pelle-Hermanni housukaupassa

 

Ei ole pojalla häävi tuuri käynyt, kun on geenibingossa perinyt mammalta kirahvin jalat. Siinä riittää haastetta, kun yrittää saada kintut pysymään ojennuksessa ja pyrkii selviämään ilman tikkejä polvessa. Sitten kun vielä lähdetään etsimään suoria housuja rippijuhliin, niin kyseessä on ehta mission impossible. Meillä oli vahvistuksena mukana armas muotiguru ihan Suomesta asti, joka väsymättömästi jaksoi metsästää juhlapöksyjä.

Viime metreillä meitä odotti napakymppi tarjousrekissä. Vihon viimeisestä kaupasta löytyi juuri sopivan kapeat ja riittävän pitkät rimppakinttuhousut, joissa lahje yltää polven alle eikä välttämättä tarvita Pelle-Hermanni henkseleitä.  Paita ja kravattikin tarttuivat reissulla matkaan, joten luvassa on melkoista komeutta rippipäivälle.

Päivän ruusut

Kyllä täällä riittää kauneutta pilvisellekin päivälle. Tässä päivän ruusukuvat, eipä voi muuta kuin huokaista ja ihailla.

Kärppiä ja haita

On tämä aivan mahdotonta penkkiurheilua: aamu alkoi Kärppä-jännäyksellä ja nyt ollaan täällä Hai-tunnelmissa. Kärppä-matsia ei saatu taiottua nähtäväksi asti, mutta ääni saatiin kuuluviin. Kävimme siinä pelin tuoksinassa aamukävelyllä radion kantamattomissa ja totesin, että nopeimmin tiedon saa naamakirjaa seuraamalla. Sen verran moni kaveri oli jännäämässä ottelua joko paikan päällä Raksilassa tai televisioruutuun liimaantuneena, että ratkaiseva tieto tuli nopeammin somen siivillä kuin joukkoviestimien välityksellä.

Kärppä-huuma ei tunnu motivoivan Haita vastaavanlaiseen liitoon. No ehkä ei makiaa mahan täydeltä yhtenä päivänä, jätetään herkkupaloja vähän tulevaisuuteen.

Kärppälähetys

 

Voi ihanuus minkä yllätyksen postipoika toi meille tänään. Täällähän eletään karmeassa pudotuspelikuumeessa, kun joutuu yötä päivää kannustamaan niin kotijoukkuetta Sharkseja kuin Teemun Duckseja ja kaiken hyvän lisäksi vielä hurrata välillä Kärpille. Pelejä on sen verran tiuhaan, että ei tässä penkkiurheilija paljon vapaailtoja saa.

Kaiken tämän hulinan keskelle ilmeistyi meidän pikkuhain kummeilta paketti, jonka sisältö sai kiekkofanimme hurmokseen. Ilmielävä kärppäreppu pullollaan salmiakkia!!!! Ja miten ne kummit olivat arvanneet, mikä kauhea jääkiekon puute meidänkin sankaria oli vaivannut? Jääkiekkomaila oli lähtenyt muuttotohinoissa mukaan, mutta kiekko taitaa olla jossakin Suomen tallessa.

Kummipoika kiittää ja kumartaa syvään!

Salaperäinen puunhalaaja

Tämmöinen heppu kulki seurueemme kantapäillämme Yosemiten reissulta. Löysimme hänet halailemassa yhtä jos toistakin puuta, jotka olivat ihan reilun kokoisia. Halailua kohteena oli Sierra Nevadan metsien kingit eli mammuttipetäjät, jotka on järjettömän massiivisia jättiläisiä. Kylläpä siinä ihmispolo taas tunsi itsensä varsin mitättömäksi ja lyhytikäiseksi hyttyseksi.

Metsäpalon merkit

Viime syksynä Yosemitessä riehui valtava metsäpalo, joka jätti karun puumerkin luontoon. Metsäpalosta uutisoitiin näyttävästi ja kerrottiin, kuinka isoja alueita se on tuhonnut. Ne satunnaiset uutiskuvat ja numerot eivät mitenkään valmistaneet kohtaamaan sitä hävitystä ja tuhoa, mikä meidän silmien eteen avautui Yosemiten reissulla.

Karu on aivan turhan kesy sana kuvaamaan sitä hävitystä: pystyyn kuolleita puuntorahkoita silmänkantamattomiin. Osassa oli vielä keltaiset neulaset roikkumassa, mikä oli sangen aavemaista muuten niin keväisen värisessä luonnossa.

Aito ajokortti!!!

MINULLA ON LOMPAKOSSA KALIFORNIAN AJOKORTTI!!!! Tänään se löytyi pötköttelemästä kirjekuoressa meidän postilaatikosta. Maanantaina minulla oli viimeisimmät treffit DMV:n eli paikallisen liikenneviraston kanssa, kun kävin siellä pyynnöstä uusintakuvauksessa. Huvittavinta oli se, että minun tiedostoista löytyi se tasan vuosi sitten otettu kuva, jossa ei kuulema ollut yhtään vikaa. Nappasimme kuitenkin päivityksen, kun hiuksetkin on ehtineet vuodessa venähtää.

 

Lapset heittivät kärrynpyörää, kun jouduin lunastamaan ajokortistaan julistetun täytekakkupalkinnon. Juhlatunnelmaa hieman latisti se havainto, että tämä hartaasti odotettu kapistus vanhenee jo lokakuussa ja pääsen aloittamaan uusintakortin tavoittelun jo reilun parin kuukauden kuluttua. En ihan jaksa uskoa, että se onnistuisi ilman kommelluksia. Toinen hieman harmillinen juttu on se, ettei tällä tönkköjalalla ole mitään asiaa ratin taakse. Polvi ei turhia taipuile ja kyyti voisi olla aika haipakkaa tällä on-off-kaasujalalla.

Vekki ja tikki

Minä olen nyt sitten polvipuoli. Aamulenkillä Villa Montalvon metsäisillä poluilla päätin yhtäkkiä kompastua kantoon ja vetää oikein kunnolla rähmälleen. Muuten laskeutuminen onnistui mallikelpoisesti, mutta oikeaan polveen sain oikein komean vekin.

Mukana ei ollut tietenkään mitään ensiaputarvikkeita, joten minä jäin kaksi käsin puristamaan polvenriekaleita kasaan ja pelastuspartio Kristiina kiirehti hakemaan apua. Olin tietenkin valinnut voltinheittopaikaksi mahdollisemman kaukaisen sopukan ja kun poluille oli kaatunut puitakin, niin minun ei auttanut muuta kuin kinkata pikaisen paikkauksen jälkeen alamäkeen ensiapujoukkojen tukemana.

 

Porsche-mies hälytettiin apuun ja kun vahinkoilmoitukset oli tehty paikan päällä, niin matka jatkui päivystykseen. Siellä heittäydyin oikein prinsessaksi ja annoin uskollisen avustajani Kristiinan kärrätä minua pyörätuolissa ympäri päivystystä ja röntgeniä. Olin onnistunut salakuljettamaan melkoiset maastonäytteet haavan sisällä, joten perusteellinen putsaus oli tarpeen. Se ei ollut muuten mitään hellää huljuttelua, vaan haava tempaistiin auki ja jynssättiin oikein perusteellisesti. Sitten se ommeltiin sievästi sievästi kasaan muutamalla ristipistolla ja kirsikkana kakun päälle sain vielä jäykkäkouristusrokotuksen käsivarteen.

Nyt sitten pötkötellään kinttu kohti taivasta ja tarkkaillaan, että vaihtuuko väri polvessa vai selviänkö ilman antibioottikuuria. Elmukelmuun kääräistynä pääsin vihdoinkin tunteja lenkin jälkeen suihkuun, mikä kohensi inhimillisyysastettani huimasti.

Amerikkalaiseen tyyliin Villa Montalvosta ja puistovahdeilta on tullut jo useampi puhelu, ja minun voinnista on oltu kovin huolissaan. Ilmeisesti suurin huolenaihe on se, että nostaako rouva kompurajalka syytteen huonosti hoidetusta polusta. Tässä on nyt sohvalla hyvä miettiä, että kuinka hankalaksi tässä heittäytyisi, pitäisikö vaikka vaatia valtavista tiluksista pientä tontinsuikaletta hyvityksenä.

Järkäleiden varjossa

Melkoisen jylhälle näyttää nuo Yosemiten laakson kallioseinämät. Grand Canyonin kohdalla on helpompi käsittää, kuinka Colorado-joki on miljoonien vuosien aikana syventänyt uomaansa. Yosemiten kalliojyrkänteet näyttää kuin jättiläisveitsellä leikatuilta, paikoitellen jopa epätodellisen sileille.

Siinä kun sitten käpsyttelimme laakson laitaa pitkin, niin alkoi hiljalleen valjeta, miten moiset jyrkät seinämät ovat syntyneet. Vaellusreittiämme kehysti aivan järkyttävän massiiviset kivenmöhkäleet, jotka oli ilmeisesti jossakin vaiheessa maailmankulkua lohjenneet kalliosta ja jyristäneet alas laakson pohjalle. Meidän lapsoset muuntautuivat hetkessä vuorikauriiksi ja vetivät oikein kunnon kuntopiiriä ylös ja alas lohkareita.

Morsiushuntu ja peilijärvi

Yosemitesta löytyi onneksi vettä, vaikka kulunut vuosi on ollut kuiva Sierra Nevadan vuoristossakin. Liekö olleet muinaiset intiaanit nimeämässä vesistöjä, mutta ihan osuvia nimiä olivat keksineet. Löysimme oikein hurmaavan vesiputouksen nimeltään Morsiushuntu. Sen sijaan Pelijärveltä odotin vähän enemmän vaikka kaunis paikka sekin oli. Jotenkin tässä kuvassa se on rauhallisempi ja hiljaisempi kuin mitä livenä. Minä kun tarvisen aina täydellisen hiljaisuuden, jotta voin täysin siemauksin nauttia luonnon kauneudesta.

Unikkokuosia ja maanvyörymiä

 

Ykköskuskimme ja matkaoppaamme oli taas tehnyt vakuuttavaa taustatyötä ja oli valinnut maisemallisesti kauneimman lähestymisreitin Yosemiteen. Valtatie 140 halkoo huimia maisemia Merced-joen uomaa seuraillen. Olin tunnistavinani tien varresta lupiinin serkkuja, mutta mysteerikasviksi jäi kovin kaunis lila risu. Upean värimaailman kruunasi oranssien unikoiden peittämät vuorenrinteet.

 

Kaiken tämän luonnon kauneuden ja vuorten jylhyyden takana vaanii kuitenkin vaaroja. Matkanteko pysähtyi hetkeksi liikennevaloihin keskellä ei mitään. Valon vaihduttua vihreäksi selvisi syy outoon odotteluun. Maanvyörymä oli tukkinut kivimassalla tien parinsadan metrin osuudelta ja yksikaistainen kiertotie meni tilapäissiltaa pitkin joen toiselle puolelle ja sitten takaisin. Vasta kotiin palattuamme minulle valkeni, että kyseessä ei ollut mikään tämän kevään juttu vaan 8 vuoden takainen maanvyöry, jota ei vieläkään ole saatu raivattua.

Elviksen bongausta

 

Matkalla Yosemiteen pysähdyimme lounastauolle Mariposan kaupunkiin tai paremminkin kylään. Tienposkessa oli mainostettu Happy Burger Dineria, joten iloisella reissumielellä kun oltiin, niin suuntasimme sinne.

Valinta oli napakymppi, tosi originelli peräkylän lonaskuppila. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita, että jokaiselta henkilökunnan edustajalta puuttui joku etuhammas. Asiakaskuntakaan ei ollut viimeisen päälle stailattua vaan aika naturelleja alkuasukkaita. Seinät ja katto oli koristeltu muinaisilla LP-levyjen kansilla, ja aikamme kuluksi bongailimme niistä tuttuja naamoja. Lapset tyytyivät laskemaan Elviksen kuvia, koska muista suuruuksista ei ollut hajuakaan.

Yosemiten lumoissa

Parin päivän hiljaisuuteen on ollut hyvä syy, sillä olimme kaikkien netti- ja puhelinyhteyksien tavoittamattomissa Yosemiten kansallispuistossa. Tämä maailman perintökohde löytyy vain reilun kolmen tunnin ajomatkan päässä meiltä Sierra Nevadan länsilaitamilta. Jälleen kerran tuli todistettua kuinka meidän perhe on melkoista metsäläiskansaa, joka nauttii luonnosta suunnattomasti.

Ei näitä luontokohteita voi mitenkään laittaa paremmuusjärjestykseen, jokainen on niin ainutlaatuinen. Yosemiten laaksosta löytyy monenlaista jylhää kallioseinämää ja vesiputousta, vehreitä niittyjä ja jättiläispuita. Se on kertakaikkiaan henkeäsalpaava kokonaisuus. Samalla tavalla mieleen on painuneet monet koluamamme alppimaisemat tai vaikka Syötteen Pytkynharjun syksyiset värit. On tämä maailma vaan niin ihmeellinen luomus. Lisää Yosemite-tarinoita luvassa ensi viikolla.

Kukkulalla

Etelään suuntautuneen autoretkemme viimeinen etappi oli Paso Roblesin viinialue. Paikka ei yltänyt Napa-laakson luksustilojen tasolle, mutta vihreät ja vehreät maisemat olivat mukavaa katseltavaa ja mutkitteleva tie oli yllättävän tyhjänä.

Kohteenamme oli suomalaisperäisen omistajan Kukkula-viinitila, joka löytyi kaikista kaukaisimmasta tien mutkasta. Itse omistaja ei sattunut olemaan paikalla, mutta pääsimme kuin pääsemmekin juttelemaan suomeksi. Tilalla oli aloittanut pari viikkoa sitten puolipäiväisenä mukava nuorimies Patrick, jonka äiti oli suomalainen. Patrick oli asunut elämänsä ensimmäiset viisi vuotta Suomessa, enimmäkseen Oulussa. Aivan mainiosti suussa vilahteli Oulun murresanoja, pottua ja akkunaa. Hän kovasti pahoitteli puheensa kankeutta, ja kertoi ymmärtävänsä suomea hyvinkin tarkasti, sillä äiti yhä vielä kymmenien ulkomaanvuosien jälkeen sitkeästi puhuttelee häntä äidinkielellään.

Dyynihyppelyn SM-kisat

 

Ajomatka 1-tietä etelään päin jatkuu tarinoissa tänäänkin. Nyt päästään Morro Bayn maisemiin, jossa on rannikon edustalla ihan järjettömän iso järkäle meressä. Saa siinä sitten taas miettiä, että mikä ihme on saanut moisen luonnonoikun aikaiseksi.

Meillä oli jo siinä vaiheessa useampi jähmeä tunti autossa takanapäin ja takamukset varsin puuduksissa. Päätimme suorittaa perusteellisen verryttelyn ja höyryjen poiston siinä rantamaisemissa. Hiekkadyynit tarjosivat upeat puitteet pomppimiselle ja niinhän siinä kävi, että innostuimme tempaisemaan dyynihyppelyn epäviralliset SM-kisat. Kuvasatoa tyylinäytteistä löytyy seuraavaksi, viimeisenä iso pommi.

 

 

Rantanorsuja

Siinä kun ajelimme riittävän pitkälle kohti etelää, niin rannalla alkoi näkyä kummia. Aivan kun siellä olisi mötköttänyt kasapäin jättimäisiä kivenjärkäleitä. Heti kun löysimme sopivan pysähdyspaikan, niin jalkautumisesta tekemään tarkempaa tuttavuutta. Parkkipaikan luona oli isoja kylttejä, joissa kerrottiin rantsuvieraiden olevan merinorsuja eli norsuhylkeitä (elephant seals). 

 

Pikavisiitti Wikipediaan selvitti merinorsujen tulevan tähän aikaan vuodesta rannalle mötköttämään karvanvaihtohommiin. Itse touhussa ei ole kovin paljon katsottavaa, merinorsut vain nukkua tursottavat ja odottavat että karvapeitteiset nahkalaikut irtoavat omaan tahtiin. Välillä ne laiskasti nakkelevat mutaa tai hiekkaa päällensä ja mölähtelevät ennen kuin pötkähtävät takaisin rantahietikkoon. Niitä on vaan niin julmetun paljon, että näky on kunnioitusta herättävä.

Rannikkoa etelään

Lähdimme siis lauantaiaamuna valumaan Tyynenmeren rannikkoa 1-tietä pitkin etelään. Olemme kuulleet useita ylistyslauluja reitin varren maisemista, mutta silti ne yllättivät upeudellaan. Ei vaan tahdo silmät riittää näkemään ja aivot tajuamaan kaikkea kauneutta.

Vakiokohteemme Carmelin eteläpuolelta löytyi yksi rannikkoseudun kuvatuimmista silloista nimeltään Bixby Creek Bridge, joka on sijainniltaan ja esteettisyydeltään vailla vertaa. Tämä silta on peräisin vuodelta 1932 ja se on valmistettu teräsbetonista. Sirosta rakenteestaan huolimatta sillan pitäisi olla maanjäristyksenkestävä.

Hotelliherätys

 

No niinhän siinä sitten kävi, että heräsin tänä aamuna hotellista. Perjantai-iltana mietittiin, että olisi mukava lähteä käymään viikonloppuna jossakin vähän kauempana. Katselimme karttaa ja etsimme netistä hotelleja, mutta huonolle näytti niin viime hetkellä. Sitten lähdin käymään kaupassa ja kun tulin kotiin, niin ritari näytti keskimääräistä ovelammalle.

Kohta varttivuosisadan armaani ilmeitä tulkittua, ei ollut kovin vaikea arvata, että meille on hotellihuone varattuna jossakin suunnassa. Siinä sitten illalla nakeltiin kasseihin välttämättömyyksiä ja varasin Rositalle viime hetken luksusloman sulhasen luo. Täällä sitä nyt ollaan hotellisamiaisella etelän suunnalla rannikon tuntumassa ja valmistaudutaan päivän seikkailuihin. Tarkempia lisäraportteja ja upeita kuvia luvassa lähipäivinä.

Gepardi koulussa

 

Koulupäivän jälkeen on aina kiva kuunnella lapsosten kuulumisia, varsinkin kun lähes poikkeuksetta kerrottavana on mukavia juttuja. Tänään tuli sellaista legendaa keskimmäisen koulupäivästä, että piti ihan tarkistaa, ettei kolli ole erehtynyt aprillipäivästä. Koulun yhteisessä kokoontumisessa oli ollut aiheena villit kissaeläimet ja paikalle oli roudattu muutama mallikappale.

Minulle yritettiin ihan tosissaan vakuutella, että koulun salissa oli ollut gepardi ilman häkkiä, pelkän kaulapannan ja hihnan kanssa kouluttajansa valvonnassa. Kaverina sillä oli ollut oselotti eli kääpiöleopardi, joka elelee luonnonvaraisena Keski- ja Etelä-Amerikassa. Jassoo, eipä tähän tarinaan voi muuta lisätä kuin loppukevennyksenä kysäistä lempigepardivitsini: Mitä gepardi tekee tullessaan risteykseen?

Kirjakauppakissa

 

Tänään löysimme Campbellistä mielenkiintoisen käytettyjen kirjojen kaupan, josta olinkin aiemmin kuullut kehuja. Kaupassa oli todella hyväkuntoisia, jopa ihan iskemättömiä eeppoksia ja vielä varsin laaja valikoima. Minulla on krooninen pakkomielle ostaa lastenkirjoja, vaikka lasten kirjahyllyt tursuilevat toinen toistaan ihanampia teoksia ainakin kolmella kielellä.

Tänään sain pidettyä itseni hienosti kurissa, mutta meidän lukutoukkaneiti vuorostaan pääsi kunnolla vauhtiin. Kun sitten hivuttauduimme saaliimme kanssa kohti kassaa, niin siellä odottikin hauska yllätys. Kassatiskillä köllötteli tyytyväisenä hieno punertavaturkkinen ja vihreäsilmäinen kissaihanuus. Mieleeni hiipi lapsuudesta hatara mielikuva kirjastokoira Kirjalaisesta. Joka tapauksessa kiva kauppa ja hauska maskotti.

Hai olohuoneessa

Meillä heiluu taas tällainen outo naamiomies olohuoneessa. Sillä on Sharks-naamari ja juuri synttärilahjaksi saatu ehta Sharks-lippis päässä. Kädessä on jääkiekkomaila ja toisessa kädessä pesäpalloräpylä. Housut on huomaavaisesti kääritty polven yli, sillä mammalla alkaa mennä hermot reikäpolvien kanssa. Tällä hetkellä on ilmeisesti jalassa viimeiset reiättömät collegepöksyt ja niillekään en ennustaisi kovin pitkää ikää.

Hirveä ryske ja rytinä raikaa, kun meidän kotihai puolustaa maaliaan eli sohvaa ilkeän vastustajan hyökkäyksiltä. Kaikki maalitilanteet nähdään yleisön toiveiden mukaan erinäisinä hidastuksina ja uusintoina eri kulmista. Pahinta on se, että vastustajat eivät kunnioita ollenkaan maalivahtimme pikaisia jääkaappivisiitejä ja menivät ryökäleet tekemään sillä välin maalin.